Varsin nopeasti ohimenevä paskavaimofiilis

Olin tässä eräänä päivänä lounaalla kaverini kanssa ja olin sen vuoksi sipaissut hieman meikkiäkin kasvoille, kevyesti syvyyttä silmiin ja elonväriä poskille. Suunnattuani myöhemmin iltapäivällä samoilla kasvoilla salille, ei kulunut kauankaan, kun eräs ennestään tuttu mies istahti viereeni ja kehaisi, kuinka kiva on nähdä minut kerrankin ehostettuna.

Kiittelin hieman nolostellen ja suomalaisena katsoin tarpeelliseksi informoida, että en minä muuten olisi laittautunut, mutta kun oli tässä ollut vähän muutakin menoa. Mies katsoi minua silmissään häivähdys amerikkalaista saippuaoopperaa, pudotti hetkeksi painot käsistään ja kertoi kahdenkymmenen vuoden avioliitostaan ja siitä, kuinka vaimonsa oli aamulla ehostautunut vaikka pysyi kotona koko päivän ja kuinka hän arvostaa sitä, että vaimo vielä vuosikausien jälkeenkin meikkaa päivittäin miehensä silmää miellyttääkseen.

Iski välitön paskavaimofiilis.

Enhän minä ämpäriruma ole ilman meikkiäkään, mutta viime vuosien aikana mies-poloni on kyllä nähnyt vaimoaan enemmän luonnonkauniina kuin edes kevyessä arkimeikissä. Toki minäkin ennen vietin sen parikymmenminuuttisen meikkisuti kädessä ennen töihin lähtöä, mutta nyt kun työt hoituvat etänä ja poistun kotoa pääasiassa vain lenkille tai salille, en laiskuuttani jaksa puunata naamavärkkiäni esittelykuntoon ihan vain kotona miestäni silmiin tuijotellakseni.

Noin viiden sekunnin kuluttua paskavaimofiilis oli poissa.

Tottakai sitä haluaa puolison pitävän itsestään huolta vielä pitkänkin yhteiselon jälkeen, kyllä minä sen ymmärrän, mutta todellisuudessa itsestään huolehtiminen on niin paljon enemmän kuin pelkkä maalikerros kasvoilla, kauniit kynnet, päivittäin trimmatut säärikarvat tai harkiten valitut vaatteet.

Ei ollut nyt blogiinkaan tähän hätään tarjolla tämän pyntätympää naista…

Vaikken aina jaksakaan laittaa tukkaa nätisti, puuteroida nenääni tai edes pukeutua pyjamahousuja kummempaan, sanoisin, että miehellä on käsipuolessaan jotain tärkeämpää – fyysisesti ja henkisesti itsestään huolta pitävä vaimo ja se vasta aikaa, vaivannäköä ja paneutumista vaatiikin – ainakin enemmän kuin ripsiväriin tarttuminen. Ja väittäisin, että se myös pitkässä juoksussa antaa enemmän, vaikkeivät nämä asiat tietysti toisiaan poissulkevia olekaan.

…mutta ei toisaalta olisi voinut löytyä kyllä paljon enempää itsestään huolta pitävämpääkään.

Sen lisäksi, että oikeasti tunnen itseni jopa aika hyväksi vaimoksi, tunnen myös mieheni erinomaiseksi aviomieheksi, koska hän puuttuu ennemmin henkisen tai fyysisen hyvinvointini laiminlyömiseen, kuin laiskahkoon meikkaamiseeni.

Hauskempi tukka, parempi mieli

Amerikkalaisten naisten keskuudessa liikkuu suuri viisaus, ”when you feel your worst – look your best”, eli suomalaisen suuhun paremmin taivutettuna, ”kun tuntuu paskimmalta, näytä parhaimmalta”. Ja tottahan se on, että asiat eivät välttämättä tunnu olevan niin kurjasti, kun yrittää näyttää vähän vähemmän kurjalta.

Niinpä työnsin järkeni syrjään ja sijoitin hierontaan budjetoimani varannot kampaamokäyntiin. Juu, takareisi ja pakara ovat edelleen kireitä kuin viulunkieli, mutta kiristynyt pinna korvieni välissä löystyi sen sijaan kummasti.

