Tänään olisi tarjolla puhdasta ajatuksenvirtaa, ilman suunnittelua, suurta sanomaa, pilkunviilausta tai punaisen langan löytämistä. Ajatuksia siinä järjestyksessä, kun ne mieleeni tulevat sekä muutamia enemmän, tai kuitenkin todennäköisemmin vähemmän asiaan liittyviä kuvia päivän varrelta. Eli aloitetaanpa!

***

Idea tästä postauksesta syntyi hetki sitten suihkussa. Se onkin muuten jännä, että saan yleensä juuri suihkussa ne parhaat ideat. Ei tosin sillä, että juuri tämä idea kuuluisi siihen parhaimmistoon, mutta kuitenkin. Sepä siinä suihkussa sitten onkin ainoa mukava asia. Minä nimittäin inhoan sitä veden kanssa läträämistä. On märkää ja kylmä. Toiset kuulemma nauttii kaikista niistä naisten jutuista; kuorinnoista, kymmenen minuuttia päässä pidettävistä hiusnaamioista ja mistä lie villojen trimmaamisesta. Minä en, koska edelleen – märkää ja kylmä.

Joojoo, ihanaa luksusta ja lässynlää. Kidutusta se on, seistä nyt märkänä kylmässä suihkussa kymmenen minuuttia mokoma tökötti päässä.

***

Lounasaika. Tänään syödään lohta ja sitruunariisiä. Tuo riisi kuulostaa tosi hienolta, mutta todellisuudessa tein sen jo viime viikonloppuna ja olen syönyt sitä koko viikon milloin kanan, milloin kalan ja milloin lampaan kera. Riisissä käytetyt sitruunat on muuten poimittu ihan omasta puusta! On luomua kuulkaa, hyvä jos kasteluvettä on muistettu antaa.

Eilinen… eipäs kun tämän päivän lounas.

***

Jospa sitä sitten raahautuisi työn äärelle. Tai no, tässähän minä jo olen, senkus suljen tämän Lilyn ja availen asiaan kuuluvat ohjelmat. Nämä perjantait ovat outoja päiviä. Normaalisti olen työn touhussa viimeistään yhdeltätoista, mutta perjantaisin työpäivän aloitus venyy aina iltapäivän puolelle. Nytkin kello on jo kaksi. Mitä ihmettä olen taas värkännyt koko aamupäivän? Heräsin kuitenkin jo ennen seitsemää.

***

Tunti hommia pulkassa ja taitaa olla tauon paikka. Tukka pitäisi kuivata ja voisi vaikka pukea vaatteetkin päälle ennen kuin lähden taas salille ja on uuden suihkukeikan paikka. On muuten älytöntä, että päivästä menee kolmisen tuntia ensin treenaamiseen ja sen jälkeen vielä helposti tunnin verran suihkussa käymiseen ja tukan föönaamiseen. Ei ihme, että olen pikkuhiljaa luopunut meikkaamisesta täysin arkipäivinä.

Pakollinen blogi-selfie. Aamu-, päivä- ja iltanaama.

***

Voi argh. Hormoonihärö. Finnejä leuassa. Mmmgghhh. Ei tässä muuta. No, tuijotellaanpa taas töitä eikä peiliä.

***

Välipalaa! Olen niin onnellinen löydettyäni lähistöltä ruokakaupan, joka myy latvialaista rieskaa! Ovat vieläpä tehneet siitä vähähiilarisen, proteiinilla pumpatun version, josta saa aikaiseksi mainion välipalan. En nyt ehtinyt ottaa lounasleivästä kuvaa, on nimittäin tuo ruokahalu taas ihan kohdillaan tankkauspäivän lähestyessä. Mmm… mitähän kaikkea sitä huomenna söisi? Ruisleipää aamupalalla? Myöhästyneen laskiaispullan? Kuolaan kohta päälleni…

***

Ja niin lähti vihoviimeinen sähköposti töihin odottamaan, että joku sen lukee maanantaina. Ja hyvänen aika, minullahan on ylimääräistä aikaa ennen päivällistä ja päivän toista treeniä! Mutta miksi, oi miksi nyt, kun olisi aikaa, maailma avoinna ja täynnä mahdollisuuksia, tulee mieleeni vain alakerran lattian moppaaminen? Että voi olla synkkää kotirouvan elämä.

