Kotokutoista

Pian kuukauden päivät äitini kanssa saman katon alla vietettyäni voisin sanoa, että vaikka moni piirre minussa onkin periytynyt juuri äidiltäni, jäi geenilottopotista uupumaan äitini intohimo neulomiseen ja muihin käsitöihin, tai kuten äitini asian ilmaisee – neuloosi. Niin, onhan se paha neuloa, kun on kaksi vasenta kättä, koordinaatiokyky sitä luokkaa, etten välttämättä löydä pimeässä edes nenääni ja sekoan jo alkeellisimmissakin laskutoimituksissa.

230116_1

Toisaalta puolustuksekseni on sanottava, että edellisestä kutomisyritelmästä on kulunut aikaa jo lähemmäs 25 vuotta. Muistan edelleen kylmän käsityöluokan, loputtomalta tuntuneen kaulaliinaprojektin, kaikki ne parittomat villasukat ja opettajani lohduttoman huokailun. Kotona yritin inspiroitua äitini luomuksista ja kerran innostuin jopa työstämään omatoimisesti villapipoa, mutta kärsivällisyyteni loputtua tuli piposta vain nipin napin riittävän suuri kissalle ja seuraavan pipon teinkin jo suosiolla gerbiilille. Lopulta ilmoitin koulussa siirtyväni puutyötunneille, mutta yleisen painostuksen vuoksi palasin vain muutamaa viikkoa myöhemmin takaisin kutimien ja ompelukoneiden äärelle ja trauma sen kuin syveni.

Mutta palataanpa takaisin äitiini. Hän tuossa pian saapumisemme jälkeen kysäisi, että olisiko minulla tarvetta villapaidalle, hänellä kun olisi juuri sellainen työn alla. Vain muutamaa tuntia myöhemmin, oli päälläni uusi, alpakan villasta kudottu, pehmoinen ja lämmin, maailman ihanin neule. Varmistaakseen, että perheemme varmasti tarkenisi myös paukkupakkasissa, hän sysäsi meille vielä hyvän kasan villasukkia ja lapasia, ”näitä kun syntyy helposti muutamat illassa”.

230116_3

Viime viikot äitini jokailtaista kutomista seuranneena, voisin vihdoin olla valmis kokeilemaan kutomista uudelleen itsekin, sillä kyllähän omien toiveiden ja mittojen mukaan tekaistu neule on melkoinen motivaattori. Ja onhan nykypäivänä internet täynnä kaikenlaisia poropeukaloille suunnattuja ohjeita ja videoita, joten ehkäpä minäkin voisin kerran elämässäni onnistua kutomaan – jos en nyt villapaitaa – niin ainakin parillisen määrän villasukkia.

230116_2

Mitenkäs teiltä muilta sujuu neulomishommat? Ja olenko ainoa koulun käsityötunneista traumatisoitunut?

 

11 kommenttia artikkeliin ”Kotokutoista

  1. Kannattaa ehdottomasti ottaa ilo irtin äidin läsnäolosta ja käyttää häntä mentorina. 😀 Syksyllä eräs pahemmanlaatuisen neuloosin omistava kaverini lykkäs mulle, samanlaiselle rättikässätraumailijalle kuin sie, tikut ja neonväristä lankaa käteen ja käski suorittaa. Noh, nyt kaverini kärsivällisellä avulla, selittämisellä ja loputtomiin miksi-kysymyksiin vastaamalla, oon neulonut neljät villasukat, saman verran lapasia ja nyt on oma villapaitaprojekti käynnissä…
    Vähän vanhempikin koira oppii uusia temppuja, jos on yhtään motivaatiota ja armollinen mentori katsomassa perään. Vasenkätisyyskään ei ole ongelma, kun mie osaan peilata suulliset ohjeet.

    Tykkää

    • Entä jos on oikeakätinen, mutta on silti kaksi vasenta kättä? 😀 Jos joku löis mulle jotkut kutimet käteen, niin en yhtään enää muistaisi mitä niillä pitäisi tehdä :O Kaikki ohjeetkin näyttää mun silmissä ihan heprealta. Että joo, ehkä tosiaan järkevin tapa päästä alkuun olisi käyttää äitiä apurina.

