Suuri liikuntahuijaus

Joogamaikan tultua taloon, on meikätyttökin toisinaan nähty lähipuistossa takamus pystyssä. Siellä maton päällä tuskanhikeä valuessani olen tajunnut, että joogaan liittyy yksi ihmiskunnan historian suurimmistaliikuntahuijauksista. Kun siellä takarivissä saat viimein pungettua itsesi siihen luonnottomaan ihmissolmuun, lausuu opettaja maagiset sanat ”…ja sitten rentoudu ja hengitä ihan rauhassa”.

Mä tässä aloittelen tämmöistä leppoisaa joogatuntia…

Rentoudu? Hengitä rauhassa? No ihan varmasti, kun tuntuu, että reisilihas katkeaa venytyksestä, pikkuvarpaasta vetää suonta, selkäranka on muuttunut rautakangeksi ja kroppa tärisee kauttaaltaan hien poltellessa silmämunia. Ooh, voin jo melkein koskettaa korkeampaa henkisyyttä, jota myös kuolemanporteiksi kutsutaan. Hetkeä myöhemmin Äiti Maa korjaa talteen äärimmäisestä ponnistuksesta kanveesiin pudonneen ihmislapsen.

Siis miten niin pitää vielä nojata lisää eteen? Miten muka? Ja mihin eteen? Missä on taakse?

Älkääkä nyt pudotko tuoleiltanne, kun kerron teille totuuksia. Jos takana on alle kymmenen joogaharjoitusta, mutta sitäkin enemmän salitreeniä, on jooga oikeasti raskasta, haastavaa ja se sattuu. Kyseessä ei todellakaan ole mikään leppoisa krapulapäivän rentoutusharjoitus, venytellään vähän ja mumistaan hiljaa. Se on kuulkaa jooga amatöörille totista hommaa.

Eilinen selkätreeni tuntuu tänään kuningasidealta.

Todellisuudessa Hatha-/Vinyasa-puistojoogasessiomme ovat kyllä olleet parhautta ja minulla on ollut maailman paras ja varmasti kärsivällisin jooganopettaja. Vaikka kovan salitreeniputken runnomalle kropalleni jooga onkin ollut varsin haastavaa ja kivuliasta, on se tehnyt ihan älyttömän hyvää. Luulen, että sisäinen rautakankeni on jo nyt antanut millin pari periksi ja veri alkanut virrata muuallekin kuin pullisteleviin ohimosuoniin.

Siispä suurkiitos Tealle, joka toi joogan minun luokseni, kun en itse saanut aikaiseksi mennä joogan luokse.

Eihän tässä asennossa voi kuin naurattaa.

Ja ai niin, tuohon lajiin muuten liittyy kyllä toinenkin mielikuvahuijaus. Vakavamielisestä ja hartaasta maineestaan huolimatta, oli ainakin meidän joogatunneilla älyttömän hauskaa. Toisinaan nauratti ihan hervottomasti, kun tajusi oman kömpelyytensä ja kehonsa hallitsemattomuuden, jota ei voikaan voimalla paikata. Hitsinpimpulat, se voi kuulkaa epäonnistuminen ja kankeuskin olla hauskaa.

Seuraavaksi urheilu-uutisia, eli kuinka liikunta-addikti pysyttelee kohtuudessa

Lupaus varsinaisista uutisista on tällä kertaa ehkä hieman liioittelua. En ole aloittanut balettitunteja, ryhtynyt vesihiihtämään tai edes heittämään saapasta, mutta omien tuttujen lajien äärelle olen täällä meren takana taas vaivihkaa palannut.

Otettuani kesän verran taukoa salitreenistä ja supistettuani muitakin treenejä muutamiin kertoihin viikossa, tajusin syksyn tullen, että oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini kannalta on parempi ottaa taas säännöllinen liikunta osaksi arkea. Sillä vaikka taustaltani löytyykin hieman kyseenalainen riippuvuussuhde liikuntaan ja treenaamiseni on pahimmillaan ajanut minut uupumuksen ja hulluuden rajamaille, toimii se kohdallani myös stressitason laskijana – kunhan pysyn kohtuudessa. Niinpä niin. On helppoa puhua kohtuudesta, mutta moniko oikeasti tietää missä kohtuuden rajat kulkevat?

Liikuntamääriä vähitellen lisätessäni ja addiktion syvään kuoppaan uudelleen astumista vältellessäni, olen hahmotellut mielessäni omia rajojani. Sen verran jo tiedän, että liikuntamääräni huomioon ottaen ne ovat kauempana kuin keskiverto ihmisellä, minä kun saatan huimasta liikuntamäärästä huolimatta tuntea edelleen pysyväni kohtuudessa ja voida erinomaisesti. Koska pelkän tuntimäärän käyttäminen kohtuuden mittarina ei kohdallani toimi, täytyy rajoja etsiä jostain muualta kuin treenikalenterista.

