Juu ei, mieheni ei ehkä ole se kaikkein romanttisin uros vaan enemmänkin sellainen lirkutteluja välttävä suoran toiminnan mies. Tiedättehän, se sellainen, jolle rakkauden osoittamista on peesaaminen penkatessa, perheen kulkupelien huoltaminen, talon rakentaminen, itse leipomillaan korvapuusteilla yllättäminen, treenivaatteiden ostaminen lahjaksi ja… no, sen R-sanan lausumisen sijaan takapuolen puristaminen ohimennen. Ugh, ota kulta pullaa.

Joten eipä tullut yllätyksenä, ettei Suomesta kotiin palattuani mies laulanutkaan polvillaan aarioita syli täynnä ruusuja. Sen sijaan mies oli järjestänyt minulle poissaollessani vähemmän traumatisoivan yllätyksen – uudet hiilikuituvanteet ja -ohjaustangon maantiepyörään! Miten hienot! Miten kevyet! Miten ihanasti ajateltu!

Päivityksen myötä fillarin kokonaispaino putosi alle kahdeksan kilon, joten vaimo saa taas syödä pullaa ihan rauhassa, jotta kuskin ja pyörän kokonaispaino säilyisi ennallaan. Ihan vakavasti puhuen, on vielä liian aikaista sanoa paljonko hiluvitkuttimien keventyminen vaikuttaa itse ajamiseen (oli kai niillä muutakin merkitystä kuin vain näyttää nätiltä…), sillä muutaman kuukauden mittaisen treenitauon aikana joku on sivellyt asfaltin pintaan liimaa, jyrkentänyt ylämäkiä ja sammuttanut Kaliforniasta ilmastoinnin. Joten juu, palataanpa niihin pyöräilykuulumisiin sitten, kun rapakunto on ensin selätetty.

Mutta nyt, iso ja ehkä vähän romanttinenkin kiitos luolamiehelleni!

ps. Millon sä leivot taas pullaa? Tarttis syödä, että jaksaa sotkea tervassa.