Olen viettänyt viime viikot hiljaiseloa täällä blogissa. Edellistä juttua kirjoittaessani olin nopeutetulla aikataululla palaamassa takaisin kotiin mantereelta, koska pelkäsin koronan sotkevan paluumatkani jos jättäisin sen myöhemmäksi. Ja kuten kaikki nyt tiedämme, juuri näin olisi tapahtunut.

Tilannehan eskaloitui hyvin nopeasti. Rajat menivät kiinni, liikkumista rajoitettiin, lentoja peruttiin, kaupassa käymisestä tuli lähes rikollista, koulut menivät kiinni, pörssikurssit syöksyivät, eikä ikäihmisiä – tai oikeastaan ketään muitakaan – saanut tavata enää ollenkaan.

Omaan elämääni eivät rajoitukset ja suositukset ole juurikaan vaikuttaneet. Olen ollut etätöissä kai jo kymmenen vuotta, asun jo valmiiksi melko eristyksissä pienehköllä saarella eikä minulla liiemmin ole vielä Ahvenanmaalla ystäviä ketä tapaisin. Edes lomautuksen uhka työpaikallani ei kosketa minua, sillä minut irtisanottiin YT-neuvottelujen tuloksena jo alkuvuodesta ja irtisanomisaikani jatkuu vielä pitkälle kesään. Saipahan siitäkin vastoinkäymisestä jonkin hopeareunuksen.

Mutta tämä huoli. Huoli perheestä, vanhemmista ja sukulaisista. Huoli itsestä ja astmaatikon keuhkoistani. Huoli rahastosijoitetuista säästöistä. Huoli taloudesta. Huoli ihan meistä kaikista. Huolen, stressin ja ahdistuksen määrä on viimeisen kuukauden aikana ollut aivan infernaalinen. Tuntui kuin kaikki suunnitelmat olisi pyyhkäisty pöydältä. Elämä sellaisena jollaista se oli ollut ja millaisena olin siitä pitänyt, oli poissa. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntui täysin tuntemattomalta ja hallitsemattomalta. Pelotti.

Vaikka uutiset ja sosiaalinen media ovat päivästä toiseen täynnä koronaa, niin harvoin olen nähnyt kenenkään sanovan ääneen, että pelottaa. Että ahdistaa ihan helvetisti. Että on musertavaa tajuta, että tämä koskettaakin itseni sijaan ihan kaikkia eikä kukaan tiedä milloin tämä paska loppuu. Tuntuu, että ihmisten henkinen hyvinvointi kriisin keskellä on jäänyt kokonaan fyysisen sairastamisen jalkoihin. Vaikkei tämä olekaan minussa laukaissut masennusta uudelleen, niin masennuksesta tutut unettomuus, saamattomuus ja yleinen lamaannus ovat olleet kyllä vahvasti läsnä ensimmäisinä koronaviikkoina. Ja tuskin olen ajatuksieni kanssa yksin.

Mutta onneksi ihmisluonto on sopeutuvainen. Alun lamaannuksen jälkeen elämä on alkanut saada taas tuulta alleen. Vaikka suunnitelmien tekeminen on vieläkin vaikeaa, alkaa vihdoin tuntua siltä, että jotain suunniteltavaa voisi kuitenkin olla. Että elämä jatkuu vielä koronan jälkeen, vaikka rattaat nykien pyörivätkin. Pelataan nyt sitten niillä merkeillä mitä on vielä jäljellä. Olen alkanut taas lenkkeillä, puuhata kasvihuoneessa, tehdä pihatöitä ja suunnitella tulevia remontteja. Pelon rinnalle on astumassa toivo siitä, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Itse asiassa tänään tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että auringonvalo läpäisi ikkunan lisäksi myös sieluni.

Kyllä tämä tästä.

ps. Jos ahdistus ja pelko käy ylivoimaiseksi, niin ainakin Punaiselta Ristiltä löytyy kriisipuhelin, josta saa keskusteluapua. Jos henkistä apua on tarjolla myös muualla, niin vinkkaathan kommentteihin!