Mielipiteet

Nyt miehet oikeasti

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Vuorokausi vaihtuu lauantaista sunnuntaihin. Seurueemme odottaa kaupungin hämärässä pääsyä kauppakeskus Kampin yläkerrassa sijaitsevaan, melko hiljattain ovensa avanneeseen yökerho Maxineen. Paikkaa on mainostettu aikuisten omana olohuoneena ja viihtyisänä seurustelupaikkana, minkä vakuudeksi oveen on ripustettu K-24 -kyltti. Koska olen jo jokseenkin tietoinen iästäni eivätkä teinihelvettinä tunnetut trendipaikat muutenkaan houkuttele, olin valitsemaamme jatkopaikkaan tyytyväinen. Hissillä Kampin yläkerrokseen ajeltuamme ja narikkaruuhkasta selvittyämme, näytti päällisin puolin siltä, että ikärajan noudattamisesta oli alaovella pidetty hyvää huolta.

Riittävän iän lisäksi olisi kuitenkin jokin alkeellinen palikkatesti ollut asiakkaita sisään laskiessa paikallaan.

Pian saapumisemme jälkeen minulle valkeni, että aamuyössä liikkuu jotain paljon pahempaa kuin ne trendipaikkojen räkäposkella huijuvat, armeijasta viikonloppuvapaalla olevat pojanklopit, joilta nyt ei kovin kummoista käytöstä kannata odottaa. Luotaantyöntävyyden mestaruustaistossa voiton vievät nimittäin ne juuri ja juuri sammumatta pikkutunneille selvinneet, keski-iän merkkipaalun jo aikaa sitten ylittäneet, neljännen kaljan jälkeen takaisin puberteetti-iän tasolle taantuneet pikkutakkiin tai tummaan pukuun verhoutuneet sisäiset toppahousut.

Neljän USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen olin jo autuaasti unohtanut tämän, osaa keski-ikäisiä suomalaismiehiä vaivaavan putkinäköisyyden, joka naisen tavatessa ohjaa miehisille verkkokalvoille kaksi asiaa – oikean- ja vasemmanpuolimmaisen rinnan. Mikäli nämä oman elämänsä supersankarit onnistuvat lyömään likoon koko havainnointikykynsä, saattavat he vastakkaisen sukupuolen kohdatessaan paikallistaa myös kolmannen torsosta ulos työntyvän ulokkeen – takapuolen.

Tuossa aikuisten omassa yökerhossa, jonne oli luikerrellut myös pari pikkutakkeihin naamioitunutta ameebaa, nousi kolme kohtaamista ylitse muiden. Pian yökerhoon tulomme jälkeen, miehisten tarpeiden riivaama luolamies ojensi karvaisen kouransa kohti poimimista odottavia persikanpuolikkaita ja naps – tunsin tiukan otteen takalistossani. Tuntemattoman ihmisen kovakouraisesta kosketuksesta yllättyneenä käännähdin ja väänsin miestä vähintään yhtä kovalla puristusvoimalla nenästä, jolloin hän tajusi perääntyä. Edellisestä tunkeilijasta selvittyäni kömpi esiin uusi nilviäinen, joka työtovereittensa rohkaisemana astui eteeni rintojani tuijottaen ja avasi keskustelun kysymällä miltä tuntuu, kun ihmiset eivät puhuessaan katso minua silmiin. Totesin keskustelukumppanin olevan siinä tapauksessa pitkälti yhtä mielenkiintoista juttuseuraa kuin rintanikin ja jätin vastauksen merkitystä pohtivan pukumiehen niille sijoilleen. Pysäyttävien keskustelunavausten sarja ei kuitenkaan päättynyt vielä tähän. Illan pohjanoteeraus saavutettiin pian valomerkin jälkeen, kun kaksi Dressmannin liian pieniin pikkutakkeihin sonnustautunutta ihmissikaa raivasi horjuen tiensä luokseni halki narikalla jonottavan ihmismassan. Lyhyeksi jäänyt yksinpuhelu ei juuri selvennystä kaivannut: höhöhöhö, sullon hei tosi hyvät kannut, höhöhöhö.

