Syksy Kanadassa

Täällä sitä taas ollaan, kotona palmupuiden alla seitsemän Kanadassa vietetyn syyspäivän jälkeen. Ilmeisesti onnistuin vaahterasiirappikeksien ja ice wine -pullojen lisäksi tuomaan Vancouverista tuliaisina syksynkin, sillä kotikonnuilla odotti yllättävä viileys ja ensimmäinen kunnon vesisade kai viime kesäkuun. Mutta palataanpa nyt hetkeksi vielä kuvien kera Kanadaan ja oikeaan syksyyn.

Heti Vancouveriin saavuttuamme olin pakahtua silkasta ihastuksesta. Tuijotin kasvot taksin ikkunassa kiinni ohi vilistäviä ruskan värittämiä vaahterapuita, kauniita rakennuksia ja ihmisiä syystakeissa. Kuulostaa suomalaisen korvaan varmasti hölmöltä, mutta sillä hetkellä tajusin, että olin todella kaivannut tuota pimeää, koleaa ja märkää vuodenaikaa. Olen kokenut oikean syksyn edellisen kerran kai neljä vuotta sitten, meillä Kaliforniassa kun ei syksy ole lähimainkaan samanlainen kuin kaukana pohjoisessa. Kun Kanadassa vaahterat liekehtivät punaisen ja keltaisen väreissä, muuttuu osa Kalifornian lehtipuista kuivuuttaan suoraan tummanruskeiksi ennen kuin lehdet putoavat kuolleina maahan. Kaunis ruska yhdistettynä raikkaaseen ilmaan, alakuloisena alhaalla roikkuvat pilvet, viileä tuuli kasvoilla ja märän maan tuoksu olivat juuri sitä mitä kaipasin. Enpä olisi uskonut sanovani tätä, mutta käsineiden sujauttaminen kaiken varalta käsilaukkuun ulos lähtiessä teki oloni hyvin kotoisaksi. Hassua miten sitä kuvitteli, että viilentyviä syyskelejä sitä viimeiseksi Suomesta kaipaisi.

Nyt vain odotellaan, että syksy saapuisi kunnolla tänne Kaliforniaankin eikä villasukat enää tuntuisi liioittelulta, ikkunalle voisi lämmikkeeksi sytyttää pari kynttilää ja sukeltaa sitten sohvalle viltin alle kuuntelemaan sadetta. Sitten jaksaa taas ensi kesänä nauttia helteistä.

 

***

Muutoin Kanada yllätti minut täysin erilaisuudellaan. Olin jotenkin kuvitellut, että tuo pohjoinen naapurimme olisi melko samankaltainen kuin Yhdysvallatkin, mutta eipä pitäisi kuvitella mitään ennen kuin käy itse paikan päällä. Vaikka ehdin tutustua ympäristöön vain viikon, tuli sellainen olo kuin kanadalaiset olisivat enemmän tolkun kansaa kuin amerikkalaiset ja muutoinkin lähempänä suomalaista ajatusmaailmaa. Ei siis ihme, että kanadalaiset näkevät punaista tullessaan rinnastetuksi amerikkalaisiin. Suomalaisen mieltä lämmittivät myös kilohinnat, litran maitopurkit, välimatkojen ilmoittaminen kilometreissä ja C-kirjain lämpötilan perässä. Vaikka tiesin etukäteen, että Vancouverissa asuisi paljon kiinalaisia, tuli heidän paljous jopa Kalifornian Piilaaksossa asuneelle melkoisena yllätyksenä. Mutta mikäpä siinä, kotikontujen meksikolaisravintoloiden sijaan Vancouver oli täynnä kiinalaisia, japanilaisia ja thaimaalaisia ravintoloita, joten nälkää ei itämaista ruokaa rakastavan tarvinut nähdä. Kaiken kaikkiaan paikka vaikutti niin viehättävältä, että tilaisuuden tullen matkustan sinne varmasti uudelleenkin. Ja kun lennot saa parhaimmillaan alle 300 taalalla ja lentoaikakin on vaivaiset kolme tuntia, on Vancouver täydellinen matkakohde viikonlopun mittaiselle hermolomalle.

