Tänään on ollut kerrassaan omituisen alakuloinen ja tyhjäntuntoinen päivä. Ehkä minulla on flunssan jälkimainingeissa ollut liikaa aikaa dramatisoida asioita ja ehkä sen vuoksi olen ollut tavallistakin herkemmässä mielentilassa, mutta tänään minusta on vahvasti tuntunut siltä, kuin koko muu maailma olisi onnistunut jossain, pois lukien se tyyppi, joka tuijottaa minua peilistä. Yksi kertoi aamulla esiintyneensä vaikutusvaltaisessa seurassa tärkeässä tapahtumassa, seuraava pärjäsi hienosti urheilutapahtumassa, yksi aloitti unelmaduunissa, toinen taas sai kirjaprojektinsa valmiiksi ja tuo yksi kanssabloggaaja on muuten vaan niin jäätävän kovassa fyysisessä kunnossa, että olen vajonnut hitaasti maan alle ja tajunnut, etten ole aikoihin tuntenut itse onnistuneeni missään.

Okei, olen minäkin saanut onnistumisen tunteita työn kautta (se nyt on jokapäiväistä, ehhehe), mutta tarkoitankin nyt sellaista henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaa onnistumista, sellaista, jossa on ylittänyt itsensä, odotuksensa ja voi huokaista, että minä jumankauta tein sen. Mihin ne onnistumiset ovat kadonneet?

Kelattuani aikaa taaksepäin, muistin edellisen pienen onnistumiseni ja voitontanssin, kun penkistä nousi keväällä uusi ennätys. Seuraava onnistumisen hetki löytyi helmikuulta – jaksoin hölkätä koko matkan vuoren huipulle ja sieltä alas. Elämäni kunnon saavuttaminen pitkän dieetin päätteeksi viime vuonna. Kolmetoista leukaa. Puolimaratoni. Vuorelle ja kaatumatta alas ajaminen maastopyörällä. Tajusin, että viime vuosina onnistumisen mittarinani on aina ollut jokin fyysinen suoritus.

Jostain syystä juuri ne hetket, kun olen tehnyt jotain käsilläni tai onnistunut jossain sellaisessa fyysisessä suorituksessa, jota varten olen pitkään harjoitellut, saavat aikaan ne suurimmat kiksit ja tuuletukset. Eikä ole väliä, vaikka kukaan ei koskaan saisi tietää, että juoksin juuri kymmenen kilometrin matkan ennätysaikaan, se on minulle tärkeää ja saa minussa aikaan valtavan suuren onnistumisen tunteen. Sillä minä ylitin itseni. Minä tein sen. Minun kehoni ja mieleni pystyivät siihen.

Sattuneesta syystä ei nyt ole tähän mitään tuoretta treenikuvaa,
mutta katsokaa kun on hienot Newtonin juoksutossut. Nyt ne tarvitsisi vain laittaa jalkaan.

Eiköhän se alkukesästä langetettu, kunnon salitreenejä koskeva luova tauko ole nyt ohi. Vavise maantiepyörä ja lenkkitossut, kohta mennään, jahka lakkaan niistämästä. Taivaanmerkit, into ja hyvä meininki viittaavat siihen, että on tullut aika. Minä haluan taas onnistua ja ylittää itseni.