Olen tässä viime aikoina teini-ikäisten Facebook-kavereiden touhua seuraillessani kiitellyt useamman kuin yhden kerran, että olen elänyt teinivuoteni jo 90-luvulla. Vaikka nykyajan nuorilla on monikin asia paremmin kuin mitä minun aikanani oli, on eräs asia, josta en nykypäivän teineille ole lainkaan kateellinen. Nimittäin internet. Hyvä on, internet teki hyvää vauhtia tuloaan jokapäiväiseen elämään jo minun aikanani, mutta yksi vaara sieltä silloin vielä uupui. Ei, en puhu nyt niistä vanhemmista sedistä ja tädeistä, jotka kyttäävät virtuaalimaailmassa alaikäistä riistaa. Minä nimittäin puhun niiden teinien omista ikätovereista.

Minun aikanani asiat selvitettiin muiden teinipoppareiden kanssa napit vastakkain kiljumalla tai vaikka kirjeellä jos puheyhteys oli kokonaan poikki. Vakavimmillaan joku sai ehkä nuorisotalon takana kuokkaansa, kun kävi heilastelemassa kaverin tyttöystävää ja joskus saattoi kuokkaansa saada vaikkei mitään ollut tehnytkään. Kyllä siihenkin aikaan osattiin koulukiusata, huomauttaa ohimennen painosta ja piirrellä pulpetin kannen alla piilossa pilakuvia vierustoverista ja hihitellä niille sitten välitunnilla. Enkä nyt sano, että nekään tapaukset varsinaista ylpeydentunnetta herättäisi, mutta siihen aikaan keinot kiusaamiseen, kostamiseen ja loukkaamiseen olivat paljon helpommin hallittavissa, nähtävissä ja estettävissä. Se kaikki nimittäin tapahtui ihan oikeassa elämässä eikä epämääräisessä virtuaalitodellisuudessa. Mutta niin muuttui aika ja keinot, vaikka teinien tunne-elämän ja ymmärryksen taso säilyi aivan yhtä heikkona. Internetin, erilaisten pikaviestipalveluiden, kuvagallerioiden, foorumeiden ja kännyköiden ansiosta sen kanssateinin kiusaamisesta tuli entistä helpompaa, julmempaa, tehokkaampaa ja vahingollisempaa. Syntyi ilmiö nimeltä virtuaalinen kiusaaminen (eng. cyber bullying).

Ilmiö on monelle vanhemmalle vielä melko vieras. Ei oikein tiedetäkään muusta kuin siitä perinteisestä kiusaamisesta, tönimisestä ja nimittelystä koulumatkalla, repun piilottamisesta ja koulukirjojen repimisestä. Eikä kiusaajakaan välttämättä tajua tekevänsä mitään vakavaa, koska fyysinen kontakti kiusattuun puuttuu. Palasiksi revitty itsetunto on teini-ikäiselle huomattavasti vaikeampi asia ymmärtää, kuin palasiksi revitty koulukirja.
Mitä virtuaalinen kiusaaminen sitten on?

• Ilkeiden ja herjaavien viestin lähettämistä sähköpostiin tai kännykkään
• Herjaavien viestien julkaisua keskustelupalstoilla, sosiaalisessa mediassa, blogeissa, chateissa tai muissa julkisissa pikaviestimissä
• Nimittelyä ja haukkumista sosiaalisessa mediassa
• Käyttäjätunnusten ja salasanojen varastamista, käyttäjätilille murtautumista ja sitä kautta vahingon aiheuttamista
• Toisena henkilönä esiintymistä ja tällä tavoin muiden huijaamista
• Yksityisten viestien tai kuvien julkaisua
• Salakuvaamista ja kuvien levittämistä
• Toisesta henkilöstä otettujen seksuaalisten kuvien ja viestien julkaisua

Jotta jokainen nyt ymmärtäisi asian vakavuuden ja laajuuden, kaivoin esille virtuaaliseen kiusaamiseen liittyvää tilastotietoa Yhdysvalloista. Ja todettakoon vielä niille, jotka siellä nyt röyhistävät rintaansa ja sanovat etteivät jenkkihapatukset kosketa meitä suomalaisia, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Väkilukuun suhteutettuna en usko niin kutsutun lintukotomme tilastojen juuri Yhdysvaltojen tilastoille kalpenevan.
Tilastotietoa virtuaalisesta kiusaamisesta:

• Yli 50 % internetiä käyttävistä teineistä kertoo tulleensa virtuaalikiusatuiksi
• Näistä 25 % kertoo tulleensa kiusatuksi jatkuvasti
• Yli 50 % kiusatuista ei kerro kiusaamisesta vanhemmille
• Yksi kymmenestä virtuaalikiusatusta kertoo heistä otetun häpeällisiä tai vahingollisia kuvia ilman lupaa
• Jopa yksi viidestä teinistä kertoo lähettäneensä itsestään alaston- tai seksuaalisesti vihjaavan kuvan muille
• 6 % heistä kertoo alaston- tai seksuaalisesti vihjailevan kuvan levinneen eteenpäin
• Yksi viidestä virtuaalikiusatusta kertoo miettineensä itsemurhaa
• Yksi kymmenestä itsemurhaa harkinneesta päätyy riistämään itseltään hengen
• Itsemurha on Yhdysvalloissa kolmanneksi yleisin nuorten kuolinsyy heti liikenneonnettomuuksien ja henkirikosten jälkeen

Yli 80 % nuorista kertoo virtuaalisen kiusaamisen olevan helpoin tapa kiusata jäämättä kiinni. Virtuaalisesta kiusaamisesta ei jää mustelmia, ei revenneitä vaatteita tai koulukirjoja. Internetissä julkaistut tai tekstiviestitse lähetetyt herjat ovat usein niin häpeällisiä, ettei kiusattu uskalla niistä kertoa kotona. Eikä vanhemmilla välttämättä ole aavistustakaan siitä, minkälaisia kuvia 14-vuotias itsestään illan pimeinä tunteina ottaa ja jakaa söpöiksi luokittelemilleen henkilöille. Ja kun se entiselle poikaystävälle otettu puolituhma kuva sitten leviää koko koulun, kaupungin ja maan laajuudelle, on häpeä lutkaksi leimatulle tytölle musertava. Virtuaalisen kiusauksen jäljet, kuvat ja viestit eivät haalistu ajan kuluessa, vaan omalla nimellä internetiin lähetetty sisältö säilyy siellä aina työelämään ja tulevan esimiehen googlaukseen saakka.

Tästä samasta aiheesta on saarnattu jo lukemattomia kertoja, mutta jatkan silti. Mieti hyvä ihminen, nuori tai aikuinen, mitä toiselle tai toisesta Facebookissa, keskustelupalstoilla, blogeissa, ryhmäkeskusteluissa tai kuvagallerioissa kirjoitat ja mitä kuvia julkaiset, niin itsestäsi kuin muistakin. Jos sinulle tulee hyvä mieli satuttamisesta ja loukkaamisesta, niin iske vaikka oma varpaasi pöydänkulmaan. Mutta älä revi toisen sielua ja tulevaisuutta palasiksi.