Kun en tunnetusti ole mikään tyylikkyyden ruumiillistuma, niin pitihän se tukankin kanssa pistää ranttaliksi, vaikka olinkin jo ollut hyvää vauhtia luisumassa kohti aikuismaisempaa ilmettä. Halusin hiuksista vaaleammat, mutta silti säilyttää tyven tummana ja puhtaan vaalean sijaan halusin vaaleiden suortuvien olevan punertavat.

Joojoo, olisi tukan toki voinut kuvia varten kihartaa, mutta hei, ainakin harjasin sen!

Että ei, ei siitä tukasta ehkä tyylikkäin mahdollinen tullut, mutta hitsin hauska se on ja kummasti hymyilyttää aina kun käväisee peilin edessä. Jos saan mieheni lahjottua hieromaan pakaroitani, niin saatanpa lähitulevaisuudessa jättää toisenkin hieronnan välistä ja tuunauttaa tukkani tästä vielä pastellinpinkiksi. Sekös vasta naurattaisikin.

Ikääntymisestä ja rupsahtamisesta

Huh hah hei ja samppanjaa pullo… tai kolme. Eilen oli taas se päivä vuodesta, kun ikääni rullattiin numerolla ylöspäin ja olo on tänään ollut sen mukainen. Liekö sitten syypäänä skumppa vai univelka, mutta meininki on tällä hetkellä kuin juoksupyörästä pudonneella marsulla. Tai no, ehkä se perimmäinen syy huteraan oloon löytyy kuitenkin siitä ikääntymisestä. Eipä nimittäin nuorena tyttönä kestänyt päänsärky pitkälle iltapäivään pienen illanvieton jälkeen eikä toisaalta pieni univelkakaan paljoa silmäluomia painanut. Mutta toista se on nyt, kolmekymmentäkolmevuotiaalla, jonka täytyy saada paljon unta ja lepoa heti jos ilta on käynyt ristisanatehtävien täyttämistä villimmäksi.

Okei, eihän tässä nyt vielä niin vanhoja olla, mutta kyllä sitä väkisinkin alkaa huomata pieniä signaaleja siellä täällä, ettei tässä toisaalta olla myöskään enää niin nuoria.

Se on kyllä sanottava, että päänsisäisesti ikääntyminen on ollut tähän mennessä pelkkää nousukautta, eikä alamäen alkamisesta ole vielä tietoakaan. Vaikkei asiat ole yhtään sen enempää järjestyksessä tai hallinnassa kuin vuosikymmen sitten, ei tässä vaiheessa elämää vaan jaksa enää stressata kovinkaan paljoa, ainakaan kokoajan. Sitä ikään kuin tiedostaa ja hyväksyy paremmin sen, ettei kaikkeen voi vaikuttaa eikä kaikkea voi suunnitella tai järjestää. Kun tarpeeksi monta kertaa vetää punakynällä suunnitelmat yli, tajuaa oman erehtyväisyytensä ja lyö päänsä seiniin, oviin ja ikkunoihin, sitä oppii ainakin hetkittäin sulkemaan silmät, levittämään kädet, heittäytymään ja luottamaan siihen, että elämä kantaa – tai no, jos ei elämä, niin vaikka sitten se puoliso.

Mutta kroppa, se onkin eri asia se. Siinä ikääntyminen kyllä näkyy, kuuluu ja tuntuu. Sitä vaan eräänä päivänä tajuaa, ettei kukaan ole enää vuosikausiin kysynyt papereita olutta ostaessa, meikkivoiteet ovat niin paksuja, että ne pitäisi levittää lastalla eikä ryppyvoidepurnukassakaan enää lue ryppyjen ehkäisyyn vaan tasoittamiseen. Huonosti nukutut yöt näkyvät välittömästi naamassa, silmäpussit peittävät näkökentän ja kasvot ovat kalpeat kuin kuolleella muumilla. Ja jos ruokahuolto pääsee repsahtamaan vähänkään pidemmäksi aikaa, muuttaa kehno ravinto ihon hylkeenharmaaksi parissa viikossa, myös silloin, kun olet rantalomalla ja kuvittelet työstäväsi rusketusta. Ja niin, ne rypyt, jotka ilmaantuivat kaikista ryppyjä ehkäisevistä voiteista huolimatta. Massiiviset otsaryppyni ovat saaneet kaverikseen silmärypyt, jotka nielevät syövereihinsä helposti ne ensimmäiset kolme litraa kasvoille levitetystä meikkivoiteesta.

