Jos joku jo ehti ihmetellä pitkäksi venyneen viikonlopun mittaista blogihiljaisuutta, niin hengissä ollaan, yhtä reissua kokeneempana. Päätimme ajella ystävänpäivänä tervehtimään kavereita pohjoiseen, San Josen kaupunkiin, missä itsekin asuimme vielä jokunen vuosi sitten. Vaikka tarkoitukseni olikin noudattaa treenisuunnitelmaani myös reissussa, tiivistyi pitkän viikonlopun urheilut lopulta vain yhteen liikuntasuoritukseen. Puolustuksekseni on kylläkin todettava, että olihan muuten tekemistä siinä yhdessäkin suorituksessa. Ah, Kennedy Trail, kuinka olenkaan ylämäkeäsi kaivannut.

 

Minähän olen siitä vinksahtanut, että tykkään sekä pyöräillä että hölkätä ylämäkeen. Aina ei kuitenkaan näin ole ollut. Kun aikoinaan muutimme USA:han ja kävin vuoren päälle kiemurtelevalla Kennedy Traililla ensimmäistä kertaa, jaksoin hädin tuskin kävellä 760 metrin korkeudessa olevalle huipulle, jonne lähtöpisteestä on matkaa vajaat kuusi kilometriä. Tuon matkan aikana noustaan ylöspäin reilut 550 metriä ja etenkin loppumatkasta polku käy melkoisen jyrkäksi. Tuosta kauniista, mutta haastavasta reitistä tuli minulle kahden San Josessa asutun vuoden aikana hyvin rakas ja voisin väittää, että juuri tuon kukkulan vuoksi reisilihakseni ovat näinkin hyvin kehittyneet. Tuota rinnettä on nimittäin kiivetty ylös lukemattomia kertoja.

 

Koska en ole eläissäni osallistunut urheilutapahtumiin tai -kilpailuihin, liittyy suurin liikunnan saralla tehty saavutukseni juurikin Kennedy Trailin kiipeämiseen. Ensimmäisiä kertoja rinnettä kävellessäni päätin, että joku päivä vielä hölkkäisin koko matkan huipulle saakka. Se ei ylämäkiin tottumattomalle astmaatikolle ollut kovinkaan realistinen unelma toteutettavaksi, mutta reilun vuoden aktiivisen juoksu- ja pyöräilyharjoittelun jälkeen minä lopulta tein sen, sekä juosten että maastopyörällä. Mutta niin katkesi treeniputki, tuli muuttoauto ja siirsi elämämme uusiin maisemiin enkä sen koomin enää jalallani astunut Kennedy Trailille. En, ennen kuin viime viikonloppuna.

 

Siinä se taas oli. Viime sunnuntaina seisoin pitkästä aikaa tuon trailin lähtöpisteessä ja vuori näytti suuremmalta kuin muistin. Painoa oli edellisen vierailun jälkeen kertynyt lisää ehkä viisi kiloa enkä moista ylämäkeä ollut juossut… no, sitten edelliskerran, eli pian kolmeen vuoteen. Miehen jäädessä kävelemään rinnettä ylös, ryhdyin itse hölkkäämään hitaaseen tahtiin. Vähemmän jyrkissä kohdissa hölkkäämiseni muistutti hetkittäin jopa ihan oikeaa juoksemista, mutta ylämäen jyrketessä etenin vain hitusen kävelyvauhtia nopeammin. Muutamaa kuvan räpsimistä lukuunottamatta en matkalla uskaltanut pysähtyä, sillä kokemuksesta tiedän, että pohkeet muuttuvat sementiksi yllättävän lyhyelläkin stopilla tällaisen rasituksen edessä. Puolen tunnin kohdalla toinen jalkapöytä osoitti väsymisen merkkejä ja särkikin hieman, mutta muuttui melko pian miellyttävän tunnottomaksi. Ohitin kävelijän jos toisenkin, väistelin vastaan suhahtelevia maastopyöräilijöitä ja hämmästelin sitä, että etenin edelleen hölkkäaskelin. Huipun lähestyessä fiilikseni oli sekä kauniiden maisemien että yhä vaan kestävän kuntoni vuoksi mainio, mutta mistään juoksijan pilvestä on turha puhua, koko homma kun muistutti enemmän selviytymistaistelua kuin leppoisaa sunnuntailenkkiä.

