Aina toisinaan minulta kysytään, että minkälaista elämä täällä Kaliforniassa oikein on. Että onko se oikeasti sellaista, kuin televisiossa annetaan ymmärtää? No, ennen pitkää arki tulee vastaan elipä sitä missä päin maailmaa tahansa, mutta onhan tämä elo täällä kuitenkin hieman erilaista kuin Suomessa.

Otin siis kameran mukaani perjantain ajaksi ja dokumentoin sekä päivän kulkua että pieniä ajatuksia Kalifornian arjesta suomalaisen silmin.

Aamu nousi aurinkoisena, mutta vielä melko viileänä. Tähän aikaan vuodesta päivät lämpenevät kuitenkin nopeasti ja tänäänkin elohopea kohosi aina kolmeenkymmeneen saakka. Sääolot kuitenkin vaihtelevat rajusti näin talviaikaan ja viimeisen viikon sisään olemme kokeneet niin +11 asteen kuin +32 asteenkin päivälämpötiloja, vesisadetta, raekuuroja ja polttavaa aurinkoa.

Tuo kuvassa oleva vuori on tähän aikaan vuodesta vihreä, mutta vesisateiden loputtua (toukokuun jälkeen ei oikeastaan enää sada) muuttuu vuori ruskeaksi. Meidän takapihan pensaat kukkivat keltaisina laskujeni mukaan kahdesti vuodessa – syksyllä ja keväällä. Oikeastaan täällä kukkii jokin kasvi koko ajan, eli Kalifornia on siitepölyallergisen maanpäällinen helvetti.

Kuten joka arkiaamu, niin tänäkin aamuna kävin aamujumppailemassa. Perjantai on siitä poikkeuksellinen päivä, että kaksien treenien sijasta on vain yhdet pitkät ja tuskalliset treenit ja se mahdollistaa sen, että on kerrankin aikaa puuhailla illalla jotain ylimääräistä.

Tuo outo valoilmiö taivaalla nimeltä aurinko, on se suurin ero Kalifornian ja Suomen välillä, monessakin mielessä. Olen huomannut muuttuneeni selvästi aktiivisemmaksi ja virkeämmäksi muutettuani rapakon tälle puolen ja vireystaso sen kuin kohosi muutettuani Pohjois-Kaliforniasta Etelä-Kaliforniaan. Tuntuu suorastaan syntiseltä olla sisätiloissa, kun ulkona on niin kaunis ilma – reilut kolmesataa päivää vuodesta. Ei siis ihme, että ihmiset täällä ovat iloisia ja aktiivisia. Luin muuten jostain, että meillä Orange Countyssa on koko maasta vähiten masennusta sairastavia naisia.

Ja sitten yläkerran kotitoimistoon! Aika usein teen perjantain työt vasta illalla tai pitkin viikonloppua. Onni on liukuva työaika, kotitoimisto ja aikaero Suomeen (eli Suomessa ollaan jo viikonlopun vietossa, kun minä vasta käynnistelen sorviani).

Yleisesti ottaen elämänmenossa työn varjossa on paikallisesti melkoisia eroja. Pohjoisessa, San Josessa asuessani, oli kaikilla kamala kiire koko ajan. Ihmiset tekivät itsestään työpaikalla korvaamattomia ja ajastaan kallista. Täällä etelässä sen sijaan tuntuu vahvasti rantakaupunkien rento elämänmeno. Töitä tehdään, mutta siitä ei tehdä niin valtavan suurta numeroa.

Söin tänään lounasta ulkona, vaikkakin oman keittiön tuotoksia, omalla takapihalla. Käymme aika harvoin syömässä nykyään ulkona, vaikkei se täällä kamalan kallista olekaan. Paikalliset sen sijaan syövät ulkona paljon, varsinkin lounasta. Ei siis ihme, että täällä on jokaisella pienelläkin ostarilla vähintään kolme ravintolaa. Kahvilakulttuuriinkaan en oikein ole päässyt mukaan. Haluan kahvia ensimmäisenä aamulla eikä tulisi mieleenkään lähteä erikseen sitä hakemaan Starbucksista. Minä haluan kahvini heti, aamutakki päällä ja tukka sekaisin.

Sitten rasvat pintaan ja altaalle lueskelemaan lehtiä (joita olen muuten tilannut enemmän kuin ehdin lukea, koska ne ovat naurettavan halpoja). Täällä kannattaa pitää aurinkorasvat pinnassa näin maaliskuussakin, sillä suomalainen nahka palaa muuten takuuvarmasti.

