Minua on aina välillä kiitelty motivaation jakamisesta, motivoivista treenijutuista ja inspiroivista kuvista. Olen aidosti onnellinen siitä, jos joku oikeasti kokee puuhasteluni motivoivana ja saa siitä lisäpuhtia omaan treenaamiseensa. Mutta motivaation etsimisessä itsensä ulkopuolelta piilee kuitenkin vaara, jonka tajuttuani lakkasin vajaa vuosi sitten seuraamasta hetkeksi lähes kaikkia Instagramin fitness-typyjä ja blogimaailman superihmisiä. Minä nimittäin huomasin itsessäni omituisen reaktion kaikkia niitä lihassäikeiden ja vatsalihasten värittämiä kuvia selaillessani. Sen sijaan, että olisin tuntenut sisälläni positiivista energiaa, tunsinkin negatiivisten aatosten hiipivän mieleeni takavasemmalta.

Mä en ikinä pääse tohon kuntoon. Ei ole fyysisesti edes mahdollista, että vyötäröni olisi noin hoikka. Miksei mulla vieläkään näy vatsalihakset? Ei tästä mun tekemisestä tuu yhtään mitään. Mä en treenaa tarpeeksi kovaa. Ehkä mä en edes yritä tarpeeksi?

Kyllähän noista ajatuksista syntyi sisuuntumista, kiukkua ja sitä kautta muutaman kilon lisäpainon heittäminen tangonpäihin, mutta ei, se ei ole se tie mitä minä haluan kulkea. En halua mennä treenaamaan sisimpäni itseinhoa kiehuen, puristella pukuhuoneen peilin edessä vatsamakkaroitani jonkun toisen vatsalihaksia muistellen ja tuntea itseäni heikoksi ja surkeaksi kyykätessäni vähemmän kuin se blogin tyttö. Vaikka negatiiviset tunteet itseään kohtaan ajaisivatkin treenin verran eteenpäin, ei negatiivinen motivaatio voi millään johtaa hyvään oloon.

Niin myös itsensä vertaaminen muihin, on sekin usein umpikuja. Genetiikan ja eri elämänvaiheiden ja -tapojen vuoksi on lähes mahdotonta kopioida toista. Toisella kuoriutuu ensin näkyviin vatsalihakset, toisella piirtyy esiin reisilihakset. Toisen vahvuus on olkapäät, kun taas toinen ei millään saa lihaa luiseviin hartioihinsa. Toiset ovat luonnostaan siroja, toisilla on leveä selkä ja leveä lantio. Toisilla on yleisurheilutausta, kun toiset taas käyttivät nuoruutensa mopolla rälläämiseen. Ja kyllä, toiset nyt vaan tykkäävät enemmän suklaasta. Tämän takia ei realistisena tavoitteena voi lopulta käyttää muita kuin itseään ja mielikuvitusta.

Yllätettyäni itseni näistä varsin negatiivisista ajatuksista, ryhdyin muuttamaan ajatustapaani lempeämmäksi ja tarttumaan ulkopuolelta tulevaan motivaatioon positiivisesti. Otan opiksi, kannustan, tunnen kanssailoa ja riemuitsen muiden saavutuksista väheksymättä kuitenkaan itseäni ja sitä mitä olen itse saavuttanut. Ammennan sen kovakuntoisen kanssatreenaajan jutuista ja kuvista sitä energiaa, jolla hän on saanut tuloksia aikaan. Samalla tavalla toivon, että tekin lukisitte minun treenijuttujani, positiivista motivaatiota ammentaen.

Niin se vaan on, että toisinaan jopa kaltaiseni saliaktiivi joutuu pitämään salitreeneistä taukoa. En kuitenkaan vielä joulukuun alussa suunnitellut taukoa puolentoista viikon Floridan matkaa pidemmäksi, mutta toisin kävi. Floridasta tarttui rusketuksen lisäksi matkaan sitkeä flunssa, joka kaatoi minut juuri ennen joulua muutamaksi päiväksi sänkyyn ja hillitsi menoa päiväkausia vielä joulun jälkeenkin. Kun lopulta olo oli sellainen, että kaiken syödyn energian voisi muuttaa liikkeeksi, suuntasin useinmiten auringon houkuttelemana vuorille juoksemaan ja salilla käväisin vain pari kertaa viikossa, jotta voisin maksimoida aikani suomivieraiden kanssa.

