Nyt kun meillä Yhdysvaltojen länsirannikolla on pilvinen ja sateinen päivä eikä liikuntarintamaltakaan ole puolikuntoisena tehtyjen salitreenien lisäksi paljon kerrottavaa, on hyvä aika muistella joulukuun Floridan matkaa ja erästä aurinkoista päivää wakeboardingin, eli vesilautailun parissa.

Laji oli minulle entuudestaan täysin vieras, sillä en ole eläissäni lumilautaillut saati vesihiihtänyt. Kun tähän yhdistetään kammoni vettä kohtaan (koska märkää, kylmää, hengenvaara, kaloja ja kasvillisuutta), olivat lähtökohdat lajikokeilulle vähintäänkin haastavat. Mutta niin vain kävi, että kun eräänä aurinkoisena päivänä suuntasimme merelle lautailutarpeet kyydissä, päätin kaikista peloistani huolimatta tarttua härkää sarvista ja kokeilla lautailua itsekin, sillä olihan se melkoisen hauskan näköistä puuhaa veneestä käsin.

Veneestä mereen hyppääminen molemmat jalat lautaan kiinni sidottuina tuntui hetken melko kohtalokkaalta, etenkin kun olin Islamoradaan ajaessa nähnyt tien varressa varoituskyltin tietä ylittävistä krokotiileistä ja harjoittelupaikkamme sattui sijaitsemaan rämeenkaltaisella matalikolla. Koska vedessä oleminen alkoi yht’äkkiä tuntua kovasti huonolta ajatukselta, olin enemmän kuin valmis nousemaan laudan päälle ja kiitämään kohti avarampaa vesistöä. Siitä minulla ei tosin ollut hajuakaan, kuinka se käytännössä tapahtuisi.

Kun veneellinen ihmisiä oli yrittänyt ohjeistaa minua parhaansa mukaan, alkoi naru käsissäni kiristyä ja sitten mentiin, joskaan ei ihan niin päin kuin olisi ollut tarkoitus. Etukenon vietyä voiton, sukelsin naamalleni syvyyksiin, hörppäsin mennessäni pari litraa merivettä ja opin varsin nopeasti, että kaaduttua tulee köydestä päästää irti samantien. Aikani yskittyäni otettiin uusi yritys ja mäiskis, taas sukellettiin. Tehtyäni neljännen sukellusharjoituksen ilmoitin, että kokeilen vielä kerran ja sen jälkeen luovutan. Ei ole A. Sinivaaraa tehty hyppelehtimään vetten päällä. Viidenteen yritykseen valmistautuessani päätin unohtaa taktiikat ja tekniikat ja käyttää sitä mitä minulle on suotu, eli voimaa. Ja niin kiskoin itseni seuraavassa lähdössä laudan päälle enkä oikein itsekään tiedä, kuinka siinä lopulta onnistuin. Jonkinlaisen ahaa-elämyksen minä kuitenkin koin, sillä kipusin laudan päälle vielä toiseenkin otteeseen. Ei taidolla vaan voimalla.

Vaikeuden ja ylenpalttisen hauskuuden lisäksi touhussa yllätti se, että se oli raskasta. Muutaman kierroksen jälkeen olin täysin loppu, joka saattoi kyllä johtua siitäkin, että teutaroin ylösnousemuksen kanssa melko pitkään. Seuraavat pari päivää käsivarret olivat veneen perässä raahautumisesta hellänä, mutta veden armollisuuden vuoksi ei kropasta löytynyt ensimmäistäkään mustelmaa kaikesta kompuroinnista huolimatta.

Wakeboarding-meininkiä liikkuvana kuvana.
Tuo kovasti pelokas ja jäykkä tyyppi narun jatkeena olen minä.

Tuona päivänä yllätin itseni monellakin tapaa. Ensinnäkin voitin jälleen kerran inhoni vettä kohtaan, sivuutin krokotiilipaniikin ja mikä tärkeintä, uskaltauduin kokeilemaan jotakin täysin minulle tuntematonta lajia – ja onnistuin! Nimittäin uskokaa tai älkää, olen todella huono astumaan oman osaamisalueeni ulkopuolelle ja kokeilemaan sellaisia lajeja, joissa vaaditaan ketteryyttä, jonkinsortin taitoja tai tasapainoa. Olen aina ajatellut olevani kömpelö, ja sitä varmasti olenkin, mutta eihän se silti estä kokeilemasta. Vahingossa voi kömpelyskin onnistua ja hetkittäin jopa nauttia siitä.