Oikeasti extreme harrastus

Nyt seuraa sitten sellainen paljastus, että oksat pois ja pala latvaa. Minulla on nimittäin uusi harrastus, joka on oman ikäryhmäni keskuudessa niin eksoottinen, etten tiedä kenenkään muun uskaltautuneen sen pariin.

Tässä kun on viime aikoina ollut hetkittäin vähän tylsääkin tulevaisuutta odotellessa, eikä sitä ihminen jaksa joka päivä nostaa rautaa tai juosta vuorille, tulin muuton yhteydessä ajautuneeksi uuden, äärimmäisen haastavan harrastuksen pariin. Siinä kun tuttavapiirissäni treenataan lähinnä ultramaratoneille, kiipeillään vuorille, lennellään pienkoneilla, kalastellaan avomerellä ja tehdään muita ihan perusjuttuja, halusin itse tehdä jotain oikeasti extremeä.

Niin otin kuulakärkikynän käteeni ja tartuin epävarmoin ottein laatikon pohjalta löytyneeseen, jo hieman kellertävään lehteen, joka oli odottanut rohkaistumistani jo lähes kymmenen vuotta. Ei kulunut kauankaan, kun jo pyyhin tuskanhikeä ohimoltani ja kuulin purukalustoni nirskuvan ajatustyön tuoksinnassa. Onpas hankalaa! Pian alkoi tuntua siltä, että oppisin todennäköisesti nopeammin nypläämään vaikka pitsiä kuin saisin viimeisteltyä Sylvin Helpot Ristikot.

Uusi, jännittävä harrastus vei pian oikean käden lisäksi mukanaan myös suuren osan aivokapasiteetistani. Hamstrattuani parempaan talteen kaikkien lähialueen ulkosuomalaisten nurkkiin jääneet ristikkolehdet, kehitykseni lähti suorastaan rakettimaiseen nousuun. Nyt olenkin aina tilaisuuden tullen ristikkolehti kädessä ja kuulakärkikynä valmiina tositoimiin. Toisinaan vaikeuskerrointa lisätäkseni otan pohjille pari lasillista viiniä ja koetan sitten sovittaa kirjaimia pikkuruisiin ruutuihin. Mitä jännittävämpää voisi muka Kaliforniassa tehdä!

Joo-o. Sanokaa nyt kiltit, että siellä on joku muukin alle 60-vuotias, joka täyttää ristikoita tositarkoituksella?

Odottavan aika on ankea

Joku siellä on ehkä jo ehtinyt ajatella, että nyt se Sinivaara on muuttopuuhissa, kun ei blogiakaan ole ehtinyt päivittämään. Voi kun voisinkin sanoa, että tässä nyt on ollut kaikenlaisia kiireitä ja sen vuoksi aika internetin äärellä on jäänyt vähäiseksi.

Ja katinkontit.

Täällä ei ole tapahtunut mitään eikä tilanne ole muuttunut mihinkään suuntaan. Emme vieläkään tiedä mihin seuraavaksi muutamme eikä miehellä vieläkään ole uutta työtä. Vieheitä on kyllä heitetty vesille, niin täällä kuin merten takana, ja muutamaa syöttiä on vähän jo näykittykin. Mutta mitään konkreettista ei mustista vesistä ole vieläkään noussut.

Tuntuu kuin filmi olisi jumittunut paikoilleen vain hetkeä ennen loppuratkaisua ja tuijottaisimme lamaantuneina seisahtunutta ruutua. Tunnit kuluvat, päivät vaihtuvat toiseen ja viikot seuraavat toisiaan. Ja me vain odotamme, että filmi nytkähtäisi eteenpäin. Sillä jos ei se pian liikahda, ovat vuotemme USA:ssa ohi.

Jatkuva odotus on tyhjentänyt pääni, ajatukset kiertävät kehää ja elämä ympärillä on käynyt kovin pieneksi. Mitään ei uskalla suunnitella, mihinkään ei uskalla ryhtyä eikä missään huvita käydä. Eilen teki mieli ostaa alennusmyynnistä pieni taulu, mutta eihän minulla ole paikkaa mihin sen ripustaisin. Niinpä päätin, etten kävisi enää edes kaupoilla.

Tällaisessa mielentilassa on tuntunut hieman hankalalta kirjoittaa blogia. Täällä ei vaan yksinkertaisesti tapahdu nyt paljoakaan. Mutta ehkä jo huomenna. Tai sitten ensi viikolla. Jossain vaiheessa nyt kuitenkin. Sitä odotellessa olen blogeineni vähän plaah, anteeksi siitä.

Kuva: Kylpevä kyyhkyspariskunta. Eivät liity mihinkään millään tavalla, mutta ilostuttivat päivääni.

Hyvä palaa kyllä takaisin

En voi sanoa, etteikö elämä olosuhteisiin nähden olisi varsin hyvällä mallilla. Kun elämässä menee yhtäaikaa sekä työ, koti että oleskelulupa maahan, johon olet vuosikausia elämäsi rakentanut, voisi tilanne olla huomattavasti katastrofaalisempi kuin se tällä hetkellä on.

