Mielipiteet

Kun minulta yritettiin ostaa kadulla seksiä

/ A. K. Nikkinen / 18 kommenttia

Muutama viikko sitten Piilaaksoon tehdyllä reissulla tapahtui hämmentäviä asioita. Vietimme pari ensimmäistä päivää Los Gatosin pikkukaupungissa, yhdellä Piilaakson arvokkaimmista alueista. Miehen hoidellessa bisneksiään ympäri laaksoa, jäin itse hotellille tekemään omia töitäni. Kun sitten koitti lounasaika, kiskaisin tukan epäamerikkalaisesti nutturalle, vetäisin nopeasti jotain ihmisten ilmoille sopivaa päälleni ja suuntasin jalkaisin vajaan vartin kävelymatkan päässä olevaan kahvilaan. Viitisen minuuttia myöhemmin muistin, millaista Bay Arealla yksinäisenä naisena kävely taas olikaan; autojen tööttäilyä, huutelua ja vislauksia. Olin ottanut kameran mukaan, jotta voisin blogia varten kuvata tuota kaunista keskustaa, mutta yht’äkkiä ei tehnytkään mieli pyöriä kaduilla yhtään pidempään kuin oli aivan pakko.

Kahvilasta takaisin hotellille kävellessä tapahtuikin sitten jotain, mikä jätti jonkin sortin loven johonkin sieluni sopukoihin. Liikennevalojen vaihtumista odotellessani näin vastapuolella parkkipaikalta tielle pyrkivän auton, jonka kuski viittilöi minulle vimmatusti. Liikennemelun vuoksi en kuullut mitä hän yritti minulle huutaa, joten hän jäi odottelemaan risteykseen, jotta pääsisin tien yli hänen puolelleen. Niin vaihtuivat valot, ylitin tien ja jäin jumiin seuraaviin liikennevaloihin. Nyt mies pääsi ajamaan rinnalleni ja aloitti auton ikkunasta haastelun valojen vaihtumista odotellessa. Keskustelu alkoi perinteisestä ulkonäön kehumisesta, siirtyi kyydin tarjoamiseen ja lopulta varsin suorasanaiseen ehdotukseen seksistä maksua vastaan. Tarjouksesta kieltäydyttyäni tyyppi seuraili minua vielä tovin autollaan melkein hotellille saakka.

Yllätyksenä ei tule se, että näistä huutelijoista jokainen oli latino. Tapahtumat selittyvätkin siis osittain kulttuurieroilla ja latinoiden tapa osoittaa huomiota nyt vaan on suomalaisittain melko ahdistavaa. Mutta tässä nyt ei enää ollut kyse pelkistä kulttuurieroista. Vaikka en olekaan erityisen herkkänahkainen ja messutyttöillessäni olen varmasti kuullut kaiken mahdollisen ja mahdottoman, niin tuo arvostetulla alueella, keskellä kirkasta päivää sattunut välikohtaus sai minussa aikaan vahvan turvattomuudentunteen. Itse asiassa yllätyin hieman itsekin, kuinka loukatuksi ja halvennetuksi itseni tunsin.

Kuitenkin se kaikkein hämmentävin asia tapahtui vasta välikohtauksen jälkeen, pääni sisällä. Välittömästi auton kaasutettua tiehensä soimasin itseäni siitä, kun pitikin lähteä kävelemään tänne kadulle ja pistää vielä mekko päälle. Välittömästi tämän ajateltuani säpsähdin itsekin.

Siis mitä helvettiä mä just ajattelin? 

Sen sijaan, että olisin kironnut mielessäni alimpaan helvettiin tuon naisia kadulla ahdistelevan idioottiapinan, soimasinkin itseäni siitä, kun laitoin mekon päälle. Okei, kyllä minä myöhemmin kirosin sen idioottiapinankin suohon, mutta vasta kun olin kironnut sinne itsenikin.

Tässä vielä se mekko. Vaikka sillä ei oikeasti pitäisi ollakaan merkitystä, koen siltikin tarvetta todistella, ettei se ollut mitenkään rivo.