Kanadan matkan virallinen osuus: viisumihaastattelu

Kuten tarkkasilmäisimmät Facebookista, Instagramista ja Liituraitahupparista varmasti huomasivatkin, heräsin tänä aamuna Kalifornian sijaan Vancouverista, Kanadasta. Kellonviisarin notkahtaessa aamuhämärässä kello seitsemään, ryhdyin pikkuhiljaa valmistautumaan hotelliaamiaiselle ja matkamme viralliseen osuuteen. Jopa juoksumatto hotellin salilla saisi odottaa suosiolla huomiseen, sillä tänään en ottaisi pienintäkään riskiä siitä, ettemme ehtisi sovittuun aikaan USA:n konsulaattiin viisumihaastatteluun.

Koska kello kymmenen haastatteluun oli vielä reilusti aikaa kaikesta tukan kihartamisesta, pukeutumisesta ja meikkaamisesta huolimatta, päätimme kävellä vajaan parin kilometrin matkan konsulaatille reippailumielessä.  Kauniin, ruskan värittämän kaupunkimaiseman taltiointi matkan varrella sai minut unohtamaan hetkeksi levottomuuteni, jota tunsin joka kerta viisumihaastatteluun mentäessä. Vaikka tämä haastattelu olisi itselleni järjestyksessään jo kolmas ja prosessi muutenkin tuttu, sai hermostuneisuus vatsani muljahtamaan ikävästi heti konsulaatin edustalle saavuttuamme. Tunnelma konsulaattivierailulla on aina sama; kuin yrittäisi puhua itseään alaikäisenä baariin tai mihin tahansa muualle minne sinua ei haluta.

Jokainen Yhdysvaltoihin pitkäaikaisemman oleskeluluvan hakenut tietää, ettei hanke kokonaisuudessaan ole se kaikkein yksinkertaisin ja pienenkin mutkan tullessa matkaan prosessista tulee nopeasti painajaismainen. Hypätään nyt kuitenkin kaiken sen paperinpyörittelyn, todistusaineiston keräilyn, lausuntojen antamisen, byrokratiaviidakon, anelun ja viikkoja kestävän odottelun ja epätietoisuuden yli vaiheeseen, jossa perusteet viisumin saamiselle on vihdoin hyväksytty ja jäljellä on enää viimeinen rypistys tuon maagisen tarralapun passiin saamiseksi, viisumihaastattelu. Haastattelua varten varataan aika mistä tahansa ulkomailla olevasta Yhdysvaltojen konsulaatista, kerätään lisää papereita kasaan, täytetään kaavakkeita internetissä, toivotaan, että kaikki haastattelussa pyydetty materiaali olisi varmasti mukana ja suunnataan nöyrästi oikealla kellonlyömällä konsulaatin ovella kiemurtelevan jonon hännille odottamaan omaa vuoroa.

Siinä konsulaatin edessä mieleeni tuli yhtäkkiä, että voisin kirjoittaa aiheesta blogiini, joten kaivoin kännykän laukustani ja nappasin kuvan konsulaatin edustasta sen enempää asiaa pohtimatta. En ehtinyt Onnenpäivää sanoa, kun jo turvamies ryntäsi luokseni tiedustelemaan mitä kuvasin ja miksi, vaati nähdä kuvan ja seurasi tiukasti, että painan kuvan kohdalla delete-nappulaa. Kiitin kovaäänisesti mielessäni typeryyttäni ja olisin kai vajonnut häpeästä maan alle, ellei siinä perhanan haastattelussa olisi pitänyt olla reilun puolen tunnin kuluttua. Menipä taas niin kuin Strömsössä, ajattelin tietämättä, että tämä olisi vasta alkusoittoa alavireiselle aamulle.