Nyt edessä on vielä parin päivän reissu Las Vegasiin ja sitten ollaankin takaisin tositoimien äärellä treenitrikoot jalassa. Ja voihan kissanviikset, että jännittää. Asia on nimittäin niin, että kuukauden mittainen, lähes totaalinen salitauko tekee treenille hallaa melkoisesti. Viikon, jopa kahden tauko salitreenistä tekee silloin tällöin ihan hyvää, mutta siitä pidempi paussi alkaa kyllä näkyä suorituksessa. Ote ja voima katoaa nimittäin yllättävän nopeasti ja sitä myöten yhdellä jos toisella häviää myös se kuuluisa motivaatio. Kuunnelkaa siis kokemuksen syvää rintaääntä ja yrittäkää pitää salitaukonne alle kahden viikon mittaisena.

Riippuva liha ei sammaloidu.

 

Olen tässä nyt parina päivänä käynyt jo ottamassa esimakua siihen mitä tuleman pitää ja täytyy sanoa, että kylläpä rauta painaa, tuskanhiki vyöryy ja irvistelyssä pesisin vanhan paimenkoirankin. Lihakset huutaa tyhjyyttä, olo on voimaton ja penkille tangon alle heittäytyessä tunne on enemmänkin hätääntynyt kuin tarmoa täynnä. Tärkeintä on nyt kuitenkin se, että motivaationi ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin. Vaikka tauon aikana onkin vietetty laatuaikaa, reissattu ja pidetty hauskaa, vetää veri jo vahvasti takaisin salille ja säännöllisen treenaamisen pariin.

Mutta kuinka siitä voimattomuudentunteesta sitten pääsee yli? No, menee sinne salille ja tekee ne treenit mitkä kuuluukin, pari viikkoa vähän kevyemmin ja sitten taas sataviiskyt lasissa niin kuin ennenkin. Enempää ei tarvitse tehdä kuin mihin pystyy. Mutta kaikki mihin pystyy pitää tehdä.

Asiahan on niin, että minä en vedessä tai sen päällä läträämisestä juurikaan tykkää. Vesi on märkää ja yleensä kylmää, pinnan alla uiskentelee ällöttäviä nilviäisiä ja verenhimoisia petoja, niljakas kasvillisuus tarttuu sormiin ja varpaisiin, veden alle hukkuu ja pinnalla ollessa tulee oksennus. Nämä lähtökohdat huomioon ottaen ja ne taitavasti sivuuttaen, rakensimme Floridan matkan vedessä viihtyvien ystäviemme vuoksi vesiaktiviteettejen ympärille. Suunnitelmissamme oli niin ennalta tuttua snorklaamista, syvänmeren kalastusta kuin wakeboardingia, eli vesilautailua. Mutta puhutaanpa ensin siitä kalastuksesta.

Kalastuspäivän aurinko nousee.

 

Koko Floridan eteläkärkeä riivasi matkamme ajan melkoisen kova tuuli eikä se ainakaan helpottanut hermoiluani vesille menemisestä. Olin jo ennen matkaa hakenut apteekista perhepakkauksen matkapahoinvointilääkkeitä, minä kun tunnetusti tulen merisairaaksi jo pelkästä uima-altaassa kellumisesta. Ja nyt olisi tiedossa todellinen koettelemus, kun yksi seurueemme jäsenistä järjesti meille päivän kalastusmatkan avomerelle. En voi sanoa, että olisin ollut ajatuksesta erityisen innoissani, sillä mielessäni kummitteli vieläkin viidentoista vuoden takainen hainkalastusmatka Espanjassa, jolloin kärsin ennennäkemättömästä pahoinvoinnista koko kahdeksan tuntisen retken ajan, poltin kannella maatessani vatsani ja sain päivän päätteeksi mojovan auringonpistoksen. Tuosta vahingosta viisastuneena päätin aloittaa matkapahoinvointilääkkeiden napostelun jo kalastusretkeä edeltävänä iltana.