Näinkö uutisoinnit vaatetuksen vaikutuksesta lieventävänä asianhaarana seksuaalirikoksiin meihin naisiin oikein vaikuttaa alitajuntaisesti? Ikään kuin jostain ylempää sanottaisiin, että katsohan ensin peiliin, josko kuitenkin vika olisi sinussa, kun joku käy ahdistelemaan kadulla/baarissa/puistossa tai vaikka omassa kodissa.

Tai ehkä se olen minä itse, joka haluaa ajatella, että voisi itse vaikuttaa edes vähän asioiden kulkuun jottei usko ihmiskuntaan menisi aivan tyystin. Että se kai tässä onkin kaikkein hämmentävintä ja surullisinta, että nykymaailmassa olonsa turvalliseksi tunteakseen on pakko kokea, että voi itse vaikuttaa aivan kaikkeen, kun näin ei kuitenkaan voi olla. Ei se ollut minun tai mekkoni syytä.

Poliittisesti urponkin kannattaa äänestää

/ A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Jokin aika sitten blogimaailmassa käytiin melko vilkastakin keskustelua eduskuntavaaleissa äänestämisen tiimoilta. Toiset olivat vahvasti äänestämistä vastaan, kun taas toiset vahvasti äänestämisen puolesta. Erityisesti nuoret aikuiset tuntuivat samaistuvan sinne ei-äänestävien riveihin vedoten tietämättömyyteen, kiinnostuksen uupumiseen sekä siihen, ettei mikään kuitenkaan muutu tai he eivät edes halua asioiden muuttuvan, sillä kaikki on just perfect. Juu, juu ja juu. Jotain samankaltaista se minäkin sanoin 15 vuotta sitten.

Vaikka perheessäni on aina oltu poliittisesti aktiivisia, en itse aikoinaan yhteiskuntaopin tunneilla valtion rakenteita ja poliittista järjestelmää käsitellessämme pysynyt edes hereillä, saati, että olisin aiheesta ottanut opikseni. Kun sitten täysi-ikäisyyden saavutettuani edessä olivat ne ensimmäiset vaalit, päätin etten koskaan äänestäisi, sillä en ymmärtänyt politiikasta paljoakaan, maailma työelämän juuri auettua näytti täydelliseltä sellaisenaan ja taisipa silloin äänestyspäivänä olla jotain parempaakin tekemistä, kuten pillunralli ympäri Tikkurilaa.

No, noihin aikoihin tuli päätettyä monia muitakin asioita, kuten etten koskaan ajaisi autoa, menisi naimisiin tai muuttaisi pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Näin viisitoista vuotta myöhemmin voisin sanoa, että teiniaikaisten päätösten pitävyys on vuosien aikana kärsinyt hienoisen inflaation, näin myös sen äänestämisen kohdalla. En edelleenkään ole aiheesta erityisen kiinnostunut ja ymmärrykseni yleisesti niin politiikasta kuin puolueistakin on hyvin pintapuolista. Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei äänestämiseen tarvita syvällistä ymmärrystä politiikan koukeroista. Kaikki mitä äänestämiseen tarvitaan, on mielipide.

Oltuani työläinen ja yrittäjä, maanviljelijän ja sairaanhoitajan tytär, maalainen, kaupunkilainen, asuntovelallinen, uusioperheellinen ja nykyisin ulkosuomalainen, olen ehtinyt muodostaa melko montakin mielipidettä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen toiminnasta. Vaikken varsinaisesti politiikasta mitään ymmärräkään, on minulla mielipide melko moniin lehtiotsikoista tuttuihin uutisiin milloin virkamiesintoilun seurauksena syntyneistä rajoituksista ja säädöksistä, verojen kiristämisestä, palveluiden lakkauttamisesta, rahan syytämisestä ulkomaille ja niin edelleen. Hoksaattekos? Nämä ovat juuri niitä poliittisia ja yhteiskunnallisia mielipiteitä asioista, joista minun ei pitäinyt olla tippaakaan kiinnostunut. Kun asioista on puolivahingossa päässyt syntymään mielipide kaikesta teiniangstista huolimatta, voi näitä mielipiteitä apuna käyttäen käydä sohimassa esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikonetta sopivan ehdokkaan löytämiseksi.