Jonotettuamme ensin papereita tarkastavan turvamiehen puheille ulkosalla, kertoi hän papereiden olevan kunnossa, mutta totesi samaan hengenvetoon, että rouva ei kyllä voi ottaa tuota laukkua mukaansa. Olin ottanut mukaani astetta suuremman laukun, sillä tarkoituksemme oli haastattelun jälkeen käydä pyörähtämässä kaupungilla ja halusin järjestelmäkameran mukaan maisemien tallentamista varten. Tiesin kyllä, ettei konsulaattiin saisi ottaa mukaansa kuin lompakon ja asiakirjat, mutta edellisellä kerralla Tallinnan konsulaatissa käydessäni olin saanut jättää laukkuni säilöön vierailun ajaksi. Virkailija kuitenkin ilmoitti, että laukkuni oli heidän säilöönsä liian suuri ja minun pitäisi hankkiutua siitä eroon ennen sisälle siirtymistä. Käännyin, laskin hitaasti kymmeneen, nielin kiukkuni, kurkkasin kelloa, nappasin mieheltä hotellihuoneen avaimen ja lähdin nopein askelin kohti vajaan kahden kilometrin päässä olevaa hotelliamme. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta oliko liikennevaloja tulomatkalla muka näin paljon…?

Vajaa parikymmentä minuuttia myöhemmin viskasin laukun nopeasti hotellihuoneen sängylle ja vilkaisin yöpöydällä olevaa kelloradiota. Jumaliste, kaksitoista vaille kymmenen! Laukusta eroon päästyäni juoksin aina korttelinmitan, kunnes pysähdyin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. En uskaltanut ottaa riskiä, että myöhästyessä sovitusta ajasta, emme välttämättä pääsisi haastatteluun laisinkaan. Kiitin mielessäni aamuista valintaani laittaa jalkaani tasapohjaiset saappaat, kun kiihdytin juoksuaskelta kohti viimeistä suoraa ennen konsulaatin pääsisäänkäyntiä. Kello oli minuutin yli kymmenen, kun seisoimme miehen kanssa uudelleen papereita tarkistavan virkailijan edessä.

Virkailijasta eroon päästyämme, astuimme seuraavan virkailijan eteen, joka tarkasti mieheni lompakon kai minkä lie taskupommin varalta. Hän vilkaisi minua säälivästi ja tunsin kuinka hiki vyöryi yltäni valtoimenaan. Vaikka ulkona oli viileä, hikoilin yllättävästä intervallitreenistäni vielä hyvän tovin siirryttyämme jatkoksi jonoon, jossa odotimme rakennukseen sisälle pääsyä. No, tulipahan tehtyä sitten kuitenkin sen aamujumppa.

Viiden syystuulen viilentämän minuutin jälkeen pääsimme sisätiloihin ja jonoon numero kolme. Tällä kertaa jonotimme turvatarkastukseen, joka noudatteli samaa kaavaa kuin lentokentällä. Kaikki irtaimisto, jonka omalla kohdallani totesin kuivasti tarkoittavan enää vyötä ja takkia, läpivalaistiin ja pääsimme ensimmäiseen odotustilaan kuljettuamme metallinpaljastimen läpi. Näytettyämme paperit uudelleen ja saatuamme vastapalveluksena vuoronumeron, istahdimme ehkä puoleksi tunniksi odottamaan vuoroamme sormenjälkien taltiointiin. Esiteltyämme paperit jälleen kerran ja jätettyämme sormenjäljet viranomaisten käyttöön, siirryimme takaisin tuoleillemme odottamaan lupaa siirtyä kerrosta alemmaksi, jossa haastattelutilat sijaitsevat. Kului reilu vartti ja meidät ohjattiin hissillä haastattelutiloihin, jossa paperimme tarkistettiin neljännen kerran. Istuimme väsyneinä jonottamaan kuudennen ja viimeisen kerran.

