Kolmisen vuotta sitten, blogin alkutaipaleella, en tullut edes ajatelleeksi, että minut saatettaisiin jonain päivänä tunnistaa blogin perusteella. Sen lisäksi, etten yksinkertaisesti uskonut blogillani olevan kovinkaan montaa seuraajaa, tuntui muutenkin epätodennäköiseltä, että täällä rapakon takana voisi edes törmätä suomalaisiin lukijoihin. Niinpä yllätys onkin ollut melkoinen, kun sekä Suomessa vieraillessa että täällä kotikonnuilla pyöriessäkin tulevat ihmiset joskus kysymään, että ”Ootsä SE Sinivaara? Mä oon lukenu sun blogia!”.

Okei, eihän se täysin yllätyksenä tule, että joku jossain tunnistaa, kirjoitanhan sentään omalla nimellä ja naamallani, mutta etenkin täällä rapakon takana se jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen. On mukavaa, että teihin lukijoihin aina silloin tällöin törmää, sillä silloin ikään kuin konkretisoituu se, että blogillani todella on seuraajia ja että te lukijat olette ihan oikeita eläväisiä olentoja siellä nimimerkkien takana. Mutta samaan aikaan se tunnistettavuus on myös vähän pelottavaa.

No tästä kuvasta minua ei ainakaan tunnista. Ehkä…

Viime päivien aikana on useampikin uusi tuttavuus tunnistanut minut blogin perusteella (blogini on siis ilmeisen suosittua luettavaa ulkosuomalaisten parissa) ja en tiedä johtuuko se sitten viime kevään tapahtumista vai mistä, mutta tuo lähtökohta, jossa minä en tiedä toisesta osapuolesta mitään, mutta toisella osapuolella on kyllä minusta vahva mielikuva ennen kuin olen edes ehtinyt suutani avaamaan, saa oloni hieman vaivaantuneeksi. Ehkä minä pelkään, että se juttujeni perusteella syntynyt mielikuva minusta on väärä, että minun oletetaan olevan jotain mitä en oikeasti ole. Sillä vaikka toinen osapuoli minusta paljon tietääkin, en anna julkisesti itsestäni läheskään kaikkea ja suljen tietoisesti blogin ulkopuolelle sellaisia asioita, jotka tekevät minusta minut.

On sinänsä hassua, että olen avautunut täällä blogissa melko vaikeistakin aiheista, ollut toisinaan kai turhankin rehellinen, mutta se ei koskaan ole tuntunut kovin hankalalta tai kaduttanut myöhemmin. Mutta sitten, siinä kasvokkain tuntemattoman ihmisen kanssa, ne kaikki kirjoitetut lauseet saavat minut tuntemaan itseni alastomaksi enkä yht’äkkiä muista ensimmäistäkään positiivista ja iloluontoista kirjoitusta vaan kaikki ne, joissa paljastan heikkouteni, elämäni varjopuolet ja kieroutuneen mieleni. Voi elämän kevät, mitähän tuo musta ajattelee.

Toivon tietysti jatkossakin, että ihmiset tulevat rohkeasti juttusille ja kertovat jos ovat blogiani joskus lukeneet. Kai minä vain haluan pahoitella etukäteen, että tavatessa saatan aluksi olla hieman normaalia jäykempi, hämilläni ja tavoistani poiketen jopa hetken hiljaa, mutta ei hätää – onnekseni kykenen unohtamaan tuon omituisen asetelman hyvin nopeasti ja pian jo kerron autuaasti juttuja, jotka vastapuoli on todennäköisesti jo lukenut blogistani edellisellä viikolla. Että sori vaan.

Kiinnostaisi muuten tietää, että onko teillä kanssabloggaajilla ikinä samanmoisia fiiliksiä lukijoita kohdatessa?

ps. Terkkuja viime päivien uusille tuttavuuksille ❤