Hyvä ihminen, miksi sinä poltat?

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, näin tänään naisen kadulla tupakka suupielestä törröttäen. Vastenmielistä, sanalla sanoen. Täällä Orange Countyssa saattaa hyvinkin kulua viikkoja näkemättä kertaakaan kenenkään polttavan, joten koko tupakanpolton olemassaolon voi helposti unohtaa kokonaan. Kun kaiken pitää ulospäin näyttää täydelliseltä, romuttaisi tupakanpoltto ainakin terveellisten elämäntapojen osalta imagon täysin. Ja hyvä niin. Kasvojen menettämisen pelossa ihmiset polttavat piilossa takapihoillaan ja autotalleissaan, eivät rivissä ruokakauppojen edessä, kuten rakkaassa kotimaassani.

Tupakanhaju tekee kauniistakin vastenmielisen.

 

Kun sitten pitkän tauon jälkeen tunnen tupakansavun leijailevan nenästäni sisään kohti keuhkoputkia ja siitä edelleen keuhkoihin, en voi olla pohtimatta sitä, mikä laittaa ihmisen sytyttämään savukkeen kerta toisensa jälkeen? Tupakanpoltto kun on yksi hirvittävimmistä rikoksista omaa ruumistaan kohtaan. Eikä polttaminen ole pelkästään polttajan itsensä ongelma, vaan tuo kitkerä haju myrkkyineen tunkeutuu myös sivullisten hengitysilmaan. Eniten inhonväristyksiä aiheuttavat vanhemmat, jotka polttavat lastensa läsnäollessa ja vielä enemmän ne raskaana olevat naiset, jotka kuvittelevat olevansa valmiita äidiksi samalla, kun oman terveytensä lisäksi tuhoavat vielä syntymättömän lapsensakin terveyden.

Voin suurella ylpeydellä sanoa, etten ole koskaan polttanut sitä ensimmäistäkään. Koulun terveysoppejakin paremmin minuun tehosi runsas tupakointi toisessa lapsuudenkodissani. Vaikken tietoisesti asiasta koskaan kärsinyt, en edes teini-ikäisenä voinut kuvitella nostavani savuketta huulilleni, niin vastenmielisen jäljen tuo haju oli jättänyt mieleeni. Ja sitä paitsi, kuka haluaisi suudella ihmistä, joka haisee ja maistuu tuhkakupilta, olipa kyseessä sitten ulkoisesti minkälainen missi tahansa?

Minä en ymmärrä. En, vaikka olen vuosia yrittänyt. Mikä saa ihmisen tietoisesti tuhoamaan terveytensä?Tänä päivänä varmasti jokainen tupakoitsija on tietoinen tupakoinnin vaaroista ja siitä, mitä se elimistölle tekee. Ja minä teen parhaani muistuttaakseni asiasta aina, kun näen tuttavieni polttavan. Miksi sinä poltat? Tai mitä pitäisi tapahtua, että lopettaisit?

Hyi ja yök.

Rakastan sinua yhtä paljon, kuin ostamassasi timanttisormuksessa on karaatteja

Korumainoksia toisensa perään, sormuksia, kaulakoruja, korvakoruja, toinen toistaan suurempia timantteja.Rakkaani, tiedäthän, että ystävänpäivänä rakkautesi mitataan karaateissa?

Yhdysvaltojen televisiossa on alkanut ystävänpäivämainonnan loppukiri. Mainoksista joka toinen kehoittaa osoittamaan puolisolle vilpitöntä rakkautta toinen toistaan kalliimpien korujen muodossa. Kyllähän tyhmemmänkin miehen tulisi tietää, että uusi timantein koristeltu kaulakoru on parasta, mitä rakkaallesi voit tänä ystävänpäivänä antaa. Eikä rahalla ostetun rakkauden osoittaminen suinkaan jää tähän. Pitääkseen vaimonsa tai tyttöystävänsä tyytyväisenä, tulee miehen muistaa häntä karaatein niin syntymäpäivänä, hääpäivänä, kihlajaispäivänä kuin ensitapaamisen vuosipäivänäkin. Pikaisesti laskettuna uusia koruja tulisi siis kertyä lippaaseen vähintään viisi vuodessa.

Ihanaa rakas! Sun täytyy rakastaa mua tosi paljon, kun ostit mulle tän sormuksen, jolla olisimme ruokkineet nelihenkisen perheemme seuraavat 12 kuukautta!