Vihoviimeinen nousu huipulle oli painajaismainen. Sen lisäksi, että jalkani muistuttivat ylikypsää makaroonia, päätti nettiradio oksentaa korviini Justin Bieberiä. Nousin viimeisen mäen niinkin rivakasti ylös todennäköisesti vain siksi, että saisin nyhdettyä kuulokkeet irti korvistani mahdollisimman nopeasti. Ja siellä sitä oltiin, huipulla. Vaikka niin kutsuttu juoksemiseni olikin äärettömän hidasta, minä tein sein! Yllätin itseni täysin ja hypin riemusta kun tajusin, etten sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta ole muuttunut 100 % puntti-Hulkiksi, joka kyllä nostaa itsensä verran penkistä, muttei jaksa nostaa itseään vuorelle.

 

Sen lisäksi, että Kennedy Trail on minulle suuri liikunnallinen haaste, liittyy paikkaan paljon muistoja, jotka pulpahtelivat pintaan hölkätessäni rinnettä takaisin alas. Muistin mutkan, jossa miehen kanssa aikoinaan yritimme suunnitella tulevaisuutta, kohdan, jossa joskus purskahdin itkuun, kun kaikki tuntui elämässä pettävän alta ja tasanteen pilvien yllä, jossa jätin mummolleni hyvästit, kun en päässyt hänen hautajaisiinsa. Tuolla vuorella on kirottu alimpaan helvettiin oleskeluluvat, amerikkalainen byrokratia, suomalainen byrokratia, rahahuolet, ihmissuhdekoukerot ja todennäköisesti myös kumpikin puoliso vuoron perään.

 

Kun sitten saavutin alaspäin mennessä mieheni ja jäin kävelemään hänen kanssaan takaisin autolle, totesimme yhteen ääneen, ettei meillä koskaan ole olleet asiat niin hyvin tätä polkua kulkiessa, kuin ne tänään ovat. Niinpä niin. Että piti sitten taas senkin asian muistaakseen juosta itsensä henkihieveriin vuorenrinnettä ylös.

 

 

 

ps. Paikallisille tiedoksi, että Kennedy Trail sijaitsee Los Gatosin kaupungissa Bay Arealla. Suosittelen käymään, vaikka kävelemässä! Maisemat ovat hurjan hienot yli laakson!

Edellinen kirjoitukseni säännöllisen liikuntarutiinin ja -motivaation ylläpitämiseksi poiki mielessäni muuan ajatuksen. Päätin perustaa motivaation ja treeni-ilon jakamiseksi Heiaheia-palveluun Onnenpäivä-blogin lukijoiden oman treeniryhmän, Team Onnenpäivän.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuka tahansa Heiaheian käyttäjä voi halutessaan liittyä ryhmän jäseneksi ja näin seurata allekirjoittaneen sekä kanssatreenaajien liikuntasuorituksia, kannustaa toisia ja parhaassa tapauksessa imeä hitusen motivaatiotakin. Mikäli et kuitenkaan halua leveillä omilla suorituksillasi koko ryhmälle, voit asetuksista säätää liikuntasuorituksesi vain omien kavereiden nähtäväksi. Muista kuitenkin, että vain jaettu treeni on jaettu liikunnan ilo!

Liittymällä ryhmän jäseneksi, voivat ne jotka ovat treeneistäni enemmänkin kiinnostuneet, seurata liikehdintääni hitusen tarkemmin ja samalla pääsen itsekin kurkistelemaan mitä ne kanssabloggaajat ja lukijat tahoillaan puuhaavat kuntonsa ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Ryhmä tarjoaa myös keskustelualueen, jonka toivoisin täyttyvän treenitavoitteista ja kaikesta muusta liikuntaan liittyvästä spekuloinnista. Toisin sanoen, toivon tuon ryhmän jatkossa pureutuvan syvemmälle treenijuttuihin, kuin mihin pelkkä blogini kirjavine sisältöineen ulottuu.

Liity ryhmän jäseneksi täällä (linkki toimii kun olet kirjautunut sisään) tai kirjoita Heiaheian ryhmähakuun:Team Onnenpäivä. 

…eikä tässä vielä kaikki! Lisämotivaation saamiseksi sekä jakamiseksi jaa treeniaiheiset Instagram-kuvasi tägillä #teamonnenpäivä. Näin minä ja muut löydämme kuvasi helposti virtuaaliviidakon uumenista.

 

Treenataan yhdessä etänä!