Niin koitti tuomiopäivän aamuseitsemän ja käänsimme pikkuruisen kalastuspaatin keulan kohti merta. Pian kävi selväksi, että vaikka kyseessä oli koko viikon tyynein päivä, ei peilikirkkaasta merenpinnasta voinut puhua hyvällä tahdollakaan. Oloni oli kuitenkin hyvä ja vatsanpohja rauhallinen, kun vene hyppi aallonharjalta toiselle yhä kauemmaksi rannasta. Maisemista nauttiessani minä unohdin pahoinvoinnin lisäksi alati läsnä olevan hengenvaaran, tappajahait ja tämän tästä vesillä sattuvat ufojen sieppaukset.

Hankkimassa perheelle ruokaa.

Ja hetkeä myöhemmin koukusta löytyi pikkuruinen yellowtail.

Puolen tunnin huristelun jälkeen kapteeni ilmoitti erinomaisesta kala-apajasta ja ankkuri heitettiin mereen. Ylös, alas, ylös, alas, ylös, alas, ylös, alas… Seisoin paatin kannella ja keinuin aaltojen mukana edestakaisin ottaen välillä tukea laidoista ja kanssamatkustajista. Hmm… no, tämä tuntuu hieman ikävältä, tuumailin ja keskityin tuijottemaan mereen josko näkisin siellä jotain mikä veisi ajatukset pois keinumisesta. Ja siinä se oli, hai. Kuulemani mukaan ihan vaaraton sellainen, mutta hai kuitenkin. Ja niin unohtui pahoinvointi silmänräpäyksessä, kun veneen vierellä kaarteleva, tuo reilun metrin mittainen peto, vei pelkotilojen ykkössijan.

Kun minä keskityin pikkukaloihin, vetivät muut merestä isoja purjekaloja.

Kalaa nousi aamupäivän aikana veneen kannelle nopeaan tahtiin seurueemme kalamiesten ja -naisten toimesta. Onnistuin itsekin keikkumisen ohessa nostamaan merestä hetken taistelun jälkeen pari aikaisemmin vain ruokalautasella tapaamaani yellowtailia. Kuningasfiilis! Aamun kääntyessä iltapäiväksi loppui syönti ja vedestä nousi enää pikkuruisia, mutta viheliään näköisiä haikaloja. Kun sellainen sitten tarttui omaan koukkuunikin, pääsin tarkastelemaan otuksen purukalustoa ihan lähietäisyydeltä. Ja voin kertoa, että niissä hampaissa tulisi sormista hetkessä melkoista nakkimuusia. Päätin suosiolla jättää koukun irroittamisen paatissa olevalle ammattimiehelle.

Mikäs se sieltä tulee…

 

Argh, hai. Heitimme otuksen takaisin mereen.

 

Rantaan päästyämme oli aluksen kylmäsäilöstä esille kaivettu saalis iltapäivän köyhästä syönnistä huolimatta melko vaikuttava ja tunsin hivenen ylpeyttä siitä, että vatsani selvisi koettelemuksesta kunnialla ja että ylipäätään uskalsin lähteä niin kauas rannasta. Enkä usko, että mikään on koskaan maistunut niin tuoreelta, kuin sinä iltana pannulla paistettu, vain muutama tunti aikaisemmin merestä nostettu yellowfin tuna ja kuningasmakrilli. Nam! 

Päivän kalasaalis.

 

Kalasaalis lautasella, eli reissun paras osuus.

 

Jos teillä vaan on ikinä mahdollista lähteä matkustellessanne kalastamaan merelle, niin suosittelen lämpimästi! Puuha oli toisinaan vähän yksitoikkoisestakin odottelusta huolimatta pääasiassa hauskaa ja pahoinvoinnista selvisi edellisenä päivänä aloitetulla matkapahoinvointilääkityksellä. Ja kävihän se veneen kannella tasapainoilu ja kalojen ylös kelaaminen melkein treenistä, vaikkei omaan koukkuun tarttunutkaan sitä jättimäistä purjekalaa. Reissun paras osuus oli kuitenkin ehdottomasti se, kun haarukoin tuoretta kalaa suuhuni illallispöydässä. Ehdottomasti kaiken sen vatsalaukun höykytyksen arvoista!