Miksi äänestäminen sitten on niin tärkeää, kun tuntuu, että samat jäärät siellä eduskunnassa kuitenkin istuvat vuodesta toiseen eikä mikään muutu? Sen lisäksi, että tällä ansaitaan oikeus valittaa ja kitistä asioista jatkossakin, pidän etenkin meidän politiikan syvemmistä syövereistä tietämättömien ääniä aivan erityisen tärkeinä. Meidän mielipiteemme ja ehdokasvalintamme eivät välttämättä perustu sille, mikä paperilla näyttää kaikkein kannattavimmalta ja järkevimmältä, vaan enemmänkin inhimillisyydelle, sille mikä tuntuu oikealta. Kun emme äänestä pelkästään tutun nimen tai puolueen perusteella, saattaa vaalikone osua siihen ensimmäistä kertaa ehdolla olevaan ehdokkaaseen. Kun politiikan kokeneimmat konkarit – juuri ne, jotka tulevat valituksi yhä uudelleen ja uudelleen, ovat oppineet ajattelemaan lähinnä kannattavuuden ja numeroiden kautta, on tuoreen ehdokkaan näkemys asioihin todennäköisesti vähemmän paatunut ja enemmän ihmisläheinen. Koska totuus löytyy yleensä sieltä eriävien mielipiteiden puolivälistä, vastaa tuo puoliväli enemmän todellisuutta, kun päätöksentekijöiden riveissä on ääripäitä.

Moni nuori ”uraohjus” tuntuu ajattelevan, että on silkkaa ajan ja energian haaskausta äänestää, kun omat asiat ovat hyvin juuri näin. Äärimmäisen itsekeskeisenäkin ihmisenä kannattaa kuitenkin äänestää, vaikka sitten sen puolesta, että asiat pysyisivät jatkossakin mallillaan. Kuitenkin todellisuudessa, jos ottaa sen pään esiin sieltä ruumiinaukosta ja nostaa katseensa omasta navasta ja palkkakuitista, voi nähdä, että ympärillä kyllä riittää korjattavaa ja että se omakin ruusuntuoksuinen elämä voi vielä muuttua. Me kaikki nimittäin istumme siinä samassa kelkassa, niin ylämäessä kuin alamäessäkin. Ne eturiviin joutuneet vaan ottavat iskut vastaan hieman aiemmin. Ja usko pois, kun isku on tarpeeksi kova, saavat osansa ne takarivin ilakoitsijatkin.

Että jos nyt, kun niitä päätöksentekijöitä ollaan valitsemassa, ajattelit itse olla äänestämättä, mietipä uudelleen. Jos minä poliittisesti urpona ulkosuomalaisena, jota ei henkilökohtaisesti paljoakaan kosketa päätökset alkoholimainonnan kiristämisestä tai Kreikan tukipaketeista, koen siitä huolimatta tärkeäksi antaa ääneni ja vaikuttaa, en oikeasti keksi yhtäkään järkevää syytä sille, miksi sinä jättäisit äänioikeutesi käyttämättä.

Ennakkoäänestys on käynnissä nyt! Kurkkaa äänestyspaikkasi kotimaassa täältä. Ulkomaiden asukit voivat etsiä lähimmän äänestyspaikan täältä.

On tyhmyyttä olla käyttämättä pyöräilykypärää

/ A. K. Nikkinen / 26 kommenttia

Maanantaisesta Hesarista pisti silmään yksi otsikko ylitse muiden: ”Kypärän käyttöpakko vähentää pyöräilyä”. Jutun perusteella liikenne- ja viestintäviraston esittämä lakiehdotus pyöräilykypärän käyttöpakosta tuntuu olevan niin liikenteen tutkijatohtorin, neurokirurgian osastonylilääkärin kuin kansan mielestäkin kovassa vastatuulessa. Kypäräpakon langettaminen kun vähentäisi pyöräilyä merkittävästi, jolloin pyöräilyn mukanaan tuomat kansanterveydelliset hyödyt terveemmistä ja vähemmän ylipainoisista ihmisistä valuisivat hukkaan ja näin kypäräpakko kääntyisi lopulta negatiiviseksi tulokseksi viivan alle. Todisteena väistämättömästä esitetään mm. tilastoa 90-luvun Uudesta-Seelannista, jossa kypäräpakon myötä pyöräily väheni 51 %.