Lueskelin tuossa jokin aika sitten lehdestä millä eri keinoin ihmiset ylläpitävät säännöllistä treenirytmiä. Lehdessä kerrottiin esimerkiksi jääkaapin oveen kiinnitetyistä vatsamakkarakuvista sekä nukkumisesta treenivaatteet päällä, jotta herättyä olisi ikään kuin pakko lähteä kuntoilemaan. Tuon jutun myötä ryhdyin itsekin pohtimaan, että kuinka oikeastaan saan revittyä itseni kuntoilemaan kerran tai kaksi päivässä. Nimittäin vaikka treenaankin pääasiassa siksi, että se on yksinkertaisesti kivaa, en edes yritä väittää, että dieetillä ollessa kiinnostaisi ihan joka kerta vääntäytyä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla salille raudan ja crossarin äärelle.

Mikä minut sitten pitää liikkeessä ja treenisuunnitelman syrjässä kiinni?

1. Liikuntapäiväkirja
Minulla on ollut käytössäni Suunnon sykemittari jo kolmisen vuotta ja tänä aikana jokainen treenini on tallentunut Suunnon Movescount-tililleni. Treenien näkeminen kalenterissa, poltetut kalorit ja juostut kilometrit motivoivat pysymään aktiivisena jatkossakin. Ja jösses, että vihaan niitä laiskuuden takia tyhjäksi jääneitä kalenteriruutuja! Aloitimme myös työpaikallani Heiaheian liikuntakampanjan, jonka tarkoitus on parantaa työhyvinvointia liikunnalla, parantaa yhteishenkeä ja kannustaa ja motivoida työkavereita liikkumaan. Älyttömän hyvä ja motivoiva idea!

2. Aikatauluttaminen
Näin dieetillä ollessa suhtaudun liikuntaan samankaltaisella vakavuudella kuin työntekoon. Niinpä teen kaikki muut askareet liikunnan ehdoilla eikä toisinpäin. Aamulla ensimmäisenä mennään salille ja kaksitoista tuntia myöhemmin, päivällisen jälkeen, uudelleen. Siinä välissä tehdään ensin työt ja sitten jotain muuta jos jää aikaa.

3. Syöminen
Että minä tykkään syömisestä! Jopa niin paljon, että se on yksi suurimmista syistä miksi liikun näinkin paljon. Kun liikkuu reilusti, saa syödä enemmän. Yksinkertaista! Toinen ruokailuun liittyvä motivaattori on se, että syön koko päivän säännöllisesti ja optimoidusti treenejä silmällä pitäen. Kun on koko päivän tankannut illan punttitreeniä varten, ei ihan helposti tule jätettyä iltatreenejä välistä.

 

Kuinka sinä saat pidettyä liikuntarutiinia yllä?

Nyt kun meillä Yhdysvaltojen länsirannikolla on pilvinen ja sateinen päivä eikä liikuntarintamaltakaan ole puolikuntoisena tehtyjen salitreenien lisäksi paljon kerrottavaa, on hyvä aika muistella joulukuun Floridan matkaa ja erästä aurinkoista päivää wakeboardingin, eli vesilautailun parissa.

Laji oli minulle entuudestaan täysin vieras, sillä en ole eläissäni lumilautaillut saati vesihiihtänyt. Kun tähän yhdistetään kammoni vettä kohtaan (koska märkää, kylmää, hengenvaara, kaloja ja kasvillisuutta), olivat lähtökohdat lajikokeilulle vähintäänkin haastavat. Mutta niin vain kävi, että kun eräänä aurinkoisena päivänä suuntasimme merelle lautailutarpeet kyydissä, päätin kaikista peloistani huolimatta tarttua härkää sarvista ja kokeilla lautailua itsekin, sillä olihan se melkoisen hauskan näköistä puuhaa veneestä käsin.

Veneestä mereen hyppääminen molemmat jalat lautaan kiinni sidottuina tuntui hetken melko kohtalokkaalta, etenkin kun olin Islamoradaan ajaessa nähnyt tien varressa varoituskyltin tietä ylittävistä krokotiileistä ja harjoittelupaikkamme sattui sijaitsemaan rämeenkaltaisella matalikolla. Koska vedessä oleminen alkoi yht’äkkiä tuntua kovasti huonolta ajatukselta, olin enemmän kuin valmis nousemaan laudan päälle ja kiitämään kohti avarampaa vesistöä. Siitä minulla ei tosin ollut hajuakaan, kuinka se käytännössä tapahtuisi.