En ole koskaan saanut mieheltäni ystävänpäivälahjaa materian muodossa, joten on vaikea sanoa hyppisinkö onnesta saadessani pikkuauton hintaisen timanttisormuksen, kottikärryllisen tulipunaisia ruusuja ja viidentoistatuhannen kalorin suklaarasian. Sen sijaan yhteisen ajan järjestäminen illallisen tai viikonloppuloman merkeissä osoittaisi todellista rakkautta – haluan viettää aikaa sinun kanssasi, en ostaa sinua.

Aiotko sinä antaa puolisollesi tänä ystävänpäivänä korttia kummempaa? Petytkö, jos et itse saa ystävänpäivälahjaa? 

Kyllähän sä tiedät mitä susta kylillä puhutaan?

En muuten tiedä. Kertoisitko?

Tuskin kukaan meistä on välttynyt tilanteelta, jossa eteesi lyödään viikkoja ympäriinsä suusta suuhun kiertäneitä faktoja omasta elämästäsi. Kun itse kuulin olevani ”salarakas, muttei vielä tiedetä kenen”, pisti se lähinnä hymyilyttämään. Kuittasin väitteen toteamalla itsekseni, ettei Seiskan lukeminen vain sovi kaikille, jos kenellekään. Kun sitten vuosi myöhemmin kuulin tarinan saaneen jatko-osan, jonka mukaan minulla olisi suhdeHenry Saaren ja useiden muiden miesten kanssa, ei enää paljoa naurattanut. Olisi nyt ollut edes Vin Diesel!

Jos et tiedä mitä sinulle kuuluu, kysy naapurikyttääjältä

On hämmästyttävää, kuinka usein kaikki muut tuntuvat tietävän asioittesi oikean laidan paremmin, kuin sinä itse. Yleensä ikävien juorujen takana ovat ne ihmiset, jotka todellisuudessa kaikkein vähiten asioistasi tietävät. Kun ei oma elämä tarjoa tarpeeksi virikkeitä, on todellisen informaation puutteessa helppo päästää mielikuvituksensa valloilleen ja kuvitella jonkun toisen elämästä henkeäsalpaava jännitysnäytelmä. Klassisin esimerkki juorujen alullepanijasta on perinteisesti naapurintäti. Melkein jokaisessa pitäjässä, naapurustossa tai taloyhtiössä on oma juoruämmänsä, jonka ikkunan ohi kävellessäsi voit aina nähdä verhojen heilahtavan. Myös meidän nykyinen vuokraisäntämme varoitteli, että naapurissamme asuu erittäin tiedonjanoinen rouvashenkilö. Mahtaa muuten naapurinrouvaa kismittää, kun ei ymmärrä suomenkielisestä molotuksestamme tuon taivaallista.

Surullista kyllä, toisinaan ikävät juorut lähtevät liikkeelle lähipiiristä. Ihminen, jota pidit kaverinasi, onkin keksinyt, että olet sairastunut masennukseen ja parisuhteesi on onneton. Pian ikävä ja perätön arvailu muuttuu ihmisten korvissa faktaksi ja saat tämän tästä vastailla kysymyksiin siitä, kuinka terveyden- tai parisuhteesi laita on, kysyjät kun ovat kuulleet ”vähän juttua siitä, ettei kaikki ole hyvin”. Niin myös melkein joka suvusta löytyy juorukello, joka on tietävinään kaiken sukulaistensa asioista. Tietonsa hän on ehkä ennustanut kahvinporoista tai heinäsirkanhypyistä, mutta hän ei epäröi hetkeäkään jakaa informaatiotaan kaikkien halukkaiden ja haluttomien kanssa.

