Perjantai-aamun aurinko kohosi pilvettömälle taivaalle kirkkaana. Mikä täydellinen talvipäivä ajella vuorille katsomaan lunta! Kalifornian lumihan on siitä mukavaa, että sitä ei sada tänne meille, mutta tarpeen vaatiessa sitä voi käydä vuorilla katsomassa. Niinpä aamusalin jälkeen suuntasimme keulan kohti etupihalle näkyvää lumihuippua.
A. Sinivaara ja taustalla kohoava lumihuippu.
En tiedä olenko lapsena pulkkamäessä lyönyt pääni vai mikä on, mutta vaadin joka talvi päästä lunta katsomaan. Ehkä minä haluan kokea talven edes sen pienen hetken, että oikeasti tajuaisin mitä vuodenaikaa nyt eletään. Toisinaan tuntuu suorastaan syntiseltä, kun ihmiset Suomessa kiroavat lunta ja pakkasta ja minä täällä vain katselen horisontissa häämöttävää lumihuippua palmun katveesta.
Tämän kuvan perusteella on vaikeaa sanoa ollaanko
Suomessa vai Kaliforniassa.
Lumeen peittyneen maan näkeminen ravisteli myös pinnan alla kytevää kotimaankaipuutani. Vaikka olenkin sopeutunut tänne ihan hyvin enkä tunne suurta kiirettä muuttaa täältä pois, tulee silti hetkiä, jolloin tunnen olevani muukalainen, ulkopuolella kaikesta. Kulttuurierot ovat Yhdysvaltojen ja Suomen välillä pienet verrattaen moniin muihin meidän näkökulmastamme eksoottisiin maihin. Mutta silti, kyllä me suomalaiset, tai ainakin minä, olemme ajatuksiltamme ja toimiltamme hyvin erilaisia kuin amerikkalaiset.
Kauniita, lumisia vuoristomaisemia matkalla Big Bearille.
On ehkä vähän masentavaakin tajuta, että minä en todennäköisesti koskaan opi ymmärtämään paikallisia aivan täysin, saati että minusta tulisi samanlaista. Paikalliseen systeemiin pitäisi syntyä, tai ainakin muuttaa hyvin nuorena, että osaisi hymyillä puhuessaan, kertoa silmät kirkkaana monta kertaa päivässä, että kaikki on tosi hienosti, kiljua ja hyppiä tasajalkaa onnesta, lässyttää aikuiselle kuin lapselle, vannoa rakkauttaan joka puhelun päätteeksi ja olla muutenkin ylenpalttisen innoissaan ihan kaikesta. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen synkkämielinen ja apaattinen, päin vastoin, mutta paikallisiin verrattuna olen varsinainen mörkö.
Jenkki saa ruuhkan ja jonon aikaiseksi pulkkamäessäkin.
Olen sanonut tämän aikaisemminkin ja sanon uudelleen, vain suomalainen ymmärtää toista suomalaista. Vaikka minulla on paikallisiakin ystäviä, tuntuu silti, että emme ole aivan samalla aaltopituudella vaikka he yrittävätkin ymmärtää minua ja minä heitä. Tärkeintä kuitenkin on, että hyväksymme toisemme sellaisena kuin olemme, vaikka emme aina ymmärtäisikään.
Big Bear Lakella. Järvellä oli ohut jää ja keli viitisen astetta plussalla. Hassua, että kuivassa vuoristoilmassa ei lumi muutu plussakelilläkään sohjoksi.
Katsokaas minkä pitäjän kautta ajeltiin takaisin kotiin! Heh, en muuten ole tähän päivään mennessä katsonut kyseisestä kulttisarjasta jakson jaksoa.
ps. tuli tunne, että on aika muuttaa vähän blogin ilmettä ja aloitin kuvakehyksistä. Mitä tykkäätte? Itsestäni tuntuu, että kuvat ovat nyt ihan valtavan suuria (hah, erityisesti ne kuvat joissa olen itse), mutta se on varmaan vaan hyvä asia 🙂
Vuoden 2012 alussa oli habakin näin pieni.
Kevääseen kuului paljon pyöräilyä.
Konstit on monet, sanoi traineri.
”Hei sun takapuolessa on jotain…”,
Massakaudella kasvatettiin habaa ja luonnetta.
Kiitos vesisateelle kauniista sateenkaaresta, joka näkyi ikkunastamme
Kuvassa oleva varatun naisen käsi ja rypistynyt puhelinnumero taitaa liittyä tapaukseen.
Onnenpäivä 