Nyt ihan oikeasti. Minä ymmärrän tutustumis- ja iskuyritykset. Minä ymmärrän sen, että kepillä koitetaan jäätä ja että sormustani ei nähdä tai siitä ei välitetä. Nenäni ei ole kasvanut pystyyn eikä virtsanikaan tee ylimääräistä kiertovirtausta korvieni välissä. Minusta olisi ihan aidosti mukava jutella tuntemattomienkin ihmisten kanssa enkä vaadi baarin hämärässä käydyltä keskustelulta erityisen suuria elämänviisauksia taikka syvällistä tuntemusta ydinfysiikasta. Olisi kuitenkin suotavaa, ettei keskustelukumppani kuolaisi päälleni, koskettelisi lupaa kysymättä tai yrittäisi tivata kuulumisia rinnoiltani.

Ja ei, en pahoittanut mieltäni, en tunne itseäni halvennetuksi tai loukatuksi, piilevä feministini ei vuodata kyyneleitä eikä takapuoleenkaan jäänyt mustelmia. Sen sijaan minua säälittää.

Minun käy sääliksi kaikkien tosimiesten puolesta. Yritä nyt sitten tehdä asiallista tuttavuutta, kun se vähemmistöön kuuluva, katkaravun limaisuudella ja älykkyydellä varustettu mätämuna on juuri hetkeä aiemmin käynyt kysymässä daamilta, että saisiko imaista mehut tämän meloneista. Sen jälkeen saattaa nimittäin asiallinenkin drinkin tarjoaminen tuntua naisen mielestä lähinnä vittuilulta.

Dr. Phil, olet väärässä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tuossa jokin aika sitten erehdyin aikani kuluksi täyttämään Dr. Philin rasti ruutuun -parisuhdetestin, jonka tarkoitus oli kertoa millä tolalla parisuhteemme arvoisan tohtorin mielestä oikein on. Rastitettuani tunnollisesti oikein/väärin-vastaukset kaikkiin 62 kysymykseen ja laskettuani huolellisesti yhteen parisuhdettamme heikentävät miinuspisteet, tiesi Dr. Phil suuressa viisaudessaan kertoa, että parisuhteemme on ihan keskivertotasoa, joka ei siis ole erityisen hyvä..

Siis miten niin ei muka ole hyvä?

Testituloksen viimeisestä lauseesta tuohtuneena kävin ajatuksella läpi jokaisen kohdan, joka oli antanut parisuhteellemme miinuspisteen. Myönnettäköön, että joukossa oli varmasti myös sellaisia asioita, joissa olisi ihan oikeastikin parantamisen varaa, mutta useassa kohdassa tuntuisi kuitenkin olevan kyse lähinnä kulttuurieroista suomalaisen ja amerikkalaisen parisuhderintaman välillä, tai sitten Dr. Phil on vain kotoisin jostain toisesta universumista.

Dr. Phil, olet väärässä.

Poimitaanpa testituloksista muutama esimerkki:

Kumppanini kertoo minulle usein rakastavansa minua
Mietin hetken, että mikä mahtaa olla usein? Sitten muistin amerikkalaisen tuttavapariskuntamme, joiden jokainen puhelu (joita oli useita työpäivän aikana) päättyi sanoihin ”I love you”. Vastasin siis kysymykseen kieltävästi ja sen seurauksena parisuhteemme sai pitkän miinuksen. Mieheni nyt vaan on melko perinteinen suomalainen mies, joka ei koe tarpeelliseksi vakuutella rakkauttaan sanallisesti joka käänteessä. Sen sijaan hän rakkautensa vakuudeksi saattaa kaataa puoli metsällistä puuta ja rakentaa niistä perheelleen talon. Eikö se muka riitä, häh?