Miltä se sitten tuntuu, kun kuulee itsestään perättömiä väitteitä? Herkempi ihminen saattaisi kaikenlaisista väitteistä loukkaantua, mutta itseäni yleensä lähinnä naurattaa, että joku viitsii niin paljon nähdä vaivaa tarinoita keksiäkseen tai on unohtanut ottaa päivälääkkeensä. Toisinaan kuitenkin iskee pelko siitä, että joku voi ottaa kuulemansa jutut todesta. Varsinkin vanhemmat ihmiset voivat uskoa todeksi mitä hulluimpia tarinoita, kun eihän näistä nykyajan nuorista ikinä tiedä. Onneksi itsestäni kertovat juorut ovat olleet sen verran utopistisia ja sairaan mielen kehittelemiä, etten usko kenenkään niitä purematta nielevän. Nauruuni lähes tukehtuen, olen kuullut tarinoita siitä, kuinka kotonamme harrastetaan saatanallisia uhrimenoja, tehdään pornokuvauksia, kuulutaan uusnatsipuolueeseen, käytetään huumeita ja taistellaan vaikeaa alkoholismia vastaan. Niin ja onhan minulla vielä ne salasuhteetkin, vaikka aika kevyitä väitteitähän ne näihin muihin verrattuina ovat. Kuulopuheiden mukaan elämme siis varsin tapahtumarikasta elämää ison meren tällä puolen. Luotan kuitenkin siihen, että ihmiset osaavat käyttää tervettä järkeä juttuja kuunnellessaan. Juorukellon avatessa suunsa, siirtyy vastuu kuulijalle.

Koska omat juorutarinani lähentelevät jo mitä irvokkaimpia julkkisjuoruja, voisitte te, arvon lukijat, helpottaa oloani kertomalla itseänne koskevien juorujen parhaat palat! Feikkiluurangot ulos kaapista, hop hop!

Tissit

Kunnon tissi-keskustelu on aina tervetullutta vaihtelua presidentinvaalien ympärillä vellovaan kuohuntaan. Siispä tänään keskustelemme miss…ei kun tisseistä. Hyvä on, molemmista!

Yllättävää kyllä, kauneuskilpailussa, jossa on tarkoitus etsiä Suomen kauneinta naista, herää joka vuosi kohu siitä, jos joku kilpailijoista onkin liian täydellinen. Pitäähän sitä mississäkin vikaa olla, lattaperse tai askelvirhe ainakin. Mutta mitä jos missillä onkin muodot siellä, missä ne naisella yleisesti suotaisiin olevan? Eivät ne ainakaan aidot ole, tietävät kertoa naapurintädit.

Väärin. Kuvassa ei ole yksisoluisia, vaan silikoni-implantit

Alunperin missikisat olivat kauneuskilpailu, jossa etsittiin Suomen kauneinta, viattominta ja eloveenamaisinta tyttöä. Kaunis ajatus, ei käy kieltäminen, mutta mikäli vilkaisette kalenteria, huomaatte, että ajat ovat muuttuneet. Kauneusihanteiden ja hyveellisyysmittareiden muuttuessa myös keinot modernien kauneusihanteiden saavuttamiseksi ovat tulleet koko kansan saataville. Tästä syystä erityisesti missien rinnat, varsinkin jos ne ovat A-kuppia suuremmat, joutuvat erityistarkkailun alle. Sehän on suunnattoman epäreilua, jos jollain kilpailijalla on suuremmat rinnat kuin toisella. Mutta onko sitten vähemmän epäreilua, jos ne suuremmat rinnat ovatkin aidot? Nehän ovat silti suuremmat kuin sillä vieressä tönöttävällä tytöllä. Onko se sitten reilua, että sillä pienirintaisella tytöllä ei ole mahdollisuutta hankkia itselleen samankokoisia rintoja kuin kilpasisarella, jotta kisa ei jäisi kiinni ainakaan rinnanmitasta?

Tuntuu loppujen lopuksi pöljältä koko tissien kyttääminen, kun senkin ajan voisi käyttää johonkin järkevään, kuten vaikka missiehdokkaiden valmentamiseen kansainvälisiä kisoja varten. Kuitenkin kansainvälisissä kauneuskilpailuissa, juuri niissä, joihin se Miss Suomikin aikanaan lähetetään, hyväksytään itsensä ehostaminen kauneuskirurgian avulla. Saatan olla tyhmä, kun en ymmärrä, mutta miksi ihmeessä kansainväliseen kilpailuun pitäisi lähettää suomalainen tyttö kisaamaan eri säännöillä kuin muut? Olen 100 % varma, että koko muu maailma ei tule muuttamaan kisasääntöjään vastaamaan vuosikymmeniä vanhoja suomalaisia säädöksiä. Eikö siis olisi aika muuttaa suomalaisen kisan säännöt kansainvälisiä kisoja vastaaviksi? Suotakoot kauneusleikkaukset niille tytöille, jotka sellaisia tuntevat tarvitsevansa. Ja kuka sitä paitsi on sanonut, etteikö se leikkelemätön tyttö voisi kisoja kuitenkin voittaa?

