Vielä viime viikolla täpötäyteen junaan hypätessäni ahdisti. Vaunu oli täynnä opintojen pariin palaavia tai uudessa koulussa aloittavia nuoria, mieli täynnä intoa, mutta samalla äänessään pientä haikeutta kotimaisemien vaihtuessa betoniviidakon varjoihin. Niin myös minä, matkalaukkuineni vaunun perimmäiseen kolkkaan sulloutuneena, olin toisaalta innoissani, toisaalta valmis purskahtamaan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Kotiseudut oli tällä erää nähty, edessä olisi viikko lähityöpäiviä toimistolla ja sen jälkeen paluu kotiin ison meren taakse. Sillä hetkellä, juuri vanhempani hyvästelleenä, ajatus tuntui kovasti vaikealta. En minä voilähteä.

Mutta niin vain viimeinen viikko Suomessa teki tehtävänsä. Oli aikaista arkea, oli myöhäistä juhlaa. Saapui syksyiset kelit vesisateineen ja moottoripyöräillessäkin tuli enemmän vilu kuin lämmin. Tuli kurkkukipu, tuli nuha ja mieskin pakkasi laukkunsa ja lensi kotiin minua odottelemaan. Tuli aika kypsäksi, kuusi viikkoa Suomessa päätökseensä. Kotona paistaa aurinko. Takapihan avocadopuu vaatii huomiota. Maantiepyörä tarvitsee ajajaansa. Lempipaita rypistyy kaapissa. Lähiravintolasta saa maailman parasta sushia.

Tuli kotimatkakuume.

Viimeiset kuusi viikkoa Suomessa ovat olleet mahtavia, jälleen kerran. Ihania kyläpaikkoja, hyviä ystäviä, perhettä, sukulaisia, juhlia ja toimistoelämää. Paljon on mahtunut viikkoihin niin iloa kuin kostuneita silmäkulmiakin jäähyväisten hetkellä.

Nyt takki on tyhjä, sillä olen ripotellut sen alla muhineen rakkauden, ystävyyden, ilon, onnen ja pienen määrän suruakin ympäri Suomen. Ja kun takki on tyhjä, tuntuu hyvältä palata takaisin kotiin, ryhtyä täyttämään takkia seuraavaa reissua varten.

Kiitos Suomineidolle, kiitos vanhemmille, kiitos ystäville, kiitos sukulaisille, kiitos työkavereille, kiitos lenkkikavereille ja kiitos karvakavereille.

Tämä muuttolintu nousee siiville ja lentää kohti etelää.