Tajusin tänään lärviä rasvatessani, että olen näemmä kovasti merkkiuskollinen. Olin muuten lentää pyrstölleni Helsingin Stockmannilla, kun näin mitä nämä siellä maksavat. Voin kertoa, etten ole itse maksanut yhdestäkään purnukasta yli viittätoista taalaa.

 

***

Olin jo nappaamassa blogiin kuvaa päivällisestäni, kun tajusin, että minähän kuvasin tuon thaimaalaisittain valmistetun kanan jo eilen Instagramiin. Olen siis syönyt tänään jokaisella aterialla täsmälleen samaa ruokaa kuin eilen. Toisin kuin monelle muulle, itselleni tämä ei juuri tuota hankaluuksia. Se eilinen hyvä ruoka on hyvää vielä tänäänkin ja todennäköisesti aina siihen saakka, kunnes se kävelee itse ulos jääkaapista.

***

Muistatteko muuten sarjaa Tyttökullat? Tässä salille lähtöä odotellessa tulin katselleeksi muutaman jakson vuodelta -85 (joo, yhdellä miljoonasta kanavasta se pyörii täällä vieläkin…) ja voi elämä, sehän oli oikeasti tosi hauska sarja näin aikuisiällä katsottuna! Silloin lapsena puolet vitseistä meni yli hilseen.

***

Ja sitten se sali, viimeinen treeni ennen lepopäivää. Jotenkin en millään saa enää tuosta viimeisestä treenistä irti kaikkea mitä haluaisin. Ja jostain syystä en millään pääse perjantaisin salille kuin vasta kahdeksalta illalla. Reilua tuntia myöhemmin minut jo hätisteltiinkin ulos, joten ne treenin loppuun kuuluvat intervallit jäi nyt sitten tekemättä. Tänään olin ihan oikeasti ”salil eka, salil vika”.

***

Koska voin melkein vannoa, että tästä eteenpäin ei elämässäni tule tämän vuorokauden aikana tapahtumaan enää mitään merkittävää, saati sitten syntymään yhtään julkaisukelpoista ajatusta, päätän aivopiereskelyni tällä erää tähän. Ehkä opitte minusta tämän myötä jotain uutta, kuten esimerkiksi sen, että jos en oikeasti panosta juttujen sisältöön, ei höpinöissäni ole päätä eikä häntää, ei edes niitä parhaita rintapaloja. Ai mutta hei, on minulla teille selkä- ja olkapalat:

 

Kivaa viikonloppua sinne maailmalle! Seuraavalla kerralla (toivottavasti) jotain järkevämpää!

On jokseenkin inhimillistä kyseenalaistaa asioiden mielekkyyttä aina silloin tällöin, olipa kyse sitten urheilusta, työnteosta, parisuhteesta tai vaikkapa bloggaamisesta. Intohimosta blogin kirjoittamiseen huolimatta, käy mielessäni aina välillä, että onko tässä mitään järkeä. Mitä vanhemmaksi blogini on tullut, sitä enemmän olen ryhtynyt kirjoittamaan lukijaa silmällä pitäen, mutta pysytellen kuitenkin niissä aiheissa, jotka itse koen mielekkäiksi. Harvoin, mutta kuitenkin aina silloin tällöin, on tästä aiheutunut pientä suorituspainetta, epävarmuutta ja joskus kai stressiäkin. Mielessäni kummittelee epävarmuus siitä, että jos nyt kirjoitan tästä tai tuosta, ehkä itselleni tärkeästä, mutta maailmalle melko yhdentekevästä aiheesta, niin kiinnostaako se ketään? Ja mikäli ei, niin mikä järki on käyttää kaikki tämä aika tekstien hiomiseen ja kuvien ottamiseen? Saanko tästä siinä tapauksessa mitään enää itsekään? Mitä jos teenkin tätä aivan turhaan?