Liikunta on kohtuudella nautittuna parhautta!

 

Ystäväni neuvosta päätinkin listata erinäisiä hälytysmerkkejä joista tiedän, että olen astumassa kohtuuden rajojen ulkopuolelle eikä liikkumiseni ehkä ole enää terveellä pohjalla. Listan jokainen kohta on minulle tuttu viime talvelta/keväältä ja niistä suurin osa on aivan päivänselviä merkkejä ylettömyyksiin menemisestä, mutta kuten tiedätte, itseään on hankala kuunnella jos ei koskaan malta pysähtyä kuuntelemaan.

Hälytysmerkki nro 1:
Yhtään ei kiinnosta, mutta treenaan silti

Jos ihan aidosti tykkää lajistaan, haluaa kehittyä ja tulla paremmaksi, niin aika harvoin tulee jätettyä treenejä välistä. Siksi tiedän, että jos jonain päivänä minua ei tippaakaan kiinnosta salille meno, on kyse todennäköisesti jostain ihan muusta kuin laiskuudesta. Silloin kroppani (ja pääni) vaatii syystä tai toisesta lepoa ja on parempi jäädä latautumaan kotisohvalle.

Hälytysmerkki nro 2:
Treenin jälkeen ei naurata

Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vaikka salitreeni olisi miten rankka tai pyörälenkki miten pitkä tahansa, minua naurattaa aina treenin päätteeksi. Jos se nauru joku päivä katoaa, on aito polte ja into hävinnyt ja tilalle astunut pakkopulla. Vaikka sydän hakkaisi kuinka ja vaikka maitohapot riivaisivat lihaksia, niin meiningin täytyy pysyä hyvänä.

Vaikka treenin aikana joskus irvistyttääkin…

Hälytysmerkki nro 3:
Liikunta on aina etusijalla

Jos jättää tapaamisen ystävän kanssa välistä vain, koska tänään on hauistreeni, on prioriteetit väärässä järjestyksessä. Sallittakoon kuitenkin poikkeus silloin, kun kiikarissa on oikeasti niin tärkeä tavoite, että se vaatisi säntillistä suunnitelmassa pysymistä. Tavallisen tallaajan kehityskaari ei kuitenkaan siihen kaadu, vaikka treeni tai pari jäisikin välistä.

Hälytysmerkki nro 4:
Söin perhepizzan, pakko tehdä kolmen tunnin lenkki

Vaikka syönkin yleensä aina laskelmoiden ja tulevia treenejä silmällä pitäen, ei minun tarvitse rankaista itseäni siitä, että toisinaan syön kaloreita pienen armeijan edestä. Ja sama homma toisinpäin; jos tiedän vetäväni illalla ravintolaähkyt, ei minun tarvitse kuluttaa sitä kolmeatuhatta kilokaloria etukäteen. Toisin sanoen, en halua käyttää rakastamaani asiaa rankaisuna.

Hälytysmerkki nro 5:
Hirveä kiire, mutta treeneistä en tingi

Joskus on päiviä, jolloin on aivan liikaa tekemistä. Ehkä tavallista enemmän töitä, pari muutakin juoksevaa asiaa pitäisi hoitaa, käydä ruokakaupassa, pestä pyykit, käydä salilla ja hetki pitäisi ehtiä rentoutumaankin ennen nukkumaanmenoa. Silloin ensimmäinen asia, joka päiväjärjestyksestä täytyy pystyä pudottamaan pois, on treenit. On turhaa stressata ja kiirehtiä asian vuoksi, joka ei ole pakko.

…täytyy suorituksen jälkeen kuitenkin hymyilyttää.

Hälytysmerkki nro 6:
Sattuu ja särkee, mutta treenejä en jätä välistä

Tämä on nyt sitä kuuluisaa kroppansa kuuntelua. Myönnettäköön kuitenkin, että tällä treenimäärällä minulla ei ole sellaista päivää, jolloin ei johonkin jäseneen sattuisi. Juju piileekin siinä, että on turha kiusata lisää sitä ruumiinosaa, joka on jo valmiiksi jumissa ja kipeänä. Jos jalkapuntin jälkeen on jalat kovasti kipeänä, jätetään pyörälenkki välistä ja sillä siisti. Saati sitten, että joku paikka olisi oikeasti hajoamispisteessä tai flunssan merkit leijuisi ilmassa. Silloin on syytä antaa aikaa toipumiselle, unohtaa treenit ja keskittyä ihan vain telkkarin katseluun.