Ja niin on taas aika marraskuun treenisuunnitelman viikkokatsauksen. Koska olen jälleen tyylilleni uskollisesti myöhässä, koskee raporttini kuluneen viikon sijaan viime viikkoa, joka siis kulki nimellä palautteluviikko. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei salitreenin osalta ole kovinkaan kummoista kerrottavaa, palautteluviikossa kun on kyse nimensä mukaan palautumisesta. Keitähän siis pannullinen vahvaa kahvia, luvassa on ehkä kaikkien aikojen tylsin treenipostaus.
Maanantai:
Koska jalkani olivat edellisellä viikolla ryhtyneet huomauttelemaan ensin vienosti ja sitten hieman vaativampaan sävyyn, ettei tällä elopainolla tulisi niin paljon juoksennella, päätin korvata maanantain juoksulenkin maantiepyöräilyllä. Pyörälenkki kulki parin päivän takaisesta jalkapuntista huolimatta melko mukavasti – linnut lauloi, jossain lemuava haisunäädän raato pakotti tahtia kovemmaksi ja ensimmäinen, lähes kahdeksan kilometrin mittainen ja paikoittain melko jyrkkäkin nousu sujui melko kivuttomasti. Koska meininki oli niin hyvä, epäilin kukkulan ylityksen sujuvan yhtä mukavasti myös toiseen suuntaan ja ajelin viitisen kilometriä aiottua pidemmästi. Lopulta aamulenkille tuli pituutta n. 45 kilometriä.

Tuttuun tyyliin maanantai-ilta kului taas salilla ja rintatreenin parissa. Oloni oli hieman orpo, kun tartuin painoista pienimpiin. Palautteluviikot ovat aina ensimmäisinä päivinä niin typerän tuntoisia. Menen salille, tartun niihin normaaleja lämmittelypainojakin kevyempiin painoihin ja alan heilutella. Aikani heiluteltuani, yleensä noin 15 toiston verran, pidän pienen tauon. Ja sitten heiluttelen vähän lisää, yleensä 5-6 sarjan verran. Hiki tulee, mutta muuten ei tunnu oikeastaan missään. Tunnissa ehdin veivata kahdeksasta yhdeksään eri liikettä ja päätän treenini 15 minuutin crossari-cardioon.

Jos haluaa lisäjännitystä elämään, voi lähteä salille autovanhuksella.
Koskaan ei tiedä milloin joutuu työntöhommiin.

Tiistai:
Ja niin koitti taas se päivä viikosta, kun suoritin aamucardioni kuntosalilla. Tällä kertaa minulla ei ollut edes miestä seurana ja viihdytin itseäni ensin vartin crossarin päällä, sen jälkeen vartin kuntopyörän päällä, vartin porraskoneessa ja vartin cross rampin päällä. Televisiosta tuli uutiset, kahdelta eri kanavalta, kahden eri puolueen näkövinkkelistä. Mainostauolla mainostettiin farkkuja, joissa on normalia enemmän tilaa kiveksille. Jippijaijee.

Illan tullen suuntasin taas salille heiluttelemaan olemattomia painoja olemattomasti aktivoituvilla selkälihaksilla. Lopuksi vedin kymmenen leukaa ja tunsin jotain outoa yläselässä. Apua, lihakseni taisivat herätä koomasta, nyt äkkiä sohvalle pötkölleen ennen kuin rasitun liikaa!

 
Keskiviikko:
Herättyäni kyykistelin, hyppelehdin ja nousin varpailleni muutamaan otteeseen selvittääkseni, olisivatko sääret valmiina viikon ainoaan juoksulenkkiin. Vastalauseita ei kuulunut, joten vetäisin lenkkarit jalkaani, juomavyön vyötäisille, kuulokkeet korviin ja painelin kohti tuttuja hienostoasuinalueen kukkuloita. Koko matka sujui aika mukavasti, joskin alkumatkasta vasemman säären sisäpuoli tuntui hieman aralta. Hidastin tahtia entisestään ja puolen tunnin hölkän jälkeen vasemman jalan arkuus katosi. Takaisin tullessa koukkasin hurmiossa vielä ylimääräisen mutkan kautta, jolloin matkan pituudeksi tuli reilut 11 kilometriä.