Kumppanini on kritiikissään karkea
No niinpä on ja taas on suhde kriisissä. Mieheni on suora eikä turhia kaunistele ja siitähän tässä on kyse. Jos käytän maratonin juoksemiseen kahdeksan tuntia, en usko, että mies tekee maaliviivalla ylpeänä aaltoja ja julistaa kuinka hänellä on maailman urhein, voimakkain, parhain ja kaunein vaimo. Kyllä mies sanoo silloin, että ”olitpa hidas. Tylsää ja nälkä. Mikä helvetti oikein maksoi?”. Ja jos pahoittaa mielensä toisen antamasta suorasta palautteesta, on vika henkilön kyvyssä ottaa kritiikkiä vastaan, ei parisuhteessa. Ja myönnetään, henkilökohtaisella tasolla minulla on tässä vielä työstämistä. Mutta ei se miehen vika ole, tai parisuhteen.

Tiedän, ettei kumppanini koskaan jätä minua
Ja taas ropisi miinuspisteitä. Minä nimittäin tiedän, että ero tulee tasan sillä hetkellä jos muutun kamalaksi nalkuttavaksi akaksi, alkoholisoidun, juoksentelen vieraissa tai jos siivousneuroosini pahenee entisestään. Enhän voisi vaatia toista pysymään rinnallani jos näkisin, että hänen on kanssani paha olla. Kun pitää realiteetit mielessä ja muistaa ettei parisuhteen jatkuminen hautaan saakka ole mikään itsestäänselvyys, sitä kummasti yrittää pysyä jatkossakin rakastamisen arvoisena ja elämä hymyilee – aidosti, ei väkisin.

Haluamme eri asioita
Juu, käsi nousi pystyyn ja taas tuli pitkä miinus. Se, että olemme naimisissa ja elämme yhdessä ei tarkoita sitä, ettemme olisi enää yksilöitä. Lähdetäänpä liikkeelle ihan siitä tosiseikasta, että a) olemme eri sukupuolta, b) olemme eri aikakaudelta ja c) lähtökohtamme ovat hieman erit. Miten olisi edes mahdollista, että haluaisimmesamoja asioita? Otetaanpa esimerkki nykyhetkestä. Minä haluan viettää yli kuukauden Suomessa ja mies ei. Niinpä minä matkustan ensi perjantaina Suomeen viideksi viikoksi, yksin. Mikä tässä on ongelma? On ihan ok, että mies haluaa syödä päivälliseksi lihaa ja minä kalaa. Pääasia on, että haluamme syödä sen illallisen kaikesta huolimatta yhdessä. Ei hyvässä parisuhteessa tarvitse haluta samoja asioita. Tärkeää on tehdä kompromisseja, antaa toiselle tilaa ja mahdollisuus tehdä niitä asioita joista tykkää. Ollaan yksilöitä yhdessä.

 

Mutta kiitos Dr. Phil, nyt minä ainakin tiedän mitä parisuhteeltani en halua. En halua tarjoamaasi epärealistista, elokuvista lainattuihin ja valmiiksi käsikirjoitettuihin kohtauksiin perustuvaa parisuhdetta, jonka laatu mitataan kolmisanaisen lauseen toistuvuutena, puhe suolletaan läpi vaaleanpunaisen suodattimen ja viidenkymmenen tonnin sormuksen vaihdettua omistajaa lakataan olemasta sinä ja minä ja ollaan vain me, meidän perhe, meidän elämä, meidän suunnitelmat, meidän asuntolaina ja meidän kolmen penkkirivin perheauto.

Ja niin, tuo testi muuten löytyy täältä. Miten huonosti teillä muilla menee?

Mitä yhteistä on isoilla pojilla ja pikkutytöllä?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ja jälleen oli vähällä joutua aamukahvit väärään kurkkuun, kun uutisia lueskellessani silmääni sattui poliisin julkaisema osittainen listaus erään nimeltä mainitsemattoman moottoripyöräkerhon säännöistä. Kiskoessani itseäni takaisin tuolille ja muovattuani kasvot takaisin peruslukemille, tuli sellainen hassu olo, kuin olisin nähnyt samankaltaisia sääntöjä ennenkin.