Kun veneellinen ihmisiä oli yrittänyt ohjeistaa minua parhaansa mukaan, alkoi naru käsissäni kiristyä ja sitten mentiin, joskaan ei ihan niin päin kuin olisi ollut tarkoitus. Etukenon vietyä voiton, sukelsin naamalleni syvyyksiin, hörppäsin mennessäni pari litraa merivettä ja opin varsin nopeasti, että kaaduttua tulee köydestä päästää irti samantien. Aikani yskittyäni otettiin uusi yritys ja mäiskis, taas sukellettiin. Tehtyäni neljännen sukellusharjoituksen ilmoitin, että kokeilen vielä kerran ja sen jälkeen luovutan. Ei ole A. Sinivaaraa tehty hyppelehtimään vetten päällä. Viidenteen yritykseen valmistautuessani päätin unohtaa taktiikat ja tekniikat ja käyttää sitä mitä minulle on suotu, eli voimaa. Ja niin kiskoin itseni seuraavassa lähdössä laudan päälle enkä oikein itsekään tiedä, kuinka siinä lopulta onnistuin. Jonkinlaisen ahaa-elämyksen minä kuitenkin koin, sillä kipusin laudan päälle vielä toiseenkin otteeseen. Ei taidolla vaan voimalla.

Vaikeuden ja ylenpalttisen hauskuuden lisäksi touhussa yllätti se, että se oli raskasta. Muutaman kierroksen jälkeen olin täysin loppu, joka saattoi kyllä johtua siitäkin, että teutaroin ylösnousemuksen kanssa melko pitkään. Seuraavat pari päivää käsivarret olivat veneen perässä raahautumisesta hellänä, mutta veden armollisuuden vuoksi ei kropasta löytynyt ensimmäistäkään mustelmaa kaikesta kompuroinnista huolimatta.

Wakeboarding-meininkiä liikkuvana kuvana.
Tuo kovasti pelokas ja jäykkä tyyppi narun jatkeena olen minä.

 

Tuona päivänä yllätin itseni monellakin tapaa. Ensinnäkin voitin jälleen kerran inhoni vettä kohtaan, sivuutin krokotiilipaniikin ja mikä tärkeintä, uskaltauduin kokeilemaan jotakin täysin minulle tuntematonta lajia – ja onnistuin! Nimittäin uskokaa tai älkää, olen todella huono astumaan oman osaamisalueeni ulkopuolelle ja kokeilemaan sellaisia lajeja, joissa vaaditaan ketteryyttä, jonkinsortin taitoja tai tasapainoa. Olen aina ajatellut olevani kömpelö, ja sitä varmasti olenkin, mutta eihän se silti estä kokeilemasta. Vahingossa voi kömpelyskin onnistua ja hetkittäin jopa nauttia siitä.

Tämän jutun jälkeen on kai turha selittää, että en minä toki taikauskoinen ole. Mutta…

Sen lisäksi, että PT opetti minulle taannoin jos jonkinlaisia treenikikkoja, opetti hän myös, ettei sarjapituuden tulisi koskaan olla kolmetoista. Sitä joko jättää sen sarjan kahteentoista tai jos tekee sen kolmetoista toistoa, onpakko jaksaa vielä yksi. Ja koska luonne ei anna periksi jättää sarjaa siihen kahteentoista mikäli tuntuu yhtään siltä, että yhden vielä jaksaisi, tulee yleensä väkisinkin pakerrettua sen neljäntoista toiston verran, vaikka sitten vetäisikin muutaman sekunnin happea sen kolmentoista jälkeen.

Pakko vääntää se neljästoista. Pakko, pakko, pakko, ARGH.

 

En ole varma onko kyse enemmän taikauskosta vai ihan vaan psykologisesta kannustimesta, mutta olen noudattanut tuota oppia sen jälkeen orjallisesti. Tuskin maailma siihen kaatuisi, vaikka päättäisinkin sarjani siihen kolmeentoista, mutta en siltikään uskalla ottaa sitä riskiä, että talja putoaisi niskaan, välilevy pullahtaisi tai ojentaja revähtäisi. Tosin saattaa kyllä olla, että ennemminkin tuo kuvassa uhkaavasti pullottava kaulasuoni räjähtää vielä joku päivä sen väkisin taistellun neljännentoista toiston kohdalla.

Onkos teillä muilla taikauskoa mukana treeneissä? Onnenkalsareita, outoja rituaaleja tai muita henkimaailman juttuja?