Hei sinä salainen blogiystävä

Huoli pois, lähettämäsi lahja saapui ehjänä määränpäähänsä, suuren meren toiselle puolelle!

Niille, joilta tämä lahja-juttu on mennyt ohi, kerrottakoon, että kyseessä on Ystävänpäivän blogipostia-tempaus, jossa jokaiselle osallistujalle arvottiin blogiystävä, jota ystävänpäivänä muistetaan pienellä lahjalla. Osallistuin tempaukseen silläkin uhalla, että olen täällä kaukana, jonne ja josta matkatessa postit saattavat silloin tällöin kadota, tai ainakin myöhästyä.

Olo oli kuin jouluna, kun avasin varovasti paketin naruja. Pienen korurasian löytäessäni taisin jo arvata mitä sen sisältä löytyisi. Kuinka osasitkaan valita niin ihanan ja osuvan lahjan! Ja tiedätkös, antamasi napakoru on paljon enemmän kuin vain napakoru. En tiedä oliko suunniteltua vai sattumaa, mutta antamasi lahja on sellainen, joka kulkee aina mukanani – arjessa, unelmissa, nukkuessa ja uusissa seikkailuissa. Samalla koru muistuttaa minua siteestä, joka meidän bloggaajien ja lukijoiden välille on pikkuhiljaa syntynyt ja siitä, kuinka tärkeitä tuntemattomat ihmiset voivat toisilleen olla. Siis tuhat kiitosta, iloa ja valoa elämääsi, sinä kaunismielinen, salainen blogiystäväni. Odotan innolla, että saan 14. päivä avata kirjeesi, joka paljastaa kuka ihanan yllätyksen takana on!

Aina mukana.

Erityiskiitos myös Phocahispidalle, joka tempauksen järjesti. On superhienoa, että on ihmisiä, jotka jaksavat puuhata tempauksia ja tapahtumia kaiken muun tekemisen ohella. Siis kiitos paljon, kun järjestit niin moneen osoitteeseen iloa täksi ystävänpäiväksi!

Jään innolla odottelemaan milloin minun lähettämäni lahja pullahtaa pintaan jossain päin maailmaa. Sormet ja varpaat ovat jo tiukasti ristissä, jotta paketti löytäisi perille ehjänä ja ajoissa. Jännittää, sanoi mummo, kun kahvimerkkiä vaihtoi.

Puhutaanpa rinnoista

Koska rintani ovat taas viime päivinä puhuttaneet lukijoita, on lienee hyvä hetki nostaa kissa pöydälle. Eli puhutaanpa nyt sitten niistä tisseistä, vakavasti ja oikeilla nimillä.

Silikoneista huolimatta ei tarjolla ole tissikuvia, mutta nauttikaa vaikka näistä donitseista.

Ottaen huomioon, että puhumme nyt paitani alla piilossa olevista muhkuroista, joita harva on edes paljaana nähnyt, on rintojeni saama huomio täällä blogissa tullut pienenä yllätyksenä. Tuntuu omituiselta, että kansa, joka on tottunut näkemään niin tuttuja kuin vieraitakin ihmisiä alasti saunassa, kiinnittää nyt niin paljon huomiota vaatteet päällä olevan naisen rintavarustukseen ja on aikansa tuijoteltuaan valmis kommentoimaan asiaa sen enempää miettimättä, suorasanaisesti ja syytellen. Se, kommentoiko asiaa internetissä anonyymisti vai vasten kasvoja tuntemattomalle ihmiselle kadulla, on lopulta se ja sama. Kummastakin on kokemusta ja se tuntuu melko samalta.

Niin, rintani ovat jälkiasennetut, implantit, silikonia, kuinka sen nyt haluaa sanoa. Minulle ne ovat vain rinnat. Tässä kohden voin jo melkein kuulla, kuinka suuri joukko lukijakunnastani haihtuu savuna bittiavaruuteen. Teidän kanssanne, jotka tämän persoonani täysin uuteen valoon saattaneen tietoiskun jälkeenkin päätätte vielä jatkaa lukemista, voimme keskustella aiheesta hieman syvällisemmin. Aloitetaan siis ihan alusta.