Aggressioita ilmassa

Elämme avioerojen, irtisanoutumisten, ystävyyssuhteiden päättämisten ja perheriitojen tilastollista huippuaikaa. Eli kiitos vain presidentinvaalit ja ne kaksi toiselle kierrokselle selvinnyttä ehdokasta.

Esimakua suomalaisista tunnelmista sain sosiaalisen elämäni keskuksen, Facebookin kautta. Lauantai-päivän valjetessa, seurasin yllättävänkin kiinnostuneena vaalitulosten selviämistä. Kaksi toiselle kierrokselle selviytynyttä nimeä, tai lähinnä niistä toinen, tuli täytenä yllätyksenä minulle, jota politiikka ei juuri vähempää voisi kiinnostaa ja joka jätti ensimmäisellä kierroksella äänestämättä, koska lähti mielummin rilluttelemaan Las Vegasiin. Tästä toisesta nimestä innostuneena päivitin Facebook-statukseni sen enempää asiaa pohtimatta. Ilmaisin olevani onnellinen Haaviston ja suvaitsevaisuuden puolesta. Olen melko varma, ettei yhtäkään status-päivitystäni ole koskaan ennen kommentoitu niin paljon, niin lyhyessä ajassa. Hölmöyttäni onnistuin sohaisemaan sanansäilälläni muurahaispesään ja vielä saman illan aikana syttyi Facebook-sivullani sota. Okei, tätä sotaa voisi joku kutsua myös keskusteluksi. Itselleni keskustelu käsitteenä murenee kuitenkin siinä vaiheessa, kun keskustelijat eivät keskustelunsa myötä kykene lähentymään tai edes pysymään samalla etäisyydellä, vaan etääntyvät toisistaan entisestään. Tässä vaiheessa keskustelu muuttuu inttämiseksi, riitelyksi ja turhanpäiväiseksi.

Seurattuani kommentointia niin omalla kuin ystävienikin seinillä, huomasin yllätyksekseni ettei väittelyä syntynytkään siitä ketä pitäisi äänestää tai miksi toinen olisi parempi, kuin toinen. Sen sijaan kommenteissa kyseenalaistettiin varsin kovasanaisesti ihmisten motiivit valitsemansa ehdokkaan äänestämiselle. Myönnetään, olen naiivi, poliittisesti hölmö ja ehkä vähän hippikin, mutta olen aina kuvitellut, että mikäli minulle ja kaikille muille suomalaisille annetaan äänioikeus, on meillä oikeus äänestää ketä haluamme ja ennen kaikkea – juuri siitä syystä, mistä me haluamme. Ei tulisi tuomita, jos joku äänestää siksi, että ehdokas on homo, tai siksi ettei ole. Ääni on yhtä painava, kuin sen, joka äänesti poliittisten meriittien perusteella. Samalla tavalla joku voi antaa äänensä mielestään huonolle ehdokkaalle, joka kuitenkin on parempi kuin toinen vielä huonompi. Kaikki äänet lasketaan, oli syy valinnalle mikä tahansa. Ja se syy, joka toiselle on vähäpätöinen, voi toiselle olla tärkeä. 

Mutta ei. Sosiaalisessa mediassa on käynnissä sisällissotaan verrattavissa oleva tila. Jokainen, joka on eri mieltä, on vihollinen. Ovathan nämä presidentinvaalit muistini mukaan olleet ihmissuhteille tiukkoja paikkoja ennenkin, mutta niihin liittyvä keskustelu on käyty kuitenkin hieman toisella tasolla kuin tällä kertaa. Sen sijaan, että on kyseenalaistettu äänestäjien motiiveja, on keskusteltu, väitelty ja tapeltu ehdokkaan pätevyydestä jaarvoista. Voi olla, että aika on kullannut muistoni, mutta mielestäni tämänkertainen keskustelu aiheesta on poikkeuksellisen, ja ennen kaikkea häiritsevän aggressiivista.

Helpotuksesta huokaisten voin onnekseni todeta, ettei minun tarvitse olla Suomessa vaalien loppumetreillä ja ajautua tappelemaan aiheesta milloin kenenkin kanssa. Itse en tiedä ketä äänestäisin, jos nyt ylipäätään äänestän ketään. Tällä hetkellä kun mielenkiintoni on aggressiivisen ilmapiirin takia vahvasti miinuksella. Pitäkää vaalinne, kun se suvaitsevaisuuskin näyttää hävinneen sen ensimmäisen kierroksen myötä.