Lilyn toimitus kyseli tänään palstallaan, että mistä lukijat pitävät kodissaan eniten. Vaikka tämä Kalifornian koti ei oma olekaan, pidän vanhasta, kukkulan päällä olevasta 70-luvun vuokratalostamme silti kovasti. Sen lisäksi, että makuuhuoneemme ikkunasta avautuu kaunis näkymä vuorille ja takapihalla on oma uima-allas, löytyy talosta muutama erikoisempi pohjaratkaisu.

Jos siis jätetään laskuista pois seinien ulkopuolella olevat jutut ja keskitytään siihen mitä on seinien sisäpuolella, pidän ehdottomasti eniten yläkerran makuuhuoneeseen johtavasta ”sillasta”. Tuo avonainen kulkuväylä päämakuuhuoneeseen tuo niin yläkertaan kuin alakerran pienehköön olohuoneeseenkin kummasti lisää tilan tuntua. Usein yöpuulle mennessäni minulla on hassu tapa jäädä katselemaan alakerran televisiota yläkerran kaiteeseen nojaillen. Avonainen tila on myös hyväksi havaittu kodin sisäiseen kommunikointiin; ääntä ei tarvitse juuri korottaa niin se jo kantautuu yläkerrasta alakertaan.

Ja jos joku nyt katselee, että onpas taas lavastettu paikat kuvauskuntoon, niin meillä on kyllä oikeastaan aina siistiä ja järjestys. Minulla on nimittäin tämä ongelma nimeltä siivous- ja järjestelyneuroosi. Vaikka tavaraa, esineitä, kippoja ja kuppeja on paljon, ne ovat kaikki aseteltuina jokseenkin tarkasti ja niillä on oma paikka. Yksikin tavara väärässä paikassa saa oloni vähän levottomaksi ja stressaantuneeksi. En todellakaan väitä olevani mikään sisustusihme, mutta tämä järjestys ja tapa sijoittaa esineitä ja huonekaluja on se, joka itselleni tekee hyvän olon. Ja sehän täällä kotona lopulta on kaikkein parasta; täällä on hyvä olla.