      Tykkää

  2. Voi jestas kun kuulosti tutulta tarinalta! Meillä vaan käsityötaidot ei ole siirtynyt mummolta enää äidille eikä minulle. Muuten olen ns. taiteellinen; piirtäminen, maalaaminen, askartelu ja savityöt kyllä sujuu mutta neulominen ei, ei sitten millään. Vielä pahempaa on ompelu. Mullakin ala- ja yläasteen kässäntunneista jäi käteen yksi pariton sukka, kaksi lapasta joista puuttuu peukalot ja keskeneräinen bleiseripaita, napit taisi jäädä uupumaan. Virkkaamisen opettelusta olen salaa haaveillut, en minä siinäkään koskaan erityisemmin loistanut mutta muistan sen olleen mukavaa puuhaa 🙂

    Tykkää

    • Mä en varmaan koskaan ole virkannut muuta kuin sellaista loputonta letkaa ja miettinyt sitten, että mitä hittoa tällä voisi tehdä 😀 Mä haaveilin ompelukoneesta USA:ssa asuessa, koska sieltä ei tahtonut millään löytyä mitään kivoja valmisverhoja. Onneksi pääsin kuitenkin pälkähästä, kun löysin Ikean ja skandinaaviset valmisverhot 😀

      Tykkää

  3. Minä olen myös traumatisoitunut kässäntunneista, mutta ensimmäisen lapsen saatuani mulle iski akuutti buuuhuuuu olen paska äiti kun en saa lapselleni villasukkia-kriisi ja niinpä hiihtolomalla lykkäsin mummolle puikot ja langat ja sanoin että opeta. Mummo opetti ja vajaa neljä vuotta myöhemmin neulon ihan mitä vaan 🙂 On kyllä ihan parasta. Tsemppiä, kyllä sinä opit! Sitkeyttä se kyllä vaatii.

    Tykkää

  4. Hei, just kuulostaa tutulta, veistoluokan ala-asteella kävin kun käsityögeeni hyppänny yli minulta, ylä-asteella jonkin verran pientä nuttua vääsin ompelukoneella ja neuloen, mut ei siitä sen enempää . Samoin myös tuo puutarhapuoli jäänyt geenijaossa uupumaan, mutta näillä mennään. Sun blogi on hauskaa luettavaa. T: Satu

    Tykkää

    • Mua harmittaa vähän vieläkin, että tulin pois sieltä puu ja palikka -puolelta vain siksi, että mulle naljailtiin aiheesta. Mutta se taitaakin olla viimeinen kerta, kun olen jättänyt jotain tekemättä tai muutoin tehnyt päätöksiä yleisen painostuksen vuoksi.

      Tykkää

  5. Täällä myös yks tekstiilityötunteja inhonnut. Oon tehny mm. kaks villasukkaa, ekan kokoa 43 ja tokan kokoa 37. Ei tullu paria niistä. Sitten ku vaihdoin puukässään, nii tekstiilityön ope uhkas, et mä en tuu koskaan osaamaan edes ommella nappia mieheni paitaan (olin 11 v!).

    Kappas vain, raskausaikana heräs joku kummallinen tarve opetella neulomaan. Ensimmäinen työ oli vauvan pipo, kokoa mini ja aikaa sen tekemiseen meni tasan yks saikkuviikko töistä. Sen jälkeen tahti on nopeutunu ja pipojen lisäksi on valmistunu kolme villapaitaa, tuubihuiveja, sukat, vauvan tumppuja. Ja tällä hetkellä kesken miehelle villapaita.

    Eli toivoa on todellaki! Jos minä oon oppinu, niin kuka vaan voi oppia. Tsemppiä ja sinnikkyyttä! Onnea on sulla oma ope. Neulominen on lopulta ihanan rentouttavaa.

    Tykkää

    • Nämä kommentit alkavat nyt kuulostamaan siltä, että tarvitaan se lisääntyminen ja siitä johtuva hormoonimuutos ennen kuin puikot saadaan pysymään poropeukalon käsissä 😀 Että sitä odotellessa sitten jos ei muuten homma ota tuulta alleen 😉

      Tykkää

  6. Mullakin on traumoja käsityötunneista. Puukässä sujui kyllä, mutta koulussa tehty yöpaita meni suoraan saunan pesään.. Vasenkätisenä mulla oli haasteita myös neulomisen kanssa, mutta erään luokkakaverin äiti oli myös vasenkätinen ja niinpä mä kävin sillä yksityistunneilla. Kahta samankokoista sukkaa en silti koskaan saanut aikaiseksi. Nyt olen jo luovuttanut. Arvostan pelkästään sukkienkutomistaitoa, mutta villapaidat on jo todella huikeita!

    Tykkää

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s