Olin kai kolmetoista, kun ensimmäisen kerran kiinnitin erityistä huomiota rintoihin. Neljäntoista vanhana odotin jo kärsimättömästi milloin omani kasvaisivat ja taisinpa olla hieman huolestunutkin, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Täyttäessäni kuusitoista, minä lopulta luovuin toivosta. Monta itkua myöhemmin oli pakko todeta, että ne olivat nyt siinä, toinen pieni ja toinen vielä vähän pienempi. Kun sitten lähdin jatko-opiskelemaan ja pyöristyin hieman, kertyi rasvakudosta myös rintoihin tasoittaen niiden kokoeroa. Noihin aikoihin olin kai vähiten tyytymätön rintoihini.

Alkoi työelämä ja urheilu astui mukaan kuvioihin. Sählyn pelaaminen ja säännöllinen kuntosaliharjoittelu pienensivät rasvakudosta myös sieltä mistä ei olisi tarvinnut, rinnoista. Lopputuloksena kokoero palasi entistä suurempana ja rinnat muuttivat muotoaan pyöreämmästä pitkulaiseksi. En enää tuntenut oloani mukavaksi alastomana, välttelin julkisia saunatiloja ja häpesin rintojani. Muutama vuosi myöhemmin liikkuminen väheni ja lihoin jälleen, mutta rintani eivät enää palautuneetkaan entisiin mittoihin. Muutoin pyöristyneessä naisvartalossa oli kaksi erikokoista, suippoa uloketta, joista toivoin vain pääseväni eroon. Kun silloinen parisuhde ajautui karille ja uusi sai alkuunsa, minä palasin takaisin kuntosaliharjoittelun ääreen, enemmän tosissani kuin koskaan aiemmin. Minä todella toivoin ja tein kovasti työtä sen eteen, että rintani pienenisivät treenin myötä olemattomiksi ja asettuisivat sporttisen kauniisti rintalihaksieni päälle. Olisin ollut siihen täysin tyytyväinen, mutta toisin kävi. Rintani näyttivät olevan väärässä paikassa rintalihaksien alapuolella ja kokoero sekä suippo muoto olivat korostuneet entisestään. Niin monta kertaa seisoin peilin edessä ja itkin. Muuta kroppaa saatoin muokata treenillä haluamakseni, mutta rinnoilleni en vain mahtanut mitään. Silloin päätin, että jonain päivänä vielä ostaisin itselleni oikeat rinnat.

Se päivä sitten lopulta tuli, melkolailla tasan kolme vuotta sitten. Olimme muuttaneet vasta Yhdysvaltoihin ja tunsin, että leikkaus on tehtävä nyt tai ei koskaan. Lopullinen ratkaisu oli helpompi tehdä maassa, jossa asia on niin pelottavankin arkipäiväinen, etten kadulla kävellessäni koe tulevani tuomituksi. Silti harkitsin asiaa vielä leikkausajan varaamisenkin jälkeen. Pelotti, ei niinkään leikkauksen vuoksi, vaan koska tiesin kuinka negatiivisesti asiaan Suomessa asennoidutaan ja tekoni myötä minuun suhtauduttaisiin ihmisenä ihan eri tavalla kuin ennen. Halusin kuitenkin lopulta tehdä niin kuin itsestäni parhaalta tuntuu, välittämättä ihmisten mielipiteistä tai halveksuvista katseista. Pukeutuisin sitten vaikka säkkiin aina Suomessa käydessäni, jos täyspäisen naisen maineeni olisi siitä kiinni. Ja niin olin sovittuna päivänä leikkauspöydällä.