Vaikka minusta onkin hassua, että nykypäivän ilmiöitä peilataan yli 20 vuotta vanhoihin tilastoihin, leikitään nyt kuitenkin, että näin tapahtuisi myös Suomessa. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että ne kypärättömät pyöräilijät sietäisivätkin pois liikenteestä. Tämän asiantuntijat kuitenkin tyrmäävät vedoten laskelmiin, joiden mukaan jokainen pyöräilystä luopuva henkilö sortuisi väistämättä epäterveellisiin elämäntapoihin eikä kypäräpakon jälkeen koetun nöyryytyksen jälkeen harrastaisi enää koskaan minkäänlaista liikuntaa ja lopulta lihottaisi itsensä tärviölle ja yhteiskunnan maksettavaksi. Parempi on siis antaa ihmisten suhailla rauhassa munamankeleineen ilman kypärää niin pysyvät terveinä.

Kypäräpakon sijaan toivotaankin, että näillä kypärättömien pyöräilijöiden tuomilla kansanterveydellisillä säästöillä rakennettaisiin enemmän ja turvallisempia pyöräilyväyliä, jotta pyöräilijöitä – myös niitä kypärättömiä sellaisia – saataisiin liikenteeseen vieläkin enemmän. Näin kansantaloudelliset sekä ympäristölliset hyödyt kasvaisivat entisestään. Minusta tämä on hieno idea, onhan tärkeää ennaltaehkäistä onnettomuuksia luomalla pyöräilijöille entistä turvallisemmat väylät. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että ne pyörätiet eivät vie ovelta ovelle eikä tien ylittämisiä ja liikenteen seassa ajelua kitke pois vielä baana taikka kaksi. Kun se auto sitten kolhaisee siinä kotitiellä, ei pyöräbaanat paljon lämmitä jos ei päässä ole kypärää.

Liikenneturvan mukaan ilman kypärää ajelee jopa 59 % kaikista pyöräilijöistä. Se on mielestäni aika pirun monta turhanpäiten henkensä riskeeravaa ihmistä tienpäällä, joskin tässä Hesarin artikkelissa asiantuntijat ovat sitä mieltä, että pyöräilykypärän käyttö on noussut turhan suureen rooliin turvallisuuskeskusteluissa. Kypärän käyttö kun ei varsinaisesti estä onnettomuuksia (kuten ei moottoripyöräkypäräkään tai autojen turvavyöt) eivätkä pyöräilyonnettomuudet aiheuta ”kovin paljon” päävammoja. Olipa se sitten paljon tai ei, vuonna 2009-2011 pelkästään Töölön sairaalan neurokirurgian teho-osastolla hoidettiin yli 40 pyöräonnettomuudessa päänsä kolauttanutta henkilöä. Heistä vain kolmasosa oli käyttänyt kypärää. Vuonna 2013 pyöräilyonnettomuuksissa kuoli 23 henkeä, joista 21 oli liikkeellä ilman kypärää. Kypärää käyttämällä heistä arviolta 10 olisi voinut pelastua eri todennäköisyyksin. En tietenkään ole asiantuntija, mutta minusta kymmenenkin turhanpäiten kuollutta on kyllä kovin paljon.

Tutkimusten perusteella pyöräilykypärän käyttö vähentää kuolemanriskiä peräti 73 % onnettomuuden tapahtuessa. On siis jokseenkin käsittämätöntä, että reilusti yli puolet pyöräilijöistä jättää tämän melko halvan henkivakuutuksen käyttämättä. Ei, en itsekään kannata kypäräpakkoa, sillä sen toteutumisen valvonta aiheuttaisi turhan paljon kustannuksia näinä aikoina, kun raha on muutenkin tiukassa. Ihmisten asenteissa sen sijaan olisi paljonkin työstettävää ja kypärän käyttöön pitäisi kannustaa entistäkin hanakammin sen sijaan, että sen käytön merkityksellisyyttä vähätellään asiantuntijoiden toimesta. Kuinka tehokkaasti kypärän käyttö lisääntyisi esimerkiksi silloin, kun pyöräonnettomuuden tapahtuessa kypärätön pyöräilijä olisi itse korvausvelvollinen aiheutuneista terveydenhoitokuluista? Valinnan käytöstä saa tehdä itse, mutta koko yhteiskunnan ei tarvitse kärsiä yksilön tyhmyydestä.