Meillä kävi hirveä tuuri aikoinaan vuokrataloa etsiessä, kun saatiin talo, jonka takapihalla on uima-allas. Nämä allastalot eivät tietenkään ole mitenkään harvinaisia täällä, mutta se yleensä näkyy vuokrassa. Mutta meidän talo on sen verran vanha, rupsahtanut ja kuppanen, ettei edes uima-allas nostanut vuokraa. Täällä on muuten suurin osa vuokra-asunnoista taloja (ja kaikissa taloissa on yleensä kahden auton autotalli, joka Suomessa on jo ihan luksusta). Sellaisia suomalaistyyppisiä isoja kerrostaloja ei ole lainkaan tässä lähimaastossa. Sen sijaan pienkerrostaloja ja rivitalon tyyppisiä asuntoloita kyllä löytyy, joskin niissä on suomalaisiin huoneistoihin verrattuna reilusti enemmän neliöitä (ja myös se autotalli).

Niin, mitä minä sanoinkaan siitä vanhasta talosta. Shit happens, ihan kirjaimellisesti. Yläkerran vessan viemäriputki nimittäin halkesi ja vuoti hyvän tovin alakerrassa seinän sisään. Olemme nyt asuneet putkiremontin jaloissa pari viikkoa ja odottelemme kauhunsekaisin tuntein homemittaustuloksia. Eli, samat maalliset murheet ne ovat missä päin maailmaa tahansa. Ainoana erona on vain se, että täällä kukaan muu ei tunnu ottavan homeen terveysvaikutuksia vakavasti, kuin me. Olemmekin tässä silmäilleet uusia kotivaihtoehtoja varmuuden vuoksi.

Tämä tässä on meidän kotikatu, tavallisten ihmisten lähiössä, yhdessä maan turvallisimmista kaupungeista, Mission Viejossa. Meidän lähiössä kaikki talot ovat vanhempia, 70-luvulla rakennettuja ja asukkaat ovat pääosin amerikkalaisia. Ero siihen lähiöön, jossa asuimme pohjoisessa, on huima. Kun pohjoisessa talot olivat 90-luvulla rakennettuja, muka-hienoja ja täynnä tärkeitä ihmisiä (joista iso osa kiinalaisia), ovat nämä talot kodikkaita ja täynnä oikeaa elämää.

Kävin tutkimassa viime keväänä tekemäni kivipuutarhan kuntoa talven jäljiltä. Hengissä on! Koska amerikkalaisista on meksikolaisen työvoiman myötä tullut kovin uusavuttomia, käy täällä melkein kaikilla puutarhuri kerran viikossa hoitamassa pihan. Niin meilläkin, mutta vain koska se kuuluu vuokraan. Siitä huolimatta puuhailen vähän väliä istutusten parissa parsimassa puutarhureiden kädenjälkiä. Samalla tavalla aika monessa kodissa käy siivoojat, mutta tuntien paikallisen siivoojan työnjäljen ja siisteysstandardit, siivoan mieluummin ihan itse. Tässä kohtaa kaikki tuttavani hymähtävät siellä ruudun takana – olen nimittäin tunnettu siivousneuroosistani, mutta siitä lisää joskus omassa jutussaan.

Päivälliseksi tein tänään hampurilaisia. En ole mikään luomutuote-intoilija, mutta jauheliha on yksi niistä asioista, jotka haluan ehdottomasti luomuna. Se makuero tavalliseen, tehotuotettuun halpislihaan on nimittäin valtaisa. Mutta kuten aina, luomutuotteet ovat täälläkin tavallista hintavampaa.

Yleisesti ottaen ruoan hinta on täällä Suomea alhaisempi. Joskaan kaikissa tuotteissa ero ei ole järin suuri, kuten vaikkapa kalassa. Vihannekset, hedelmät ja muu kaninruoka on täällä huomattavasti edullisempaa, aina tuoretta ja valikoimat ovat paremmat. Hintaeroa on myös Pohjois- ja Etelä-Kalifornian välillä. Meillä täällä etelässä on ruoka edullisempaa, kuten oikeastaan kaikki muukin eläminen aina polttoaineesta jätepalveluun.