Haastattelu itsessään oli edelliskertaa tarkempi ja minua hermostutti, vaikka kymmenet ilmaan heitetyt kysymykset eivät itseeni kohdistuneetkaan. Kaikki meni kuitenkin oppikirjojen mukaisesti, meitä ei epäilty minkäänlaisesta epämääräisestä toiminnasta ja sain hillittyä itseni kertomasta huumeiden salakuljetukseen tai pimeän työn tekemiseen liittyviä vitsejä. Aikansa tietokonetta naputeltuaan virkailija kertoi, että passimme viisumeineen olisivat noudettavissa kahden virkapäivän kuluttua ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ulos päästyämme ilmoitin miehelleni välittömästä tarpeesta saada joko viiniä tai suklaata nyt heti.

Nyt, kun matkan virallinen osuus on vihdoin saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä, voimme rauhallisin mielin nauttia tästä kovasti mukavanoloisesta suurkaupungista, sen syksystä ja raikkaasta tuulesta ainakin ensi viikon puoleenväliin saakka. Koska sattuneesta syystä en tänään saanut teille muutamaa aamulla napattua kännykkäkuvaa lukuunottamatta muita kuvia, palataan Kanadan maisemiin uudelleen vähän tuonnempana. Nyt alan kuitenkin syömään sitä suklaata, että jaksan huomenna treffata juoksumaton. Kivaa viikonloppua kaikille!

Ystäviä maailmalla

Huoli pois, hengissä ollaan, vaikka blogissa on viime viikon aikana vähän hiljaisempaa ollutkin. Itse asiassa blogi onkin ainoa paikka, missä on ollut seesteisempää, tämä ruudun vastapuolinen tosielämä kun on tarjonnut tapahtumia sitten senkin edestä. Kuten Facebookissa viime viikolla mainitsinkin, saapuivat syksyn ensimmäiset suomivieraat luoksemme nautiskelemaan Kalifornian yhä vaan jatkuvasta kesästä ja niin, siinä se aika sitten vierähtikin, hyvässä seurassa kuulumisia vaihdellen ja mukavia puuhaillen.

Tämä suomalaisittain kai lomakohteessa asuminen on siitä mukavaa, että ystävät tulevat yleensä ihan mielellään täällä käymään, jos vain suinkin on mahdollista. Etenkin tähän aikaan vuodesta, kun syksy tekee Suomessa tuloaan ja talvikin lähestyy uhkaavasti, alkaa kahden vierashuoneen majatalomme Kalifornian auringossa kiinnostamaan yhtä sun toista, varsinkin kun majoittumaan pääsee pelkkien tuliaisten hinnalla.

Pelkästään tuliaisten takia en pidempään viipyvistä vieraista kuitenkaan tykkää. Me kun olemme muuten aina kaksin ja talo on etenkin päivisin kovin hiljainen, niin piristäähän se kummasti, kun elämässä on muutakin ääntä kuin ilmastoinnin hurina ja näppäimistön rapina tyhjässä talossa. Ja tuohan se vaihtelua, kun aamiaispöydässä päivän uutisia spekuloimassa istuu välillä joku muukin kuin se oma siippa. Niinpä onkin pelkästään tervetullutta, että välillä nurkkiimme saapuu joku sekoittamaan arkisia rutiinejamme. Tulee sitten itsekin ainakin muutaman kerran vuodessa kierrettyä läpi ne paikalliset nähtävyydet, Hollywood, rantakaupungit, kivat ravintolat ja ostoskeskukset. Niin, ja löhöiltyä omalla uima-altaalla työpäivän jälkeen, lomatunnelmissa myötäeläen.

Kun on ystäviä kylässä, tulee lähdettyä rantakaupunkiin lounaalle.

Kun on ystäviä kylässä, saa tuliaisia.

Kun on ystäviä kylässä, tulee katettua illallinen takapihalle.

Kun on ystäviä kylässä, tulee käytettyä enemmän omaa uima-allasta.

Kun on ystäviä kylässä, tulee tälläydyttyä enemmän ulos lähtiessään.