Minkä ihmeen takia kypärän käyttö etenkin aikuisilla ihmisillä on sitten niin kovin vastenmielistä? Olen kuullut vedottavan mm. hiusten sekaisin menoon, aivan kuin tukka nyt ilman kypärääkään pysyisi pyöräillessä ojennuksessa. Joku taas sanoo näyttävänsä kypärä päässä tyhmältä, vaikka minun silmissäni näyttäisi vielä tyhmemmältä ilman kypärää. Kolmas sanoo, että kypärä puristaa päätä eikä näin ollen ole tietoinen, että kypäriä valmistetaan eri koossa ja malleissa. Neljännen mielestä kypärä taas on kamalan hankala kuljettaa mukana, mutta raahaa silti kolmenkymmenen litran vetoista Louis Vuittonia olalla. Minä en kypärättömyydelle keksi kuin yhden syyn ja se on tyhmyys. Vai väittääkö joku käsi sydämellä, ettei käytä kypärää siksi, ettei usko pyöräilyonnettomuuden osuvan omalle kohdalle, koska ajaa niin varovasti?

Katsokaapa alla oleva kuva mieheni pyöräilykypärästä sen jälkeen, kun rattiin nukahtanut autoilija ajautui pyörätielle ja törmäsi takaapäin pyörällä liikkuneeseen mieheeni. Tuntuuko vielä, että sillä on paljonkaan merkitystä, kuinka varovainen olet itse? Siellä liikenteessä kun on muitakin kuin sinä.

Käytä sitä kypärää, oli pakko tai ei.

Hyvät epätäydelliset äidit

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ensinnäkin kyllä – ihan oikeasti tämä lapseton kirjoittaa perhe-kategorian alle. Mutta kuulkaa, lapsettomalla on nyt asiaa.

Vielä joitakin vuosia sitten minulla ei ollut montaakaan perheellistä ystävää ja ne harvat tuttavat joilla lapsia jo oli, vaikuttivat elävän näin sivusta katsottuna sellaista seesteistä ja onnellista lapsiperhearkea, jossa hymyillään, leivotaan yhdessä ja käydään leikkipuistossa. Niihin aikoihin lause ”äiti on vähän väsynyt” oli vain vitsi t-paidassa eikä oikeastaan kukaan sanonut ääneen, että tuli itku, kun lapsi nukkui päiväunilla vain puoli tuntia, miten imettäessä tunsi itsensä lähinnä lehmäksi, joskus tuli työnnettyä sormet korviin ettei kuulisi lapsen itkua, oma tukka saattoi olla pesemättä toista viikkoa ja joskus teki vaan mieli hylätä puoliso ja kakarat ja paeta Timbuktuun. Ehei, päinvastoin. Minuaki kehoitettiin hankkimaan lapsia, koska sitten kaikki on iiiiiiihanaa.

Viime aikoina lavasteita on kaadettu urakalla ja lapsiperheen arjesta on keskusteltu todellisuutta kaunistelematta. Vanhempien väsymyksestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lapsiperheen arjen vaikeuksista on ryhdytty puhumaan avoimemmin. On yleisökirjoituksia, lehtiartikkeleita ja rohkeita blogijuttuja, jotka ravistelevat vauvablogimaailman täydellistä idylliä. Se, että äiti tai isä on oikeasti vähän saatanan väsynyt ja pinna kireällä, ei ole enää tabu vaan realismia. On ihan ok sanoa ääneen, että joskus se oma lapsi on ihan järjettömän rasittava ja kaikki on yhtä kaaosta.

Silloin, kun lapsiperheiden arki oli vielä ulospäin silkkaa juhlaa, minä ajattelin, etten ikinä hankkisi lapsia, sillä olisin maailman huonoin äiti. Tiesin, etten olisi jatkuvaa hymyä ja ymmärrystä, että ennemmin tai myöhemmin hermostuisin lahkeessa roikkuvaan taaperoon, väsyisin kuusivuotiaan jatkuvaan kysymystulvaan ja kiukustuisin aivan liian helposti. Tiesin, että minua väsyttäisi joskus. Tiesin, että kaipaisin omaa tilaa ja aikaa, etten missään tapauksessa olisi alati pullantuoksuinen ja iloinen ohjelmatoimisto, kuten äidin kuuluisi olla.