Isojen poikien kerhosääntöjä.
(kuva: Suomen Poliisi)

Ja kyllä. Riennettyäni yläkertaan ja tongittuani esiin kaapin kätköistä pienen vaaleanpunakantisen kirjan, löytyi yhtäläisyys 10-vuotiaana kirjatuista päiväkirjamerkinnöistä. Noihin aikoihin tytöillä oli tapana perustaa jos jonkinlaisia kerhoja, joiden avulla oli tarkoitus saada enemmän ja parempia kavereita. Oli heppakerhoja, askartelukerhoja ja näytelmäkerhoja, joihin pyydettiin mukaan harvoja ja valittuja. Allekirjoittaneen kerhosuunnitelmat eivät koskaan edenneet käytännön tasolle, mutta vanha päiväkirja kätkee sisäänsä varsin kattavan suunnitelman Possuklubi-nimisestä kerhosta, sen tapahtumista, hahmotelman jäsenkortista ja kerhon säännöistä. Tarinaa sympaattisen nimen taustalla en enää muista, mutta koska kerhon toimintaan näyttäisi liittyvän paljon karkkia ja herkuttelua, päättelen nimen viittaavaan kerhon teemaan, sikailuun. Mutta mennäänpä Possuklubin sääntöihin. Kerhon teeman lisäksi löydätte ehkä myös niistä jotain yhteneväisyyksiä isojen poikien kerhotoimintaan.

Päiväkirjamerkintä vuodelta 1992:
Possuklubin säännöt:
– Jäseneksi haluavan pitää olla mukava
– Ei saa olla paljon perustajaa nuorempi
– Poikien pitää olla jonkun sukua
– Jäsenmaksu on karkkipussi, joka jaetaan jäsenien kesken
– Jäsenet ei saa kiusata pienempiä, isompia jos on hyvä syy
– Jos joku kiusaa jäsentä, pitää kertoa kerhossa ja kotona
– Kostetaan yhdessä jos keksitään sellainen keino ettei jäädä kiinni
– Ei saa varastaa toiselta kerholaiselta tai muiltakaan
– Ei saa sotkea ja keittiö pitää siivota kokkaamisen jälkeen
– Äidin meikkipussille ei saa mennä
– Ei saa puhua pahaa muista, paitsi jos on hyvä syy
– Ei saa lainata ilman lupaa Barbien vaatteita tai muuta tavaraa
– Ei saa rikkoa toisen pyörää tai muutakaan
– Älä kerro kerhon juttuja eteenpäin, leivonnaisia saa viedä kotiin jos on hyviä
– Jos jollain on tietokone, Sega tai Nintendo, kaikki saa pelata
– Jos joku tuo karkkia, ei saa syödä kaikkea yksin
– Lomalta lähetetään kerholle kortti, mielellään joku eläinkortti
– Ei saa viedä toisen hoitohevosta
– Jouluna ostetaan jäsenille lahjoja
– Pitää olla kivaa
Kovasti samankaltaisia ajatuksia, sekä isoilla pojilla että pikkutytöllä. Mutta mitä eroa heillä sitten on? No, pikkutyttö kasvoi jossain vaiheessa aikuiseksi.

Nainen, syö vieläkin vähemmän

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

En tiedä onko lähimenneisyyden pitkällä dieetilläni ja sen aiheuttamalla kyllästymisellä koko aiheeseen jotain tekemistä asian kanssa, mutta minusta näyttäisi vahvasti siltä, että meitä naisia kannustetaan, ainakin täällä Yhdysvalloissa, jo liiaksikin nipistämään ne viimeisetkin kalorit ruokavaliosta.

Kun paikallisissa, naisille suunnatuissa liikunta- ja terveyslehdissä kehoitetaan paistetusta jauhelihasta huuhtelemaan rasvat pois vesihanan alla, kaikkiin ruokaohjeisiin piirakoista lähtien lisätään etuliite ”fitness”  ja julkkisnaiset kertovat haastatteluissa ruokavalionsa koostuvan lähinnä salaatinlehdistä, ajaudutaan mielestäni aika kauas kohtuudesta ja terveistä elämäntavoista. Ei ihme, että erilaiset syömishäiriöt lisääntyvät, ne oikeasti ylipainoiset ihmiset eivät tunne mielenkiintoa dieetille ryhtymiseen ja tavallisten naisen minäkuva heittää täydellisesti häränpyllyä.