Kiitos tiiviin ulkosuomalaisyhteisömme täällä Kaliforniassa, näiden mahtavien kanssasuomalaisten ja ystävien, järjestyi paitsi säilytyspaikka tavaroillemme, myös katto pään päälle meille itsellemme siksi aikaa, kunnes päätämme mihin suuntaan lähdemme.

Liekö koskaan voin tarpeeksi korostaa sitä, kuinka tärkeää muiden ulkosuomalaisten tuki ja apu maailmalla asuessa voikaan olla. Vaikkei avuntarve aina niin radikaalia olekaan kuin se on itsellemme viimeisten viikkojen aikana ollut, voi toisen suomalaisen apu olla toisinaan tarpeen pienemmissäkin asioissa. On tilanteita, jotka vain toinen suomalainen voi ymmärtää, vasta maahan muuttaneen voi olla helpompi ystävystyä ensin suomalaisten kuin paikallisten kanssa, lapsi saattaa tarvita omaa äidinkieltään puhuvaa lapsenvahtia ja milloin mikäkin pikkuasia vaatii hoitamista eikä oma kielitaito vaan riitä.

Kun itse muutimme Kaliforniaan vajaat kuusi vuotta sitten, olivat muiden suomalaisten neuvot kullankalliita. Opin pian missä kaupassa kannattaa käydä, mistä hankitaan taloon sähköt, kaasu ja vesi, kuinka päästä elämän alkuun ilman luottopisteitä, mitä riisiä käytetään riisipuuroon, missä on maan parasta jäätelöä, miten ruisleipää leivotaan, kuinka ravintolassa tipataan ja paikalliset suomalaisethan ne minut lopulta opettivat autoakin ajamaan. Ilman heitä en tänä päivänäkään tietäisi kuinka Vegasissa vedetään kännit puoli-ilmaiseksi.

Uskon karmaan, siihen että kiertoon laitettu hyvä palaa takaisin siinä missä pahakin. Olen yrittänyt itse auttaa muita ulkosuomalaisia aina kun se on ollut mahdollista, tarjota kattoa pään päälle ja jakaa matkan varrella oppimiani kokemuksia ja niksejä eteenpäin sekä tietysti sitä ruisleivänjuurta. Ehkä se hyvyys on nyt tulossa takaisinpäin, tiedä häntä. Olo on kuitenkin myrskynsilmässäkin sellainen, että jotain olen elämässäni tainnut tehdä oikein.

Auttakaa ihmiset toisianne, opastakaa ja tukekaa, niin Suomessa kuin etenkin täällä maailmalla. Vaikkei se sama ihminen koskaan pystyisi maksamaan kiitollisuudenvelkaansa takaisin juuri sinulle, löytää hyvä kyllä takaisin lähettäjänsä luokse jotain toista kautta.

Kuvat: Morgan pass trail, Mammoth Lakes, Kalifornia

Angelesin kukkulat moottoripyörän selästä

Viime aikoina on alkanut yhä tukevammin iskeä tajuntaan tietoisuus siitä, että vuodet suuren meren tällä puolen saattavat olla ohitse hyvinkin pian. Samalla sitä on sitten ryhtynyt miettimään kaikkea sitä mitä on tullut tehtyä, mitä on jäänyt tekemättä, mitä olisi voinut tehdä enemmän ja mitä ehtisi vielä tekemään.

Yksi niistä asioista, joita olen tehnyt aivan liian vähän, on moottoripyöräily. Minulla on ollut moottoripyörä koko sen ajan kun olen Kaliforniassa asunut (ja viimeiset neljä vuotta olen jopa ajellut ihan laillisesti kortin kanssa!), mutta ympärivuotisesta ajokelistä huolimatta ovat päristelyt viime vuosina jääneet vähemmälle. Syitä tähän on monia, kuten nyt vaikkapa treenihulluus, hillittömät ruuhkat, ajoittainen kuumuus ja se, että mieheni kokee sekä kaksi- että nelipyöräisten kulkuneuvojen olevan enemmän rakentelua kuin ajelua varten…

Nyt kun molemmat pyörät ovat vaihteeksi yhtenä kappaleena, päätimme ryhtyä ottamaan vahinkoa takaisin. Suuntasimme ensitöiksemme italiaanot kohti Los Angelesin pohjoispuolella olevaa Angeles National Forestia ja tietä numero 2. Ja niin se vaan on, että moottoripyörällä vuoristomaisemissa suhailu on parasta mitä voi pariskuntana housut jalassa tehdä.