Koska kukaan ei koskaan puhunut vanhempien negatiivisista tuntemuksista, ajattelin, ettei hyvän äidin sellaisia kuuluisi tunteakaan.

Toisin kuin voisi kuvitella, nämä nykypäivän jutut vanhempien väsymyksestä, itkusta ja synkistä hetkistä eivät olekaan se viimeinen naula lapsettomuuspäätöksen arkkuun. Sen sijaan se arkku on ehkä hieman raottunut. Tajuan nyt, että vanhemmat, sekä äidit että isät, ovat edelleenkin inhimillisiä olentoja, samalla tavalla väsyviä, turhautuvia ja malttinsa menettäviä kuin he olivat jo aikana ennen lapsia ja että ollakseen hyvä, ei tarvitsekaan jaksaa loputtomasti hymyssä suin. Sillä ne täydelliseksi luulemani, mutta todellisuudessa silloin tällöin hyvinkin lähellä äärirajoja tasapainoilevat tuttavani ja blogimaailman naiset ovat kaikesta huolimatta hyviä vanhempia, kuten vaikkapa bloginaapurini Emmi, joka toisinaan on kovinkin sydäntä riipivästi kertonut väsymyksestään perhe-elämän myllerryksessä. En ole ikinä, en pienen hetken vertaa epäillyt, etteikö hän silti olisi erinomainen äiti.

Että kiitos teille, hyvät epätäydelliset äidit, että olette tuoneet realismia mielikuviini. En sano, että ryhtyisin tässä nyt samalta istumalta lisääntymään, mutta tiedänpähän ainakin, että minulla epätäydellisenäkin olisi mahdollisuus olla hyvä vanhempi.

 

ps. Toivon vielä, ettei keskustelu luisuisi niihin julkisuudessa olleisiin epätoivoisiin ääritapauksiin, joihin vanhemmat syystä tai toisesta ovat ajautuneet. Ne kun ovat ilmiöinä aivan eri luokkaa kuin mistä minä kirjoitan.

Nyt suuta soukemmalle, ruokailunillittäjä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Koska itsessäni ei tietenkään ole mitään mikä ärsyttäisi muita, voinen huoletta keskittyä siihen, mikä minua ärsyttää muissa. Ja tänään ärsyttää viime aikoina esiin noussut, lähinnä nuorten naisten harrastamaruokailunillitys. Ja olkaapa huoleti, en nyt puhu siitä, että joku jättää parsat ja makkarat syömättä periaatteen, uskonnollisen vakaumuksen, allergian tai dieetin vuoksi. Ehei. Minä puhun niistä, jotka päinvastoin pistelevät poskeensa sitä mitä ovat lautaselleen haalineet, mutta muistavat nillittää ja kauhistella jokaisen haarukallisen välissä:

”…mun ei todellakaan pitäis syödä tätä, mut… mumskismumskismumskis”
”…yääääk, tää on ihan kamalan rasvasta, mut… mumskismumskismumskis”
”…siis mä lihon ihan silmissä, ku mä nyt syön tän pizzaslaissin, mut… mumskismumskismumskis”
”…tää on ihan kauheeta, mä olin täynnä jo ekan haarukallisen jälkeen, mut… mumskismumskismumskis”
”…eiiiih, tää on niin epäterveellistä, mä oon niin kauhee ahmatti, mut… mumskismumskismumskis”
”…no niin, nyt mä sit söin sen kaiken, oon ihan kauhee läski.”
Ihan pikku vinkki, jos se tilaamasi/valmistamasi/tarjottu ruoka on niin saatanasta ettei omatuntosi sitä kestä, niin älä syö sitä. Ja jos nyt kuitenkin syöt, niin nauti siitä ja lopeta se turhanpäiväinen nillitys. En tiedä onko tarkoituksesi todistella, ettet normaalisti syö epäterveellisesti tai niin paljon vai onko kyseessä jokin omantunnon puhdistusrituaali, mutta kuule, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sen sijaan, että keskittyisin kauhistelemaan annoksesi kalorimääriä, suolasta turpoavaa naamaasi tai kykyäsi syödä puolijoukkueen edestä, minä haluan nauttia omasta annoksestani ilman vierustoverin jatkuvaa synnintunnustus-monologia.

Että nyt kuule, suuta soukemmalle ja anna mun syödä rauhassa.