Beyoncékin sen tietää – lakkaa syömästä niin laihdut.

(kuva: Shape Magazine)

Siinä naistenlehtiä selaillessani ja päivällistä perunamuusin ja lihapullien muodossa nautiskellen, luin Lilyn bannerissakin patsastelevan Beyoncén henkilöhaastattelun. Kun toimittaja kysyi, kuinka hän onnistui pudottamaan raskauskilot ennätysvauhtia, oli vastaus selvä. Hän kertoi syöneensä dieettinsä aikana hyvin, hyvin vähän. Heti perään Beyoncé vielä lisäsi, että liikunnan osuus painonpudotuksessa oli minimaalinen ja korosti hieman lisää ruokavalionsa askeettisuutta. Ahaa. Onpas liikuntaan kannustava haastattelu. Kun toimittaja vielä tiedusteli Beyoncén dieetin jälkeisestä, normaalin ruokavalion sisällöstä, olin tukehtua lihapulliini. Hänen aamiaisensa koostuu paistetuista kananmunanvalkuaisista kasvisten kera ja lounaaksi sekä päivälliseksi nautitaan kalaa ja vihanneksia. Nopeasti pääteltynä Beyoncé siis syö normaalistikin vielä vähemmän, kuin itse söin dieetillä ollessani. Milloin hiilihydraatiton tai erittäin vähähiilihydraattinen ruokavalio muuttui normaaliksi? Ja mitä hän dieetillä ollessaan söi, kynsiäkö? Tunsin pienen syyllisyydenpiston rinnassani, kun vilkaisin sivusilmällä omaa ruokalautastani ja jäljellä olevaa perunamuusiröykkiötä.

Suunnilleen samanlaisista, järjettömistä julkkisnaisten ruokavalioista saa lukea paikallisista naistenlehdistä tämän tästä. Jokin aika sitten sattui silmääni takavuosien huippumallin haastattelu, jonka perusteella hänen ruokavalionsa noudatteli samanlaista kananmunanvalkuaisteemaa kuin Beyoncéllakin. Kun toimittaja kysyi hänen ruokapaheestaan, vastasi ex-malli nolona tämän olevan pasta. Pasta, hyvänen aika! Olisi ollut edes hampurilaisateria triplana tai miljoonan kalorin suklaakakku, mutta ei, hänelle epäterveellinen on yhtä kuin pasta-annos. Jutun ainoa epäterve asia taisikin löytyä haastateltavan henkilön korvien välistä.

Totuus on, että lukijoita sumutetaan armotta. Todellisuutta ei nimittäin takuulla lehtien palstoilta löydy. Missään ei ole mainintaa viikottaisista kavitaatiohoidoista, ultraäänellä hajotetuista rasvasoluista, lukuisista selluliittihoidoista tai viime syksyisestä rasvaimusta, puhumattakaan erilaisista laihtumista tehostavista, epämääräisistä lisäaineista, HGH:sta, clenbuterolista tai vaikkapa efedriinistä. Näennäisesti kaikki kyllä treenaavat kolmesta neljään tuntiin päivässä pelkkien itujen voimalla. Ja mitä ei kuurit ja hoidot sulata, sulattaa kyllä kuvankäsittelijä.

Samaan aikaan, kun tutkimusten perusteella pysyvimpään lopputulokseen päästään laihduttamalla maltillisesti ja hitaasti, ihannoivat naistenlehdet estoitta niitä superäitejä, jotka pudottavat raskauskilot kuukaudessa. Mistä lähtien naisen velvollisuudeksi on tullut palautua raskauden jälkeen entisiin mittoisiin muutamassa viikossa, terveyttä uhmaten? Ei missään lehdessä mainita, kuinka julkkisnaisen vastasyntyneelle lapselle palkataan yösyöttäjä, jotta äiti itse saa nukkua rauhassa ja nousta aamulla virkeänä treenaamaan, kun lastenhoitaja jää huolehtimaan jälkikasvun aamupalasta.