Hälytysmerkki nro 7:
Tässä mitään hempeilyä nyt ehdi tai jaksa

Jos treeneiltä ei jää aikaa parisuhteen hoitamiselle, sen puolison viereen sohvalle köllähtämiselle, pienelle keskustelutuokiolle tai ettei sen verran jaksa pysyä sängyssä hereillä, että ehtisi hetken toista helliä, ollaan jo todella syvällä suossa. Nyt viimeistään pitäisi hälytyskellojen soida niin, että tärykalvoja särkee.

 

Siinäpä ne nyt ovat, omat hälytysmerkkini, joita silmällä pitäen minun pitäisi pysyä kohtuuliikkujana. Vaikka jokaisen rajat ovatkin hieman erilaiset, niin ehkä tekin löydätte joukosta sellaisia merkkejä, joista tiedätte liikkuvanne heikoilla jäillä.

Ihanan epäromanttista

Juu ei, mieheni ei ehkä ole se kaikkein romanttisin uros vaan enemmänkin sellainen lirkutteluja välttävä suoran toiminnan mies. Tiedättehän, se sellainen, jolle rakkauden osoittamista on peesaaminen penkatessa, perheen kulkupelien huoltaminen, talon rakentaminen, itse leipomillaan korvapuusteilla yllättäminen, treenivaatteiden ostaminen lahjaksi ja… no, sen R-sanan lausumisen sijaan takapuolen puristaminen ohimennen. Ugh, ota kulta pullaa.

Joten eipä tullut yllätyksenä, ettei Suomesta kotiin palattuani mies laulanutkaan polvillaan aarioita syli täynnä ruusuja. Sen sijaan mies oli järjestänyt minulle poissaollessani vähemmän traumatisoivan yllätyksen – uudet hiilikuituvanteet ja -ohjaustangon maantiepyörään! Miten hienot! Miten kevyet! Miten ihanasti ajateltu!


Päivityksen myötä fillarin kokonaispaino putosi alle kahdeksan kilon, joten vaimo saa taas syödä pullaa ihan rauhassa, jotta kuskin ja pyörän kokonaispaino säilyisi ennallaan. Ihan vakavasti puhuen, on vielä liian aikaista sanoa paljonko hiluvitkuttimien keventyminen vaikuttaa itse ajamiseen (oli kai niillä muutakin merkitystä kuin vain näyttää nätiltä…), sillä muutaman kuukauden mittaisen treenitauon aikana joku on sivellyt asfaltin pintaan liimaa, jyrkentänyt ylämäkiä ja sammuttanut Kaliforniasta ilmastoinnin. Joten juu, palataanpa niihin pyöräilykuulumisiin sitten, kun rapakunto on ensin selätetty.

Mutta nyt, iso ja ehkä vähän romanttinenkin kiitos luolamiehelleni!

 

ps. Millon sä leivot taas pullaa? Tarttis syödä, että jaksaa sotkea tervassa.

Onnistumisen mittari

Tänään on ollut kerrassaan omituisen alakuloinen ja tyhjäntuntoinen päivä. Ehkä minulla on flunssan jälkimainingeissa ollut liikaa aikaa dramatisoida asioita ja ehkä sen vuoksi olen ollut tavallistakin herkemmässä mielentilassa, mutta tänään minusta on vahvasti tuntunut siltä, kuin koko muu maailma olisi onnistunut jossain, pois lukien se tyyppi, joka tuijottaa minua peilistä. Yksi kertoi aamulla esiintyneensä vaikutusvaltaisessa seurassa tärkeässä tapahtumassa, seuraava pärjäsi hienosti urheilutapahtumassa, yksi aloitti unelmaduunissa, toinen taas sai kirjaprojektinsa valmiiksi ja tuo yksi kanssabloggaaja on muuten vaan niin jäätävän kovassa fyysisessä kunnossa, että olen vajonnut hitaasti maan alle ja tajunnut, etten ole aikoihin tuntenut itse onnistuneeni missään.

Okei, olen minäkin saanut onnistumisen tunteita työn kautta (se nyt on jokapäiväistä, ehhehe), mutta tarkoitankin nyt sellaista henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaa onnistumista, sellaista, jossa on ylittänyt itsensä, odotuksensa ja voi huokaista, että minä jumankauta tein sen. Mihin ne onnistumiset ovat kadonneet?

Kelattuani aikaa taaksepäin, muistin edellisen pienen onnistumiseni ja voitontanssin, kun penkistä nousi keväällä uusi ennätys. Seuraava onnistumisen hetki löytyi helmikuulta – jaksoin hölkätä koko matkan vuoren huipulle ja sieltä alas. Elämäni kunnon saavuttaminen pitkän dieetin päätteeksi viime vuonna. Kolmetoista leukaa. Puolimaratoni. Vuorelle ja kaatumatta alas ajaminen maastopyörällä. Tajusin, että viime vuosina onnistumisen mittarinani on aina ollut jokin fyysinen suoritus.