 

Vieraiden näkökulmasta kuvittelisin luonamme majailun olevan melko leppoisaa, täällä kun voi olla kuten kotonaan, tulla ja mennä miten tykkää, ottaa uima-altaalla aurinkoa ja hörppiä margaritoja jos siltä tuntuu. Ja jos aktiivilomaa kaipaa, on lähitienoon liikuntamahdollisuudet tuntevaa treeniseuraa aina tarjolla ja jos haluaa shoppailla, on joku, joka varmasti tietää ne parhaat paikat mistä mitäkin kannattaa etsiä. Hyvällä etukäteissuunnittelulla itsestäni saa matkaseuraa vaikka pidemmälle reissulle Las Vegasiin, jos ei matkaseuraa ole mukana omasta takaa.

Kun on ystäviä kylässä, voi ajella rannalle katsomaan auringonlaskua.

 

Onko teillä ystäviä ulkomailla, joiden luokse mennä lomailemaan? Vai onko toisten kotona lomailu ylipäätään teidän juttunne?

Itselläni on monta paikkaa Suomessa, mutta muu maailma on vähän heikommin edustettuna. Tässähän voisi melkein käyttää sosiaalisen median voimaa ja ryhtyä etsimään ystäviä ympäri maailman, esimerkiksi Australiasta tai Uudesta-Seelannista, jenkkien itärannikolta, niistä Euroopan maista joissa on hyvä ruoka, Singaporesta, Balilta…

Maaseutua kuvina

Suomiloman toinen ja kolmas viikko on hurahtanut mukavasti (ja nopeasti) maalaismaisemissa, niin omilla kotikonnuilla kuin sukulaistenkin tiluksilla. Kunnon Amerikan turistina olen tietysti räpsinyt kuvia kaikesta mahdollisesta mitä maaseudulla on vastaan tullut ja kun en keksinyt muutakaan paikkaa ylisöpöjen eläinkuvien ja maalaisromantiikkaa tihkuvien tallenteiden julkaisemiselle, päätin jakaa ne täällä blogissa. Eli varoituksen sana kaupunkilaiset, tiedossa on virtuaalista lannanhajua ja heinäallergiaa kuvatolkulla.

Päivän asu: siskonpojilta lainatut kumisaappaat, koko: kipristä varpaat, malli: valloita lantakasa.

Sama maisema ja perspektiivi kuin parikymmentä vuotta sitten. Eli lapsuusmaisemia Ylivieskassa.

Kuningasideat, osa miljoonas: käy juoksemassa vastapuidussa viljapellossa ja ihmettele kuinka pahasti saa sääret naarmuuntumaan viidessä minuutissa.

Kaurapuuroa tulossa!

Kissalanpojat sievässä nipussa.

Satuin lenkkeilemään juuri raivatun koivikon ohi ja voih, se tuoksu! Kuin saunavihta potenssiin tuhat. Oli pakko pysähtyä nuuhkimaan sinne koivupinon äärelle kunnes hirvikärpäspelko pakotti eteenpäin.

Reissuillani opin myös sen, että kovin viattoman näköiset lampaat purevat. Irti mun pöksyistä tai teen susta villasukat!

Tämä tässä on lapinlehmä Ilona, oikea linssilude.

Ylämaankarja olisi pienen parturoinnin tarpeessa ja turvankin voisi pyyhkäistä naapurin turkikseen.

Täällä tuotetaan vapaan kanan munia. Kuvassa munatehtailijat koeputkilapsineen.

Ja vielä loppuun viikon gourmet-ateria: hirvenlihaa ruisleivällä. Nammmm….!

Tällaisia maalaistunnelmia tällä kertaa! Ensi viikolla maisemat muuttuvatkin astetta vilkkaammiksi, kun jatkan matkaani pääkaupunkiseudulle ennen ensi kuussa häämöttävää kotiinpaluuta. Sitä ennen on kuitenkin luvassa ainakin tilannekatsausta juoksuharjoitusten etenemiseen ja henkilökohtaisen historiikin neljäs osa. Kivaa viikonloppua kaikille!