Löytyy lehdistä toki niitä hyviä, oikeasti motivoiviakin esimerkkejä, kuten vaikkapa iki-ihana, hyvää oloa huokuva, oman keittokirjankin julkaissut Gwyneth Paltrow, jonka ravinto- ja terveysvinkit ovat tasapainoisia, monipuolisia ja ennen kaikkea täyspäisiä. Tai räväkkä Kelly Osbourne, joka onnistui pudottamaan puolikkaan naisen verran painoa vyötäröltään, mutta myöntää silti syövänsä aika usein pizzaa aamupalaksi ja treenaavansa ainoastaan lajeja, jotka ovat hauskoja.

On ihan hienoa, että terveellisiin elämäntapoihin kannustetaan entistä enemmän eri medioissa täällä Yhdysvalloissa, missä ylipaino on kasvava ongelma, mutta joku siellä toimituksessa voisi silti hetken miettiä, että tarjoavatko kaikki lehdessä julkaistut jutut oikeasti terveellisiä, järjellisiä ja ennen kaikkea totuudenmukaisia mielikuvia. Mikä logiikka on työntää samaan lehteen hyvien reseptien ja liikuntavinkkien sekaan Beyoncén kyseenalaiset ravinto-opit ja liikunnan merkityksen vähättely painonhallinnassa? Kysynpähän vaan. Toivottavasti teillä Suomessa ei vielä olla luisuttu ihan näin alas terveys- ja liikuntalehtien sisällön kanssa.

Lopuksi vielä, muistetaan nyt kaikki pitää projekteissamme joku järki mukana, vaikka media muuhun kehottaisikin. Mikään vaakalukema tai näkymä peilissä ei ole menetetyn terveyden arvoinen.

Bloggaaja saa palautetta

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

*bling*

Sähköpostiin ilmestyy uusi viesti. Otsikkokenttä paljastaa viestin tulleen blogin sivussa olevan palauteboxin kautta. Pieni väre kulkee selkäpiitä pitkin, kämmenet hikoavat ja mielessä vilahtava ilahtuminen vaihtuu hetkessä hieman epämiellyttäväksi, pelon tapaiseksi hermostukseksi. Mitä jos viestissä onkin jotain inhottavaa?

Negatiivinen palaute aiheuttaa tunnekuohuja paatuneimmassakin bloggaajassa.

Kun kirjoittaa ajatuksiaan kaiken kansan nähtäville, on selvää, että keskustelua syntyy. Parhaimmillaan bloggaaminen on mielipiteiden vaihtoa, uusien näkökulmien avaamista ja erilaisuudesta oppimista, puolin ja toisin. Ja juuri se tekee blogista blogin, kirjoittamisesta ja lukemisesta mielekästä. Ilman aktiivisia lukijoita ja heidän jättämiään kommentteja ei varmasti tämäkään blogi olisi elänyt näin pitkään.

Mutta sitten sähköpostiin putoaa se ikävämpi viesti, jonka lähettäjästä ei ole mitään tietoa. Viestin sisältö on kuitenkin selvä. Bloggaajan korvien välissä on jotain vikaa ja lukijalle tulee blogin negatiivisesta sisällöstä huono olo. Hoidoksi asennevammaan suositellaan terapiaa.

Myöhemmin illalla, kun kirjaudun jälleen blogiini, saan ilmoituksen Vierailijan jättämästä kommentista. Jokin kumma niissä rekisteröitymättömissä vierailijoissa kauhistuttaa, vaikka suurin osa lukijoistani heihin kuuluukin. Itse olen nimettömiltä ilkeily-kommenteilta säästynyt melko hyvin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, mutta kauhulla olen seurannut vierestä, kuinka säälimättä ja naurettavista syistä kanssabloggaajia on tuntemattomaksi jääneiden vierailijoiden toimesta arvosteltu. Onkohan tänään minun vuoroni? Ei ollut. Kommenteissa odotti iloinen tervehdys ja kiitos loistavasta blogista.

