Sinivaara kukkuu, kun kaupunki vielä nukkuu

Vaikka aikavyöhykkeeltä toiselle matkustaminen on monelle yhtä tuskaa, aamuyön tunteina unettomana pyöriskelyä sängyssä ja iltapäivän väsymystä, nautin itse suuresti niistä aamuista, jolloin herään aivan liian aikaisin aamuyön hämärään.

Aamuyössä on jotain aivan erityistä, kuin olisi ainoa ihminen hereillä koko kaupungissa, näkisi jotain mitä muut eivät näe. Aistit ovat terävimmillään, liikenteen melu ei vielä peitä alleen heräilevän luonnon ääniä, mereltä nouseva sumu tuoksuu raikkaalta ja olo on valpas. Aamuyön tunteina tuntuu hetken siltä, kuin kaikki olisi mahdollista.

Ikkunasta näkyi aamuöinen kaupunki.

Olen aina ollut enemmän ilta- kuin aamu-uninen. Vaikka minulla olisi nykyisessä elämäntilanteessani mahdollista nukkua puoleenpäivään säännöllisen työajan uupuessa, herään mielummin viimeistään seitsemän maissa, sillä se luo illuusion ylimääräisistä tunneista vuorokaudessa. Myös mieleni tuntuu olevan vireimmillään juuri aamuvarhain, toisin kuin iltamyöhään, jolloin järjenjuoksuni hidastuu tasolle, jolla television katselukin tuntuu työläältä.

Nyt kun Suomesta paluusta on kulunut aikaa vasta muutamia päiviä ja uni painaa silmää jo kymmenen aikaan illalla, herään vieläkin aikaisemmin, yleensä siinä viiden jälkeen. Olen niin rakastunut aamuyön hetkiin, että harkitsen vakavasti unirytmini jättämistä tällaiseksi. Sillä mikään ei ole hienompaa, kuin pieni reippailu raikkaassa aamuyön kasteessa ja ennen puoltapäivää hoidetut arjen velvollisuudet.

 

Mitenkäs te muut, olettekos te enemmän aamu- vai iltaeläjiä?

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s