Ikä paitsi näkyy, se myös tuntuu kropassa. Paikat alkavat hitaasti antautua sieltä täältä eikä kroppa aina pystykään kaikkeen mihin pää sen kuvittelee pystyvän. Ja kun sitten joku paikka hajoaa ja tulee treenitaukoa, kertyy vyötäisille rasvaa nopeammin kuin ehdit suurempia housuja ostamaan. Ja se mikä on lanteille tarttunut, ei todellakaan katoa yhtä helposti kuin ennen vanhaan. Aineenvaihdunta hidastuu, liike hidastuu ja järki hidastuu. Ainoat asiat jotka nopeutuvat, ovat ajankulu ja virtsaamisen tarve.

Mutta tiedättekös mitä? Ei muuten sureta, harmita tai itketä tippaakaan. Itse asiassa, en ikimaailmassa vaihtaisi sitä siloposkisempaa, selluliitittomampaa ja nopeammalla krapulanselätyskyvyllä varustettua nuorikkoa tähän keski-ikää lähestyvään nykyversioon. Siinä, kun nuorempi minä olisi tänä aamuna purskahtanut itkuun ja lukkiutunut päiväksi kotiinsa, vilkaisi nykyminä peiliin, naurahti kuivasti jäätyneiltä kilin kiveksiltä näyttäville silmäpusseilleen ja poistui kotoa, meikittömänä. Tänään ei todellakaan tarvitse henkkareita kaljan ostamiseen.

Onnea vaan mulle!

Kuvat: Eiliseltä, ennen krapulaa ja kilin jäätyneitä kiveksiä.

Kun maailma kutistuu

Täällä sitä taas ollaan, ison meren toisella puolella, kotisohvalla Kaliforniassa. Paluumatka Dubaista sujui yhtä sutjakasti kuin menomatkakin, suoralla lennolla Emiratesin kyydissä alle 16 tunnissa. Uskomatonta, kuinka vaivatonta mantereelta toiselle liikkuminen nykyisin onkaan verrattuna siihen, kun vielä 1800-luvun lopulla isoisoisäni matka Pohjois-Pohjanmaalta Yhdysvaltojen itärannikolle kesti peräti kaksi viikkoa.

Hieman tätä aihetta sivutakseni, halusin näyttää teille mitä ostin itselleni matkamuistoksi Dubaista. Hotellin viereisellä ostarilla pyöriessäni pisti silmääni erään koruliikkeen ikkunassa tämä pieni Thomas Sabon maapalloriipus. Vaikka käytänkin koruja melko harvoin, en millään voinut jättää tätä ostamatta.

Todellisuudessa olin nähnyt riipuksen jo aiemminkin, viime vuonna Singaporessa, mutta en silloin tyhmyyksissäni sitä ostanut tai edes laittanut korun merkkiä muistiini. Ja tiedättehän sen tunteen, kun kitsastelee väärässä paikassa ja tajuaa vasta kun on liian myöhäistä, että olisi sittenkin pitänyt avata kukkaron nyörit. Eipä siis tarvinut kahta kertaa miettiä, että ostanko korun tällä kertaa.

Tuolla pienellä maapallolla on minulle myös symbolinen merkitys. Se muistuttaa minua siitä, kuinka pieni maailma lopulta on, kuinka välimatkat eivät enää olekaan niin pitkiä, kuin miltä ne aikoinaan tuntuivat.

Kun vielä reilut kymmenen vuotta sitten ajatus ulkomaille muutosta tuntui täysin vieraalta ja kaikki Suomen rajojen ulkopuolinen hyvin kaukaiselta ja pelottavalta, on maailma Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kutistunut silmissäni melkoisesti. Sen sijaan, että haaveilisin asumisesta pelkästään kaupungin tai maan toisella laidalla, minä näen koko maailman avoimena ja täynnä uusia mahdollisuuksia.

Toisaalta on ihan oman mielenterveyden tähdenkin helpottavaa ajatella välimatkaa Suomeen lyhyenä, että alle vuorokaudessa pääsen tarpeen vaatiessa kotiovelta kotiovelle, Kalifornian Mission Viejosta Suomen Nivalaan. Tuo maailman kutistuminen ja pomppimisen helppous mannerten välillä auttaa kummasti niin koti-ikävään kuin kyltymättömään seikkailunhaluunkin.

Siispä aika passeli riipus meikäläisen kaulaan tämä maapallo. Pyörii siinä vähän samalla tavalla kuin kantajansakin, osaamatta asettua aloilleen.