On selvää, että mielipiteistä kirjoittaessa aktivoituvat ärhäkkäimmin ne, jotka ovat asiasta eri mieltä. Kuitenkin aika usein niiden kiivassanaisimpien palautteiden takana oleva henkilö on ymmärtänyt kirjoittajan väärin, pahimmassa tapauksessa lukenut koko tekstin huolimattomasti, jos ollenkaan. Ja sattuuhan niitä väärinymmärryksiä, kun istahdetaan samalle hiekkalaatikolle ja ämpärit ja hiekkalapiot menevät sekaisin. Vaikka kyllä me kommentoijien kanssa joskus olemme ihan oikeastikin olleet ajatuksenjuoksultamme täysin eri kierroksilla.

Oma ryhmänsä ovat ne, jotka katsovat asiakseen loukkaantua jopa Onnenpäivän kaltaisen, höttöpumpulireunaisen blogin pyöreähköksi hiotuista mielipiteistä. Jotta päivän loukkaantumiskiintiö saataisiin täyteen ja ainekset huomiselle kahvipöytäkeskustelulle, on ihan pakko loukkaantua vaikka sitten toisella puolella maapalloa leivotuista laskiaispullista. Onhan se kumma, kun täytyy niin perinteiseen leivonnaiseen työntää siemenetöntä vadelmahilloa. Ettäs kehtaat, moukka.

Soraääniä, teräväsanaista ivaa ja suoranaista pään aukomista ei kuitenkaan esiinny vain mielipidekirjoitusten yhteydessä. Pelkästään bloggaajan ulkonäkö saattaa irroittaa itseään sensuroimattoman lukijan kielenkannat ja johtaa kommenttiboxiin oksennettuihin avautumisiin bloggaajan leveästä ahterista, uusista kengistä tai vaikka sitten niistä rinnoista. Ymmärrän kyllä, että väärän väriset sukat saattavat herkkää ihmistä ärsyttää, mutta onko se lopulta maailmankaikkeuden kannalta niin kovin merkittävä asia?

Ei negatiivista palautetta antanut henkilö kuitenkaan aina tarkoita olla ilkeä. Eihän väärän ruoan eteensä saanut asiakaskaan palauta ruoka-annostaan takaisin ravintolan keittiöön ihan vain v-mäisyyttään. Jos bloggaaja kirjoittaa puuta heinää, huonosti ja on täysin väärässä, on ihan hyväksyttävää huomauttaa asiasta, joskin sen voi tehdä asiallisesti, ilman turhanpäiväistä ivailua. Tällaisen asiasta asiallisesti annetun palautteen saaminen on opettavaista ja vanhemmiten siihen on jo oppinut suhtautumaan melko suopeasti ja loukkaantumattakin. Vaikka eihän se koskaan kivalta tunnu, kun tajuaa olevansa täydellisen väärässä, mutta se ystävällinen ojennus on kuitenkin piirun verran helpompi nieleskellä, kuin oksennus kommenttiboxissa.

Jokainen bloggaajaksi ryhtyvä on varmasti parhaansa mukaan valmistautunut blogin mukanaan tuomaan julkisuuteen ja asettumiseen maalitauluksi, heiteltiinpä sitten kananmunilla tai ruusuilla. Vaikka itse yritänkin ottaa rakentavasti jopa ne kehoitukset hankkia ammattiapua, niin kyllä niistä silti jää sen itsensä maku hetkeksi suuhun pyörimään, mikä on toisaalta ihan hyvä asia. En ehkä haluakaan muuttua niin paksunahkaiseksi, ettei mikään iva tai loukkaus hetkauttaisi laisinkaan. Tunneskaalan negatiiviset lukemat ovat vain osoitus inhimillisyydestä.

Palaute se on negatiivinenkin palaute ja sitäkin tarvitaan, jotta opitaan ja kehitytään niin ihmisenä kuin kirjoittajanakin. Eli kiitos palautteistanne myös te, joita rintani ovat harmittaneet ja joiden mielestä teksteistäni huokuu viha ja katkeruus. Jos jotain palautteistanne olen oppinut niin ainakin sen, että toisilla se vain on pienemmästä kiinni kuin toisilla.

 

(kuva täältä)