Pari viikkoa myöhemmin, kun siteet ja laastarit olivat poissa, minä tiesin tehneeni oikein. Tätä on ehkä vaikeaa ymmärtää, jos hyväksyy oman vartalonsa, mutta en voi sanoin kuvailla kuinka iloinen olin aamuisin, kun vaatteet ensimmäistä kertaa elämässäni istuivat päälleni. Tai se tunne, kun katsoin peiliin ja tunsin itseni vihdoin naiselliseksi jokaista neliösenttiä myöten. Uusista rinnoistani tuli heti osa minua enkä ajatellut hetkeäkään, että sisälläni olisi jotain sinne luonnostaan kuulumatonta. Näin sen kuuluikin olla, olisi kuulunut olla alusta pitäen.

Sain siis vihdoin naisellisuuteni 27-vuotiaana. Kolikon kääntöpuolena sain itserakkaan, huomionhakuisen ja tyrkyn bimbon leiman otsaani siitäkin huolimatta, ettei rintojani maksanut Hymy-lehti, en joutunut vastalahjaksi tatuoimaan Jallun logoa rintaani eikä minun tarvinnut rinnoista korvauksena poseerata alasti roskalehtien keskiaukeamalla. Minä säästin leikkausrahat itse, harkitsin asiaa useita vuosia ja päätin parantaa elämänlaatuani tulevasta bimbon maineesta huolimatta. Kuljen edelleen samanlaisissa vaatteissa kuin ennenkin, en esittele rintojani julkisesti enkä kuvittele olevani mikään seksin jumalatar muovisine rintoineni. Olen ihan tavallinen nainen, työläinen, treenaaja, bloggaaja ja vaimo, joka ensimmäistä kertaa elämässään on onnellinen omassa vartalossaan.

Minua on nyt rintojeni vuoksi nimitelty narsistiksi, sairaaksi, miestennielijäksi, huomionhakuiseksi, itsekkääksi, tyhmäksi ja syytetty jopa rintasyöpään sairastuneiden halveksumisesta. On sanottu suoraan, että on oksettava ajatus, että ihoni alla on jotain sinne kuulumatonta ja kehotettu hakeutumaan itsetunto-ongelmien vuoksi hoitoon, joka periaatteessa sekin olisi voinut olla vaihtoehto, ellen tietäisi että kallonkutistajilla on Suomessa taatusti parempaakin tekemistä, kuin taikoa eriparia olevat rinnat kantajansa silmissä samankokoisiksi.

En vaadi, että ihmiset ratkaisuani hyväksyisivät enkä minä heidän hyväksyntäänsä tarvitsekaan. Haluaisin vain, että jokainen pohtisi asennettaan hetken mielessään ja ymmärtäisi sen, etteivät syyt rintojen korjausleikkauksiin ole aina niin mustavalkoisia. Ei implantit hankkinut nainen ole välttämättä muuten itsetunto-ongelmainen, pyri roskalehtien juorupalstoille, hakeudu rikkaan miehen syliin tai muutenkaan hae erityistä huomiota tai suosiota. Todellisuudessa syitä on yhtä monta, kuin asennettuja implanttipareja, ja on muistettava, että toiselle vähäpätöinen virhe ulkokuoressa voi toiselle olla valtavan suuri. Tuntuu käsittämättömältä, että päätös, joka on tehnyt minut onnelliseksi ja joka koskettaa vain itseäni, omaa kehoani ja on vieläpä piilossa vaatteiden alla, saa ihmiset näkemään punaista, vaikka itseäni vain hymyilyttää, kun kaikki lopulta järjestyi.

No, nyt se on sanottu ja minusta tuntuu aivan yhtä älykkäältä tai tyhmältä kuin ennen tekstin kirjoittamistakin. Silti niin monen ruudun takana, luonnollisesti täydellisten ja fiksujen ihmisten silmissä, älykkyysosamääräni ja ihmisarvoni putosi juuri rinnanmitan alaspäin. Ja ne samat, itseäni älykkäämmät ihmiset, ihan vakavissaan kuvittelevat, että tein tämän vain, jotta näyttäisin paremmalta heidän silmissään.