Noista tuntemuksista huolimatta päädyn tämän tästä kirjoittelemaan maailmankaikkeuden kannalta varsin turhista asioista, taivastelemaan vuorien kauneutta tai ihmettelemään kahvinjuontitottumuksiani, vaikka julkaisu-nappia painettuani pieni epävarma ääni sisälläni sanookin, että tuskin tämä edes kiinnostaa ketään, ihmiset kun haluavat lukea mediaseksikkäistä aiheista, nähdä vähäpukeisia treenikuvia ja provosoitua veitsenterävistä mielipiteistä.

Sitten se tapahtui. Olin juuri kirjoittanut, kuinka kiipesin kukkulalle ja ajatellut jutun julkaisun jälkeen, että hittojako tämmöisiä kirjoittelen, ettei ihmisiä varmasti voisi vähempää kiinnostaa kotirouvan lenkkeily jossain Jumalan selän takana, kun sähköpostiini saapui yllättävä viesti:

 

”Sinut on valittu ehdolle kevään Aussie Blog Awards -gaalan Readers’ Choice -kategoriaan.”

Hymyilin kai tyhmänä koko aamun. Tuo viesti sähköpostissa kuittasi kaiken epävarmuuden kertaheitolla.Ihmisiä kiinnostaa sittenkin. Siis kiitos teille kaikille lukijoille, teille, jotka olette olleet mukanani ja mielessäni viimeiset 2,5 vuotta. Turha tässä on enää väittää, että tekisin tätä ilman teitä, että Onnenpäivää olisi ilman sen lukijoita. Jo pelkkä ehdolla olo on tunnustuksena sellainen, että se tekee kaikesta tästä vaivannäöstä sen arvoista.

Nyt on teidän tilaisuutenne vaikuttaa edustamani kategorian voittajaan.Ehdolla on monia huippusuosittuja ja hienoja blogeja, joten Onnenpäivä painii varsin komeassa seurassa. Mikäli tunnet, että Onnenpäivä on kuitenkin se, joka tunnustuksensa eniten ansaitsee, anna äänesi täällä ja vinkkaa asiasta myös kavereille. Äänestäminen todella kannattaa, sillä kaikkien äänensä antaneiden kesken arvotaan luksusristeily (arvo 600 €) sekä Aussien tuotepaketti. Voittaja julkistetaan 11.4.2014 järjestettävässä palkintogaalassa.

Mielelläni tapaisin teidät kaikki gaalan virallisilla jatkoilla Helsingin Kellohallissa klo 22-02, jonne kaikki 18 vuotta täyttäneet ovat tervetulleita, mutta valitettavasti tämän vuoden matkabudjettini ei taida antaa myöten yhteen ylimääräiseen Suomen matkaan. Näin ollen joutunen jättämään sekä palkintogaalan että jatkokekkerit välistä, ellei sitten jostain takavasemmalta ilmesty yllättävää sponsoria, joka matkani mahdollistaisi (vink, vink lentoyhtiöt ja matkatoimistot, elämänne tilaisuus saada näyttävää näkyvyyttä!). Ihmettä odotellessa jatkanen samaan tyyliin kuin ennenkin. Kiitos ja anteeksi.

Aina silloin tällöin minulta kysytään, että aiommeko palata Suomeen vai jäämmekö USA:han loppuelämäksemme. Aihe kiinnostaa erityisesti paikallisia ja läheisiä siellä kotipuolessa, mutta asiasta jutellaan paljon myös meidän ulkosuomalaisten keskuudessa. Jäättekö vai ettekö jää? Tykkäättekö enemmän asua täällä vai Suomessa? Useille suomalaisille USA:ssa asuminen on vain väliaikainen ratkaisu töiden tai opiskelujen vuoksi ja moni saakin tässä ajassa maasta tarpeekseen ja on valmis palaamaan kotiin. Oma kahden vuoden mittaiseksi suunniteltu visiitti on kuitenkin venynyt jo reiluun neljään vuoteen ja vaikka olemmekin lopettaneet kaikenlaisen tulevaisuudensuunnittelun jo aikaa sitten, on oma vastaukseni selvä. Emme ole palaamassa, vielä.