 
Torstai:
Torstain aamuohjelmaan kuului lyhyt puolen tunnin aamucardio sekä vatsalihastreeni. Koska jalkani selvisivät eilisestä juoksulenkistä niinkin hienosti, päätin hölkötellä ennen vatsalihasten aktivointia puolisen tuntia juoksumatolla. Kuten edellisenä päivänä, myös tällä kertaa vasemman puolen sisäsääressä tuntui arkuutta, joskin eilistä voimakkaammin. Penikka. Voi hitto se on kipeä, taas! Tiedossa oli venytyksiä, foam rolleria, jäitä, tulehduskipulääkkeitä ja juoksukielto loppuviikoksi, kiitos.

Aamun vatsatreeneissä ei sitten paljoa palauteltu. Purin kaiken säären aiheuttaman turhautumisen poloiseen tynnyriini ja kaikkien rutistusten, kääntelyiden ja vääntelyiden jälkeen tuntui siltä, että saattaisin ehkä kuolla jos joku nyt kertoisi oikein mojovan vitsin ja yrittäisin nauraa.

Illalla vuorossa oli olkapäätreeni. Lämmittelin, heiluttelin tunnin, otatin pari kuvaa (kamera)miehellä ja vietin vartin crossarin päällä. Televisiosta tuli C.S.I. Miami ja se oli ehdottomasti treenin parasta antia.

”Hei ota äkkiä kuva, mulla näkyy olkapää!”

Perjantai.
Aloitin aamuni hyppelehtimällä alusvaatteisillani kameran edessä takapihalla. Alunperin olin suunnitellut perjantaille pidempää, 50-60 kilometrin pyörälenkkiä, mutta ulkona kalsarisillani värjötellessä kävi selväksi, että kukkuloilla olisi pyöräilyyn aivan liian kylmä. Ennen kuntosalille aamucardion viettoon lähtemistä naputtelin Amazonin verkkokaupan ostoskoriin pyöräilytakin ja pitkälahkeiset pyöräilyhousut. Talvi tulee ja jos aion pyöräillä, on pakko päivittää pyöräilyvarustusta viileämpien päivien varalle. Salille päästyäni hyppelehdin tunnin verran cardiolaitteesta toiseen etsien parasta kuvakulmaa salilla treenaavan palomieh…anteeksi, oman aviomieheni tirkistelyyn.

Ja sitten iltasalille ja tunti hauisten ja ojentajien heiluttelua. Se hyvä puoli tässä palautteluviikossa on, että salille voi mennä puolikoomaisenakin ilman, että sitä huomaa tekemisestä laisinkaan.

Kuviin poseeraaminenkin kävi tällä kunnolla ihan treenistä.

Lauantai:
Kooma ilmeisesti jatkui eikä minulla ole mitään mielikuvaa siitä mitä olen tehnyt. Treenaamassa en ainakaan käynyt, joten todennäköisesti tein jouluostoksia.

 

Sunnuntai:
Viikko päättyi aamuiseen jalkapunttiin, jonka tarkoitus oli olla viikon teeman mukaisesti palauttava. Päivän edetessä kävi kuitenkin ilmi, että reisille meni, kirjaimellisesti. Kyykyt nimittäin tekivät tehtävänsä reiluhkon toistomäärän ansiosta, vaikka painoa tangossa olikin korkeintaan nälkiintyneen majavan verran.

Yäääh, jumittaa. Eihän tämän näin pitänyt mennä…

 

***

Sellainen oli palautteluviikko. Vaikka saliosuudet kuulostavatkin melkoisen tylsältä, olivat helpot treenit ihan tervetulleita niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oli tavallaan helpottavaakin lähteä salille ilman suorituspaineita, ripustaa aivot narikkaan ja vain heilutella kevyitä painoja puolelta toiselle salilla raikaavan musiikin tahdissa. Ja tykkäsihän se kroppakin, kun sai kerrankin palautua kunnolla. Harmi vain, että jalat ja sääolot tekivät tenän juuri tällä viikolla, kun ajattelin, että salitreenin sijaan voisin kerrankin panostaa kunnolla ulkona harrastamiseen. No, onneksi kaiken sen minkä jätti tekemättä tällä viikolla, voi tehdä seuraavalla viikolla. Tai sitä seuraavalla. Viimeistään ensi vuonna nyt kuitenkin.