Onneksi kaikki eivät ole kuten minä

Haluan vain tehdä yhden asian selväksi. Se, että olen itse hieman vinksahtanut, salitreenaamiseen ja lihaksiin hurahtanut, ei tarkoita sitä, että vaatisin kaikilta samaa. Ihailen ja arvostan ihan tavallisia ihmisiä harrastuksista tai kehon ulkomuodosta riippumatta. Itse asiassa juuri kukaan ystävistäni ei ole liikunta-addikti eikä suuri osa liikunnallisia lainkaan. Vaikka oma elämäni pyöriikin tällä hetkellä pitkälti liikunnan ja kehonmuokkauksen ympärillä, koen yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten kanssa ihan eri asioista, kuin hauiksen ympärysmitasta. Rakkaudella, ystävyydellä, naurulla, ilolla ja surulla ei lopulta ole paljoakaan tekemistä sen kanssa paljonko kukakin nostaa penkistä.

En ikinä uskonut, että kukaan tätä asiaa edes kyseenalaistaisi ennen kuin eräs tuttavani, kehonrakennuksen ammattilainen, totesi jotain, joka oli typerintä mitä olin kuullut aikoihin.

Onneksi kaikki eivät näe maailmaa samasta perspektiivistä kuten minä.

Nähdessään kyläilemässä olleen ystäväpariskuntamme hän kysyi, ovatko nuo ihmiset mielestäni mukavia. Kysymys oli outo ja vastasin silmiäni pyöritellen, että kyllä, ystäväni yleensä ovat mukavia ihmisiä. Hän perusteli kysymystään sillä, ettei ajatellut heidän olevan minun tyyppiäni, koska he eivät näytä siltä, että kävisivät salilla. Sillä hetkellä teki mieli ottaa tuota pakasteboilerin näköistä kaveria korvista kiinni ja ravistella hänet takaisin todellisuuteen, jossa kaikki ihmiset, niin atleetit kuin kotletitkin, ovat saman arvoisia.

Kuinka vähän elämästä ja maailmasta tietävätkään ne, jotka huolivat ympärilleen vain itsensä kaltaisia ihmisiä.

On mahtavaa, että elämässäni on niin paljon ihmisiä, joiden ajatukset pyörivät ihan erilaisten asioiden ympärillä kuin omani. Nimittäin sellaiset ihmiset, joiden kokemukset ovat erilaisia, voivat opettaa jotain toinen toisilleen. Ja toden totta, minä opin mieluummin jotain kirjailijan sielunelämästä kuin spekuloin maailman tappiin kaltaisteni kanssa rasvanpolton maksimoimisesta.

Rakkautta ja avarakatseisuutta viikonloppuunne, lukijat!

Milloin rinnoistani tuli niin kiinnostavat?

Yhteenvetoa viime vuoden bloggailuista tehdessäni satuin kurkkaamaan luetuimpien juttujen lisäksi suosituimpia blogiini johtaneita hakusanoja. Suosituin hakusana, joka ei liittynyt omaani tai palstan nimeen, oli Prisman foam roller (kirjoitin aiheesta täällä). Seuraavaksi suosituimpia hakusanoja olivat treeniblogi, jatkuva nälkä (aiheesta kirjoittelin täällä) sekä tissit.

Nuo tissit hieman hämmensivät aluksi. Ei siksi, että olisi tullut yllätyksenä niiden olevan yksi Googlen suosituimmista hakusanoista, vaan lähinnä siksi, miksi hakusana johti juuri minun blogiini. Sitten muistin. Minähän kirjoitin aikoinaan misseistä ja tisseistä. No huh, eivät ne olekkaan kiinnostuneita minun rinnoistani.

Sen lisäksi, että minulla on rinnat, osaan myös piirtää.

Kahlatessani syvemmälle ja syvemmälle hakusanojen syövereihin, päädyin lopulta listan siihen kohtaan, jossa hakukenttään oli hakusanan lisäksi näpytelty nimeni. Koska kirjoitan omalla nimelläni, johtaa nimelläni tehty haku usein blogiini jättäen jäljen sivun statistiikkaan (kyttääjä kyttää kyttääjää!). Yht’äkkiä tajusin tuijottavani kaikkia niitä hakusanoja, joilla minua on netin syövereistä etsitty. Aika mykistävää.