Perjantaista on tullut yltiörääkätyn kroppani virallinen huoltopäivä. Silloin suuntaan ostarin thaihierontapaikkaan nauttimaan tunnin jalka- ja kokovartalohieronnasta. Hintaa tunnin mittaiselle, kivuliaalle hemmotteluhetkelle tulee tippeineen 30 taalaa. Aasialaisten tarjoamat palvelut, kuten thaihieronnat, pedikyyrit, manikyyrit ja pikahiustenleikkuut, ovat halpoja. Mutta esimerkiksi urheiluhieronta, kasvohoidot, vartalohoidot ja paremmat kampaamopalvelut maksavat täällä huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Siksi tyydyn mieluusti thaihierontaan. Vaikka se kuulostaakin suomalaisen korvaan arveluttavalta, voin vannoa, että ne temput, jotka takahuoneen hämärässä tapahtuvat, saavat tämänkin rautakangen tuntemaan itsensä uudestisyntyneeksi.

 

***

Niin se on taas yksi perjantai pulkassa. Toivottavasti tämä superpitkä postaus nyt hieman avarsi teille lukijoille maailmanmenoa pallon tällä puolella! Julkaisu-nappia painettuani suuntaan sohvalle tuijottamaan telkkaria ja surffaamaan tuhatta kanavaa ja sen jälkeen untenmaille odottelemaan, että aurinko herättää lauantai-aamuun.

Hyvää lauantai-aamua teille, hyvää yötä minulle!

Näyttäisi siltä, että tiluksilleni on eksynyt melkoinen määrä uusia lukijoita viime aikoina. Niinpä kohteliaana tyttönä ajattelin, että pieni esittely voisi olla ihan paikallaan. En nimittäin usko, että kovin monella on aikaa ja tarmoa kahlata läpi kaikki vanhat kirjoitukseni. Joten, tiivistetäänpä faktoja muutamaan kappaleeseen ja jos vielä jäi jotain hampaankoloon, niin nyt on oivallinen tilaisuus esittää kysymyksiä.

 

 

Mikä ihmeen Onnenpäivä?

Onnenpäivä-blogi sai alkuunsa eräänä yönä, jolloin luomisentuskissani kieriskelin unettomana sängyssäni. Suoraan sanottuna, en tainnut seurata yhtäkään blogia ennen kuin aloitin omani, joten minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, minkälaiseen soppaan lusikkani työnnän. Näin jälkiviisaana voisin luonnehtia tuon sopan olevan täynnä sattumia, mutta hemmetin herkullista.

Blogissani ei ole yhtä ainoaa teemaa ja se on yhtä rönsyilevä kuin kirjoittajansakin. Viime aikoina olen kirjoitellut paljon kuntosaliharjoittelusta ja dieettaamisesta, ne kun ovat vahvasti piirtyneet tapetille tässä elämänvaiheessa. Liikunnan ohella lempiaiheitani ovat ihmissuhteet, itsetutkiskelu, iloiset jutut, päättömät jutut, kaikki mitä voi syödä ja tietysti jenkit ja niiden hassu maa suomalaisen silmin. Yleisesti ottaen yritän parhaani mukaan pitää blogissani yllä positiivista, mutta realistista meininkiä, niin kuin elämässä muutenkin.

 

Kuka ihmeen A. Sinivaara?

Olen kevään mittaan 31-vuotta täyttävä suomalainen vieraalla maalla, Yhdysvalloissa. Nykyinen asuinpaikkani löytyy tavallisten ihmisten lähiöstä, vuorien kupeesta, eteläisestä Kaliforniasta, Orange Countysta. Jenkkielämää on nyt takana 3,5 vuotta ja kulttuurishokeista huolimatta nautin elämästäni täällä, vaikka kärsinkin tämän tästä Suomi-ikävästä.

Olen naimisissa parhaan mahdollisen treenikaverin kanssa, joka myös salin ulkopuolella tietää milloin tukea, milloin puskea ja milloin kiskaista minut takaisin maanpinnalle. Ihan kokopäivätoiminen kotirouva en kuitenkaan ole, vaan teen töitä suomalaisyritykselle omasta kotitoimistostani käsin. Olen ammatiltani AD, ideanikkari ja toisinaan myös copywriter.

Minkälainen minä sitten olen? Kysäisin tätä asiaa mieheltäni ja hän vastasi hetkeäkään miettimättä, että haahuilija. Kysyessäni, että miten niin, hän levitti kätensä sanaakaan sanomatta ja huitoi niitä villisti ilmassa. Aika hyvin analysoitu. Olen haahuilija, jolla on aina jotain puuhaa ja kymmenen askaretta työn alla. Minä en vain osaa olla tekemättä mitään ja kun saan päähäni jotain, se yleensä vie minut mukanaan täysin. Siinä puuhatessani minä nauran, vitsailen ja puhun paljon ja silloin harvoin, kun maltan olla hiljaa, minä mietin syntyjä syviä.

