Kotona

Odotan Los Angelesin lentokentällä matkalaukkujani. Aika matelee ja vieraat laukut valuvat ohitseni kai jo kymmenennettä kierrosta. Hallin toisessa päässä, exit-kyltin alla, näkyy ovet, joista ulos astuessani olen virallisesti palannut kotiin. Tulisi ne laukut nyt jo.

Reilut kuusitoista tuntia aikaisemmin olin istunut koneeseen, tirauttanut pari kyyneltä ja ajatellut hetken perhettäni, ystäviäni, vanhoja kotikontujani ja kaikkea viiden viikon aikana tapahtunutta, jonka nyt lentokoneen renkaiden irrotessa kiitoradasta olin jättämässä taakseni. Tuntui surkealta. Siellä koneessa, selkänojan näytöltä matkan etenemistä kartalla seuratessani, heräsi kuitenkin nopeasti yksi tunne peittäen alleen kaiken surun. Se tunne oli ilo. Ilo siitä, että olin saanut viettää niin monta viikkoa rakkaitteni kanssa, ilo siitä, että olen matkalla kotiin ja ennen kaikkea ilo siitä, että joku odottaa minua siellä.

Saan vihdoin laukkuni, toivotan hyväntuuliselle tullimiehelle päivänjatkot ja astun ovista tuloaulaan. Kahvilan edustalla nojailee seinään puhelimeensa keskittynyt mies. Seisahdun laukkuineni hänestä muutaman metrin päähän ja katsen häntä hetken. Rusketus on astetta syvempi kuin viitisen viikkoa aikaisemmin ja on tainnut mies laihtuakin hieman. Sydän on pakahtua, kun tajuan miten kova ikävä onkaan ollut.

Käytsä usein täällä, avaan keskustelun ja mies kääntyy katsomaan minua. Purskahdamme nauruun ja kiepsahdan suoraan miehen kaulaan. Ei epäilystäkään siitä missä kotini on.

Se on siellä missä sinäkin olet.

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s