Totuushan on, että meitä kaikkia googletetaan. Kun suurin osa hakijoista etsii viatonta tietoa esimerkiksi työhön liittyen, mahtuu joukkoon myös niitä, jotka oman elämänsä tylsäksi käydessä keskittyvät etsimään luurankoja tavallisten ihmisten kaapeista. Ja toden totta, aika kyseenalaista materiaalia on minustakin koitettu etsiä. Statistiikka tiesi kertoa, että minua on etsitty mm. sanayhdistelmillä: A. Sinivaara, tissit, perse, rinnat, silikonit ja alasti.

Näiden hakusanojen lisäksi minua on sitkeästi koitettu yhdistää yhteen aikakautemme hienoimmista lehdistä, Seiskaan. Tiedoksi niille, jotka oletettavasti jatkossa päätyvät tälle sivulle etsiessään tietoa ruumiinulokkeistani, että ei, en ole ollut Seiskan tähtityttö, en ole kenenkään salarakas, en Iltatyttö, eikä minusta myöskään ole julkaistu kuvia Jallussa, Kallessa tai muissakaan alan lehdissä.

Herätäänpä nyt todellisuuteen. Olen ihan tavallinen nainen. Teen töitä, treenaan ja siinä sivussa kirjoittelen blogiini mitä mieleeni juolahtaa. On totta, että olen vuosia sitten ollut messutyttönä, joitakin kertoja mallina ja kerran tekemässä tyhmiä temppuja televisiossa, mutta niin kauan, kun ei kukaan tunnista minua kadulla, en uskonut olevani henkilö, josta etsitään tissikuvia netistä.

En ole järkyttynyt enkä asian takia menetä yöuniani. Mutta kyllähän rintojeni saama huomio on vähän yllättänyt, myös täällä blogin kommenteissa. Vaikka mikäpä siinä, jokaiselle jotakin. Toisia kiinnostaa treenijutut, toisia ihmissuhdejutut ja toisia tissit. Ja se on ihan ok.

 

 

Ps. Tasa-arvon vuoksi mainittakoon, että eräs suosituista blogiini johtaneista hakusanoista oli karvaiset miehet.

Onnenpäivä tiedottaa ja tiedustelee

Sitä tässä vaan, että Onnenpäivä on uponnut entistä syvemmälle sosiaalisen median syövereihin ja näin ollen löytyy nyt myös Instagramista nimellä asinivaara.

Tuosta Instagramista sen verran, että sen sisältö tulee olemaan pieniä räpsyjä ihan arkisista jutuista. Eli käytännössä se tarkoittaa kuvia ruoasta, treenistä, kotikonnuista ja sen sellaisesta. Suuri osa kuvista tulee päivittymään myös Onnenpäivän Facebook-sivulle, joka löytyy siis täältä: http://www.facebook.com/blog.onnenpaiva

Tähän Facebook-sivun käyttöön liittyykin nyt kysymys. Mitä haluaisitte sieltä löytyvän? Haluaisitteko, että päivitän sinne treenijuttuja, dieetin etenemistä tai vaan ihan tavallisia, jokapäiväisiä kuulumisia? Entä kuvapuoli? Tuntuuko kuvapostaus spämmäämiseltä vai onko kuvat hyvä juttu?

Lisäsin nyt myös blogin oikeaan reunaan MyFitnessPalin bannerin, joka näyttää dieetin etenemisen numeroina (näemmä paunoina…aaargh!). Ne, jotka innostuivat MyFitnessPalia käyttämään (aiheesta lisäätäällä), löytävät minut palvelusta nimellä ASinivaara. Sitä kautta uteliaat pääsevät seuraamaan kehitystäni ja taitaapa tuo antaa jotain informaatiota treeneistä ja ravintopuolestakin.

Huh, eihän tässä kohta ehdi muuta tehdäkään, kun päivitellä juttuja joka suuntaan. Mutta jotta aikani ei menisi ihan harakoille, kuulisin teiltä mielelläni ajatuksia ja ehdotuksia tuon Facebook-sivun sisällöstä. Joten antaa palaa, sana on vapaa!