Jostain syystä juuri ne hetket, kun olen tehnyt jotain käsilläni tai onnistunut jossain sellaisessa fyysisessä suorituksessa, jota varten olen pitkään harjoitellut, saavat aikaan ne suurimmat kiksit ja tuuletukset. Eikä ole väliä, vaikka kukaan ei koskaan saisi tietää, että juoksin juuri kymmenen kilometrin matkan ennätysaikaan, se on minulle tärkeää ja saa minussa aikaan valtavan suuren onnistumisen tunteen. Sillä minä ylitin itseni. Minä tein sen. Minun kehoni ja mieleni pystyivät siihen.

Sattuneesta syystä ei nyt ole tähän mitään tuoretta treenikuvaa,
mutta katsokaa kun on hienot Newtonin juoksutossut. Nyt ne tarvitsisi vain laittaa jalkaan.

Eiköhän se alkukesästä langetettu, kunnon salitreenejä koskeva luova tauko ole nyt ohi. Vavise maantiepyörä ja lenkkitossut, kohta mennään, jahka lakkaan niistämästä. Taivaanmerkit, into ja hyvä meininki viittaavat siihen, että on tullut aika. Minä haluan taas onnistua ja ylittää itseni.

Rennosti treenaamisen jalo taito

En ole aikoihin osannut asennoitua treeneihin rennosti tai ihan vaan fiilistellen. Kun lenkille lähdetään, ei sinne todellakaan mennä kävelemään eikä takaisin ole tulemista ennen kuin tunti ja rapiat on täynnä. Pyörän päällekään ei juuri alle viidenkymmenen kilometrin takia viitsi hypätä ja salilla rautaa käännetään mutkalle niin kauan, että verisuonet ovat päästä räjähtää. Jos ei suorituksen jälkeen ole puolikuollut olo, niin treeni on jäänyt vajaaksi tai jopa epäonnistunut.

Eipä siis ihme, että Sinivaara oli kesän tullen vähän väsynyt.


Tässä asennevammassa onkin sitten riittänyt työstämistä. Koska harrastusmielisen urheilun ei kuulu olla pelkkää verenmakua suussa, päätin kuusi viikkoa sitten Suomeen matkatessani, että tämän reissun aikana opettelen tekemään myös niitä rennompia, helppoja treenejä ja löytämään liikkumisen ilon ja treenien jälkeisen hyvän olon ilman, että maistan sekä maito- että vatsahapot suussani jokaisen treenin jälkeen. Vaikka tämä kroppa kovaa menoa vielä muutaman vuoden kestäisikin, on pääni alkanut tässä vaiheessa vaatia armollisempaa otetta liikuntaan motivoituakseen.


Minua on monesti näillä Suomen reissuillani harmittanut se, etten ole saanut itselleni treeniseuraa. Ja ihmekös tuo, minä kun haluaisin aina revittää täysillä, mieluiten ylämäkeen ja voitelemattomilla suksilla. Kun tänä kesänä sitten hölläsin vähän asennettani ja kerroin, että saatan minä lähteä myös kävelylle tai vaikka vain muutaman kilometrin hölkälle, alkoi lähipiiristä löytyä lenkkiseuraa yllättävänkin paljon. Lopulta en tämän matkan aikana ole lenkkeillyt montaakaan kertaa itsekseni vaan olen napannut jonkun seurakseni aina kun mahdollista.

Jos ei nyt kunto ole varsinaisesti kasvanut, niin olenpahan ainakin oppinut sen, että maksimoidun kalorinkulutuksen sijaan on toisinaan tärkeämpää hyvä seura, raitis ulkoilma ja kohtuudessa pysyvä reippailu. Itseään ei tarvitse haastaa ihan joka päivä.


Paluu kotiin ja tavalliseen arkeen häämöttää vain muutaman päivän päässä. Kaipaan jo valtavasti omaa jääkaappia, treenejä, maantiepyörää, vakiosalia, ulkoilureittejä ja takapihan uima-allasta. Aivan täysin en kuitenkaan aio palata takaisin vanhoihin treenirutiineihin, vaan aion jatkossa soveltaa entistä enemmän kesän aikana opittua ranteiden löystämistä ja fiilispohjaista reippailua. Mielessäni siintää salitreenien, nopeampien juoksulenkkien ja pitkien pyöräreissujen lisäksi päivävaellukset vuorille, viikonloppuaamujen kävelylenkit lähijärven ympäri ja rennot juoksulenkit hyvässä seurassa meren rannalla. Tavoitteeni on, että ensi kesänä Suomeen matkaisi vähän vähemmän väsynyt Sinivaara.

 

 

Kuvituksena iltalenkkimeininkejä karvakaverin kanssa Ylivieskan lakeuksilla.