Liekö henkikultani on nykyisin arvokkaampi kuin ennen, mutta olen ajokäytökseltäni kovasti rauhoittunut sitten nuoruusvuosien. Ja toisaalta, hukkaanhan nämä maisemat menisivät pelkkiä mutkia tuijottamalla. Mielummin huristelen lähempänä nopeusrajoituksia ja ihmettelen yläpuolellani kaartelevaa kotkaa, vuoren rinnettä kipuavaa vuorikaurista ja eteeni avautuvaa postikorttimaisemaa, kuin vahdin silmä kovana tietä ja pahimmassa tapauksessa hurauttaisin siitä huolimatta alas rotkoon. Ei ole kaunista jälkeä se, voin kokemuksesta kertoa.

Tämä on taas yksi niistä paikoista, joissa harva Los Angelesiin matkaava tulee käyneeksi. Eikä tietysti mikään ihme, sillä kukapa tulisi ajatelleeksi, että näköetäisyyden päässä Los Angelesin keskustasta on talvisin lumipeitteen saava vuoristo. Jos siis olet matkaamassa tänne päin ja plakkarissa sattuu olemaan moottoripyöräkortti, ei ole lainkaan hullumpi idea vuokrata päiväksi tai kahdeksi moottoripyörää ja paeta hetkeksi kaupungin vilinää vuorille.

Täältä Orange Countysta käsin kyseinen luonnonpuisto on tietysti hieman kauempana kuin Los Angelesista ja menohaluja hillitsee lähes ympärivuorokautinen hirviöruuhka. Ja vaikka moottoripyörällä kaistojen välissä ajelu onkin Kaliforniassa sallittua, käy kuusikaistaisella moottoritiellä autojen välissä puikkelehtiminen tunnin jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti melko raskaaksi, puhumattakaan sitten sen vaarallisuudesta. Kyseistä touhua en siis kenellekään erityisesti suosittele, mutta lämpötilan kohotessa päälle kolmenkymmenen, ei paikallaan seisovan liikenteen keskellä nahkatakissaan hikoileva ihmissika välttämättä näe muutakaan keinoa selvitäkseen hengissä.

Toivon kovasti, että tämä oli vain alkusoittoa tuleville ajeluille, suoritettiinpa ne sitten täällä taikka muualla maailmassa. Mutta kipinä on taas syttynyt!

Juoksuterapiaa

Kuluneen kuukauden aikana on liikunta näytellyt elämässäni huomattavasti pienempää roolia kuin normaalisti ja etenkin salitreenaaminen on kärsinyt melkoisen inflaation. Elon ollessa henkisesti varsin raskasta, on ollut pakko löysätä fyysistä puolta, etenkin kun ensimmäisinä viikkoina ruoka-aika jäi välistä tämän tästä eikä unikaan riittänyt aamuyön tunteja pidemmälle.

Yritin kyllä aluksi pitää salirytmistä kiinni, purkaa surua tankoihin ja limppuihin, mutta salin reipas ilmapiiri lähinnä ahdisti. Siellä iloisten kanssatreenaajien ympäröimänä koko touhu tuntui yht’äkkiä täysin merkityksettömältä ja halusin vain kotiin möllöttämään itsekseni. Surkastukoot lihakset ja kadotkoon voimat, ei niistä tässä tilanteessa ole kuitenkaan apua.

Salitreenaamisen sijaan olen ryhtynyt huomaamattani juoksemaan entistä ahkerammin. Yksin juokseminen luonnossa on tuntunut hyvältä; olen saanut olla rauhassa ilman ihmisten kohtaamista eikä minun ole tarvinnut ylläpitää teennäistä small talkia, jonka mukaan menisi ihan helvetin hyvin. Aamuisen usvan ympäröimät kukkulat ovat ottaneet vastaan niin itkut kuin naurutkin, ylämäet taltuttaneet kiukkuni ja maisemat tarjonneet sanatonta lohtua. Ja niin on jokaisen lenkin päätteeksi kotiin tullut hieman pirteämpi, selkeämmin ajatteleva ja positiivisempi nainen.

On ollut pienoinen ihme, että penikkani ovat kestäneet juoksemista näinkin hyvin. Parhaimpina viikkoina olen kyennyt juoksemaan neljäkin lenkkiä, mikä on krantuille jaloilleni todella paljon, myös kilometreinä. Juoksijana olen nimittäin vähän sellainen, että alle kymmenen kilometrin lenkille en viitsi edes lähteä ja mieluiten juoksen sitäkin enemmän. Parhaiten olen saanut ehkäistyä penikkakipuja välttämällä asfaltilla juoksemista sekä kävelemällä hyvän tovin lenkin aluksi ja sen päätteeksi. Myös huolellinen pohkeiden venyttely on päkiäjuoksijalle välttämättömyys eikä muustakaan venyttelystä ja foam rollaamisesta ole ollut varsinaisesti haittaa.

Että kyllä, huolimatta suuresta intohimostani salitreenaamista kohtaan, turvaudun silti hädän hetkellä juoksemiseen ja luonnossa samoiluun. Mikäs teidän muiden terapialaji on?

Kuvat: Eräs haastava lenkkipolku lähikukkuloilla.