Sitä seuraava kysymys onkin sitten vaikeampi. Miksi ei?

En välttämättä osaa pukea tätä järkeviksi sanoiksi ja lauseiksi, mutta yritän. Vaikka sydämeni on aina Suomessa, kotikonnuilla Pohjois-Pohjanmaalla, metsien ja peltojen keskellä, sykkii sydämeni silti täällä maailmalla. Rakastan seikkailuja ja tunnen, että täällä jokainen päivä on sellainen. Vielä neljän vuoden jälkeenkin näen ja koen jotain uutta melkein joka päivä, ihan kulman takaa voi löytyä uusi seikkailu, tie, jota en vielä ole kulkenut, maisema mitä en ole nähnyt.

Keskellä tuntematonta vietetyt vuodet ovat myös auttaneet löytämään itseni. On ollut aikaa ajatella ja on ollut mahdollista olla oma itsensä. Ison maan ja ison kaupungin hyöty on se, ettei yksilö pistä silmään ja se on ollut vapauttavaa. Kukaan ei tunne, harvoin osoitellaan sormella tai mulkoillaan paheksuvasti. Ihmiset ovat kai jo nähneet kaiken tai sitten yksilötasolla erilaisuutta vaan kunnioitetaan täällä eri tavalla. Olipa se sitten teennäistä tai ihan vain kohteliasta käytöstä, minä pidän paikallisten tavasta sensuroida toisiaan koskevat negatiiviset kommentit ja rakastan sitä, että tuntemattomat ihmiset sanovat ystävällisiä sanoja toisilleen. Hymy ja innostus tarttuu ja tuntemattoman ihmisen tervehdys kadulla ilahduttaa aina yhtä paljon. En sano, että suomalaiset olisivat ikäviä ihmisiä, mutta olemmehan me kovasti erilaisia, niin hyvässä kuin pahassa.

Uskon, että olemme viimeisten vuosien aikana toteuttaneet enemmän unelmia, kuin olisi ollut mahdollista Suomessa asuessa. Meidän elämäntyylillämme ja harrastuksillamme on elintaso tällä pallonpuoliskolla parempi. On ollut vara harrastaa enemmän autoja ja moottoripyöriä, on ollut enemmän aikaa treenata ja kirjoittaa ja ne Suomesta käsin kaukana olevat matkakohteet ovat nyt paljon lyhyemmän ja halvemman lento- tai automatkan päässä. Ei elämä silti yhtä hauskanpitoa ole, arki se on täällä niin kuin Suomessakin, mutta tällä hetkellä elämästä saa enemmän irti täällä.

Maailma on myös muuttunut paljon reilussa neljässä vuodessa, Suomessakin. Talous siellä näyttää täältä katsottuna melko kurjalta, työllisyystilanne monella alalla lähinnä masentavalta, sieltä leikataan, täältä leikataan ja uusista veroista ja verojen veroista saa lukea lehdistä tämän tästä. En väitä, että USA:n taloustilanteessa olisi paljon hurraamista, mutta meidän kohdallamme, kahden aikuisen perheenä, on taloudellisesti kannattavampaa asua rapakon tällä puolella, ainakin toistaiseksi. Niin kauan kun ei rahaa ole käytössä ylettömästi, on fiksua olla siellä missä sille saa eniten vastinetta.

Sitten on tämä elokuvista tuttu ilmasto. Kuten moni suomalainen, myös minä olen sitä ihmistyyppiä, joka taantuu ja väsähtää talven pimeydessä. Kun lähtee töihin, on pimeä. Kun palaa töistä, on pimeä. Lopulta kuukausitolkulla valon voi nähdä vain viikonloppuisin, ellei silloin satu satamaan. Kaliforniassa olen taas enemmän elossa ympäri vuoden. Toki kuumuus kesäkuukausina saa välillä olon veltoksi, mutta takapihan uima-altaalla laiskana maatessanikin olen virkeämpi kuin talven pimeimpänä hetkenä lumettomassa etelä-Suomessa. Toisaalta, harva asia on yhtä kaunis, kuin suomalainen luonto lumipeitossa. Onneksi lunta voi halutessaan ajaa katsomaan vuorille myös täällä Kaliforniassa.

