Kävipä kerran ja kävipä toisenkin, että amerikkalainen kieltäytyi hänelle tarjotusta ruoasta, koska ei tiennyt mitä se sisältää tai miltä se maistuu. Suurpiirteinen selitys ”tässä on ruista” tai ”tämä on makeaa” ei riitä. Tämä äärimmäisen epäluuloinen kansakunta vaatii useinmiten hyvin seikkaperäisen raportin ruoanlaitossa käytettyjen mausteiden ja raaka-aineiden koko kirjosta. Saatuaan kaipaamansa yksityiskohtaisen selvityksen valmistuksen eri vaiheista ja käytetyistä ainesosista, voi amerikkalainen ruokaa uskaltautua maistamaan. Tai sitten ei, ja paikalle kutsutaan pizzalähetti.

”Jännittää”, sanoi jenkki, kun ruisleipää maistoi.

Edellisen kerran paikallisten ennakkoluuloja ravisteltiin tänään, kun mies vei firman nyyttikesteihin ruisleipänappeja ja korvapuusteja. Ajattelimme, että nämä olisivat sopivan helppoa näppiruokaa, jota kaikki varmasti uskaltaisivat kokeilla, toisin kuin vaikkapa mämmiä tai maksalaatikkoa, joita suomalaiset perinteisemmin ulkomaalaisille yrittävät syöttää. Omista leivontataidoistani vakuuttuneena pakkasin mukaan vielä muutaman extra-leipäsen varman menekin luulossa. No, metsään mentiin ja mäntyä päin. Mies tuli iltapäivällä kotiin lähes samainen määrä korvapuusteja ja ruisleipänappeja mukanaan, kuin mitä aamulla oli vienyt mennessään.

Missä sitten mentiin vikaan? Homma lähti pahasti hakoteille heti alkuvaiheessa, tarkemmin sanottuna silloin, kun yritimme tarjota paikallisille uusia elämyksiä ruokarintamalla. Suomalaisten herkkujen sijaan kovin menekki toimiston nyyttäreissä olikin pizzalla, pizzalla ja pizzalla. Ja nyt ei puhuta mistään autenttisesta ja hienostuneesta italialaisesta pizzasta, vaan amerikkalaisten kehittämästä, triplajuustossa lillivästä, rasvansekaisesta salamipizzasta.

Myönnettäköön, että olen hieman turhautunut, mutta onnellinen etten tullut värkänneeksi karjalanpiirakoita.Pakko kuitenkin kysyä, että ovatko suomalaiset yhtä epäluuloisia eksoottisten ruokien suhteen? Olenhan kuullut tarinoita suomalaisista, jotka ovat Kanariansaarille pakanneet mukaansa omat eväät.

Itse en turhan epäluuloinen ole. Rakastan syömistä, maistelua ja erinäköisiä ja

-makuisia ruokia. Uusi ruokalaji onkin aina uusi kokemus muiden joukossa, yhtä jännittävää kuin vaikkapa uuteen kaupunkiin tutustuminen. Parasta onkin, kun se jokin on niin erikoisen makuista, ettet koskaan ole syönyt mitään vastaavaa, ja on täysin mahdotonta sanoa mitä maku mahdollisesti muistuttaisi. Kertaakaan ei vielä ole tarvinut kieltäytyä tarjotusta ruoasta, johtuneeko se sitten uteliaisuudesta vai puhtaasta hulluudesta. Vaikka kyllä sekin hetki varmasti vielä tulee, että eteeni kannetaan jotain niin vastenmielistä, etten siihen suostuisi koskemaan pitkällä tikullakaan. Veikkaan kuitenkin, että kynnykseni on hieman korkeampi kuin niillä, jotka kieltäytyvät korvapuustin syömisestä. No, jäipähän enemmän syötävää itselleni.

Viime viikkoinen pitkä automatka etelä-Kaliforniasta pohjoiseen, avasi jälleen niin silmät kuin sieraimetkin. Olemme taittaneet tuon saman matkan useita kertoja aikaisemminkin, mutta harvemmin päivänvalossa. Sen lisäksi, että vitostien varrelle osuu niin Los Angeles kuin luonnonkauniita maisemia lumihuippuineen, tarjoilee reitti myös hieman toisenlaista silmänruokaa.

i-5 Kaliforniassa tarjoilee kauniiden maisemien lisäksi esteettömän näkymän jopa lihansyöjää puistattavaan lihateollisuuteen (kuva: gliving.com)

Jo tylsäksi käyvää maalaismaisemaa katsellessani ja ajatuksiini uppoutuneena täyttää auton yht’äkkiä tajunnan seisauttava haju. Käteni hakeutuu nopeasti sisäilmankierto-nappulalle ja menee hetki ennen kuin uskallan hengittää seuraavan kerran. Tuo karmaiseva löyhkä on kuitenkin jo ehtinyt tarttua vaatteisiin ja hiuksiin. Silmiä kirvelee ja ulkona lämmössä väreilee outo sumukerros. Tuo pistävä haju kertoo, että olemme lähestymässä Kalifornian mahtikarjatiloja joille auton etupenkiltä tarjoutuu esteetön näkymä yli moottoritiepientareen.

Pian hajun ilmaantumisen jälkeen tulee näkyviin hökkelikylää muistuttavia rakennelmia ja niiden suojissa ja ympärillä lihakarjaa. Tuhansia ja tuhansia sarvipäitä, ruskeita, mustia, valkoisia ja laikullisia. Pörröisiä ja sileäkarvaisia, paskakasan päällä, paskakasan vieressä, silmänkantamattomiin. Tulee huono olo, muustakin kuin hajusta. Mitään vihreää en näe missään hyvällä tahdollakaan.

Uskon, että tämä on juuri se kohta tiestä, jossa moni on kääntynyt kasvissyöjäksi. Itse en ole koskaan ollut erityisen kiihkomielinen syömäni ravinnon suhteen ja olen kiltisti syönyt  sen mitä kauppa on minulle tarjonnut tai eteeni on kannettu. Kuitenkin tämä pieni elämysmatkaksi kuvailemani reittivalinta vitostietä pitkin, on saanut minutkin miettimään sitä mitä todella haluan syödä. Tuo samainen reitti nimittäin tarjoilee yhtä esteettömän näkymän vihreille kukkuloille joilla vaeltelee lehmä siellä, toinen täällä, vailla kiirettä tai taistelua viimeisestä vihreästä heinänkorresta.

Selvää on, että kumpikin näistä on ruokaa. En ole vieläkään jättänyt naudanlihaa ruokalistaltani eikä lopulta tunnu yhtään paremmalta syödä sitä onnellista viheriöillä kirmaavaa kuin sitä lannistuneena katoksen suojissa makaavaa nautaa. Valitsen kuitenkin mieluummin tuon rehellistä ruohoa syöneen, ehkä hieman paskakasan päällä seisovaa kaveriaan heikommassa lihassa olevan lehmän. En edes halua tietää mitä kaikkea noille kuivuneella maalla laiduntaville, liian ahtaisiin hakoihin sullotuille ja keinotekoisesti normaalia suuremmaksi kasvatetuille eläimille syötetään. Sen sijaan olen valmis maksamaan ostamastani lihasta enemmän, jotta tiedän itse mitä syön. Luonnollisesti kasvatettu liha nimittäin maistuu hyvältä, vieläkin.