Elämä pyörii tällä hetkellä paljon salitreenin ympärillä, se kun on yksi niistä asioista, joka sattui viemään minut mukanaan täysin. Viime syksyinen bulkkikauteni kääntyi dieetiksi, jonka loppu häämöttää viiden viikon päässä. Tämän jälkeen palailen takaisin myös pyöräilyn, juoksemisen ja joogan pariin ja haaveilen pienestä lomasta moottoripyörän selässä. Sitten on vielä tämä blogi, joka näyttelee aika suurta roolia päiväohjelmassa. Välillä tuntuukin siltä, että teen kolmea työtä, sitä oikeaa työtä, treeniä ja blogia. Harmi, että vain yhdestä maksetaan.

Siinä se nyt oli, niin lyhyesti kuin osasin, eikä sekään ollut niin kovin lyhyesti.

 

Ja nyt, arvoisat lukijat, jos on jäänyt jokin asia mietityttämään, niin nyt saa sitten esittää kysymyksiä (oletan lukijakuntani olevan sen verran älykästä, ettei tarvitse erikseen mainita, että järjenkäyttö on kysyttäessä sallittua). Vastailen joko tänne tai sitten värkkään kokonaan oman postauksensa aiheesta, katsotaan nyt.

Minullakin on yksi kysymys uusille lukijoille! Kuinka löysit blogiini?

Kun tuossa eilen tulin paasanneeksi teineille solariumin käytöstä, tuli mieleeni, että voisinpa paasata yhdestä jos toisesta asiasta myös vanhalle teini-minälleni. Mitä minä sille sinimustatukkaiselle teini-pölvästille sitten sanoisin?

Oli niin tai näin, oli teinillä silti asiat usein väärinpäin.

Unohda ne pirun ulkonäköpaineet

Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, kuvittelin teininä olevani lihava. Tämän ajatuksen myötä putosin kuiluun, jossa räpiköin kuin ruma ankanpoikanen monta vuotta. Ajattelin aina siihen saakka, kunnes löysin ensimmäisen poikaystäväni, etten varmasti kelpaisi kenellekään. Ja sitten kun oli poikaystävä, minä ajattelin, että en varmasti ole tarpeeksi nätti. Oli niin tai näin, aina peilikuvassa oli jotakin väärinpäin. Tuo ensimmäinen poikaystävä sanoi erotessamme, että hanki itsetunto. Aika viisaita sanoja 15-vuotiaalta ja vaikken niitä silloin niin tajunnutkaan, näin myöhemmin muistelen sanoja suurella lämmöllä. Oikeasti, ei hän ollut niin kiinnostunut ulkonäöstäni tai reisisläskeistäni, hän halusi vain, että olisin kulkenut pää pystyssä ja lopettanut sen ainaisen valittamisen.

Lopeta se synkistely

Vaikka teini-ikäni ei ollut mitenkään erityisen vaikea, kuului siihen silti oma jaksonsa, jolloin kuvittelin kaiken olevan niin hirveän vaikeaa, synkkää ja murheellista. Näytin kurjaa naamaa, piirtelin mustia möykkyjä koepapereiden kulmaan, tein lävistyksiä kämmeniin ja toivoin, että saisin edes vähän huomiota, kun on niin vaikeaa. Paskat minulla mitään vaikeaa ollut. Oli ruokaa, perhe ja kaksikin kotia. Olihan se totta, että elämä tarjoili toisinaan sitä rumaa puoltaan, mutta sellaista se vain on, totu siihen. Anna ilkeiden sanojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, päästä murheista irti, anna anteeksi ja nauti siitä elämästä! Turhanpäiväisellä synkistelyllä saatu huomio ei ole mitään kunnioitusta, se on sääliä ja säälittävää.

 

Monta asiaa sinä teini-minä teit oikein ja hyvin, mutta jossain olisit voinut petrata niin olisit saanut elämästä enemmän irti. No, ei se mitään. Minä hoitelen niitä asioita täällä nykyhetkessä vahingosta viisastuneena.

Mitä ohjeita sinä antaisit teini-minällesi? Ja ne teinit, jotka ovat kuulolla, ottakaapa opiksi vanhojen ja kokeneiden neuvoista.