Vaikka tässä puolustelenkin maailmalle jäämistäni, en kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka ulkomaille muuton jälkeen vannovat etteivät koskaan enää palaa, polttavat sillat entiseen kotimaahansa ja lakkaavat puhumasta suomea muutamassa kuukaudessa. Olen valtavan ylpeä suomalaisuudestani ja Suomesta enkä edes yritä kitkeä sitä itsestäni. Pakko myöntää, että kyllä minä aina silloin tällöin leikittelen ajatuksella palata takaisin Suomeen ja Pohjois-Pohjanmaalle, sinne missä kaikki on tuttua ja elämä yksinkertaista. Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni voisinkin sanoa, että unelmatilanteessa asuisin puolet vuodesta tutuissa maisemissa Suomessa ja viettäisin puolet maailmalla seikkaillen.

Mitenkäs te muut ulkomaiden asukit? Kaipaatteko asumaan Suomeen vai tunnetteko, että maailma vei mennessään lopullisesti?

 

(Kuvituksena räpsyjä Tyynenmeren rannalta)

Olen pian viettänyt neljä ja puoli vuotta Suomen rajojen ulkopuolella ja jotenkin tällä viikolla on todenteolla tuntunut siltä, että olen pudonnut suomalaisesta kelkasta pahemman kerran. Kyllähän minä tiesin jo lähtiessäni, että moni asia muuttuisi eikä kaikista muutoksista näin etänä voisi pysyä ihan kärryillä, mutta nyt suomivieraiden myötä olen pikkuhiljaa tajunnut, kuinka kauas minä tuosta kärrystä olen oikeasti singonnut.

Suomivieras: ”Haha, toi on ihan ku Munamies!”
Minä: ”Mmm… siis mikä se Munamies oikeen on…?”
Suomivieas: ”Siis etkö sä tiedä Munamiestä?! No sehän on jo ikivanha juttu, siitä Putouksesta”
Minä: ”Ahaa… niin mikä se Putous on…?”

***

Suomivieras: ”Kai sä oot kuullu sen Stigin Joulupipari-biisin?”
Minä: ”Mikä Stig…?”
Suomivieras: ”No se laulaja”
Minä: ”En mä tiedä ku Top Gearin Stigin”

***

Suomivieras: ”No kai sä sentäs sen Salil eka, salil vika oot kuullu?”
Minä: ”Onko tääki nyt joku Putous-juttu? Vai se Stig taas?”
Suomivieras: ”Ei, ku Musta Barbaari”
Minä: ”Äh, en mä tiiä enää mitään!”

***

Tällä viikolla sitten paikattiin aukkoja sivistyksessä. Nyt tiedän, että Munamies on setä, jolla on hassu puku ja amerikkalainen asiakaspalveluääni, Suomessa on uusi Leevi and the leavings ja että olen tietämättäni lainannut Instagram-postauksissani laulun sanoja, joita en koskaan ollut kuullut. Ei kipuu, ei hyötyy.

Joskus vähän hirvittää, kun tajuaa miten pihalla sitä on kaikista pikkujutuista ja ihan niistä tavallisista kahvipöytäkeskusteluista. Reilussa neljässä vuodessa on tuutista tullut ulos melko monta uutta televisio-ohjelmaa, biisiä, turhaa julkkista ja ihmisten mieliin iskostunutta hokemaa. Toki sitä voisi yrittää roikkua aktiivisemmin internetissä, lukea entistä enemmän viihdeuutisia, plärätä läpi Facebookia ja olla paremmin selvillä siitä mistä puhutaan nyt, mutta en minä oikein tiedä. Ei se Munamies ehkä ihan niin hyvä ollut.