 

Ps. Jutun eläinkuvat on otettu Kupsalan tilalta Luohualta. Jos olet Pohjois-Pohjanmaalla ja kiinnostunut luomulihasta tai -munista, kannattaa kurkata tilan Facebook-sivu täältä.

Ensimmäinen suomiviikko kuvina

On vaikeaa uskoa, että ensimmäinen viikkoni Suomessa on jo historiaa. Mutta niin vain aika lensi kuin siivillä ensin kadonneita matkalaukkuja odotellessa ja aikaerosta toipuessa ja lopulta, sekä Nukkumatin että matkalaukkujen löytäessä oikealle pallonpuoliskolle, Suomi-tunnelmista nautiskellen. Kovin suuria ja mullistavia tapauksia ei ensimmäinen viikko vielä tarjonnut, mutta pieniä muistamisen arvoisia asioita sitten senkin edestä. Eli palataanpa vielä hetkeksi ensimmäiseen, lähinnä Littoisten lähimaastossa vietettyyn Suomi-viikkooni kännykkään tallentuneiden kuvien muodossa.

Mummola Littoisissa toimi tukikohtanani ensimmäisen viikon ajan.

Matkatavaroita odotellessa pyöräilin ensimmäisenä päivänä Raadelmaan. Olipa nättiä, karmeasta nimestään huolimatta.

Kesähelteellä oli liikkeellä muitakin. Pieniä nämä suomalaiset kyyt verrattuna Kalifornian kalkkarokäärmeisiin.

On kylttejä, joita on pakko seurata. Kannattaa muuten käväistä tällä Littoisissa sijaitsevalla karkkitehtaalla. Tarjolla on nimittäin runsaasti maistiaisia ja puoli-ilmaisia II-luokan karkkeja.

31-vuotiasta vähän lapsetti, kun löysi lähikoulun pihalta kivan kiipeilytelineen. Aikuistun sitten joskus myöhemmin.

Matkatavaroita odotellessa ehti pyöräillä myös Lietoon…

…ja Littoisten järven ympäri. Kahdesti.

Myös Kaarinan kirpputorit ehtivät tulla tutuiksi. Onneksi ei ollut laukkuja, joita ostaa täyteen tavaraa.

Ilo oli ylimmillään, kun neljän päivän odottelun jälkeen matkatavarat vihdoin saapuivat ja sain farkkushortsit jalkaan – juuri sopivasti vesisateiden alkaessa.

Jee, pääsin salillekin! Testissä Littoisten Monitoimitalon kuntosali. Tykkäsin!

Jotta jaksaa treenata, pitää syödä hyvin. Poikkesin siis ystäväni kanssa illallisella Salon Rikalassa. Koska en osannut päättää haluanko lihaa, kalaa, hampurilaista vai juustoja, päätin tilata vähän kaikkea.

Sitä todellista luomua, eli juuri taivaalta ammuttu kyyhky. Pahoittelen mahdollista kuvan aiheuttamaa mielipahaa, mutta en sentään liittänyt tähän videopätkää itse kynimisestä. Oma osuuteni kyyhkysjahdista oli lähinnä tapahtumien taltiointi ja saaliista nauttiminen.

Ja vielä yksi viikon ruokaympyrän kohokohdista, raakakypsytettyä peuraa ruisleivällä! Nam…!

Nyt Littoinen on jo jäänyt taakse ja olen saapunut Pohjois-Pohjanmaan päättymättömille lakeuksille, metsien ja peltojen keskelle, uljaille synnyinseuduilleni, Nivalaan. Kovin suuria suunnitelmia ei ole tällekään viikolle, mitä nyt kanttarellien poimimista, kylän ainoaa tietä edestakaisin juoksemista, sateen pitämistä, uutuusjäätelö-testien jatkamista ja sääskien tappamista. Ja jos oikein villiinnyn, saatan myös käväistä Halpa-Hallissa. Mahdatteko malttaa odottaa seuraavaa, kutkuttavan jännittävää lomaraporttiani?

Näihin kuviin ja tunnelmiin, kivaa alkanutta viikkoa kaikille!