Oma elämä

Kotona

/ A. K. Nikkinen / 12 kommenttia

Täällä sitä vihdoin ollaan, uusissa maisemissa Kiimingissä, missä porot, eskimot ja jääkarhut ovat vain kivenheiton päässä ja missä jouluunkin on aikaa pari kuukautta vähemmän kuin muualla.

Muutosta ja muutoksesta on nyt kulunut muutama päivä ja matkalaukkujen sisältö on vihdoin ja viimein, ensimmäistä kertaa 13 kuukauteen purettu vaatekaappeihin. Aika voittajafiilinki kuulkaa!

010916_1

Mutta olenpa tässä matkalaukkujen purkamisen lisäksi ehtinyt tehdä jo muutakin, kuten:

  • Ottanut muumimukikokoelmani pois muuttolaatikosta ja asettanut sen nätisti kaappiin ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen.
  • Kasannut tori.fi:stä ostamani parisängyn tuhannenp*llunpäreistä yhdeksi kappaleeksi ilman kasausohjeita.
  • Saunonut aina-valmiissa-saunassa päivittäin.
  • Rynnännyt siitä perhanan saunasta puolialastomana ulko-ovelle kuvitellen, että ovikellon soittaja olisi siippani, pahoitellut tämän jälkeen postimiehelle vaatteettomuuttani ja ilahduksensa havaittuani saanut vain vaivoin pidettyä postimiehestä ja sen lapsista kertovan hauskan jutun itselläni.
  • Luonut kontaktia paikallisiin tervehtimällä vastaantulijaa, joka alkuhämmennyksen jälkeen vastasi kyllä tervehdykseeni, mutta joka todennäköisesti kertoi kotona nähneensä kännisen muukalaisen pyörimässä ihan tässä kotikulmilla keskellä päivää.
  • Käynyt ilmoittautumassa toiselle kylän kuntosaleista, luonut lisää kontakteja paikallisten kanssa ja unohtanut treenata.
  • Tajunnut informaatiota vaihtaessani, ettei Oulun alkuperäiskieli olekaan samanlaista kuin reilut 100 kilometriä etelämpänä, ja ettei vika välttämättä olekaan aina älyssäni kun en ymmärrä mitä minulle sanotaan.
  • Katsellut villasukat ja pitkät kalsarit jalassa Facebookista, kuinka etelä-Suomessa hengaillaan vielä t-paidassa.

Mutta juu, kyllä täällä jotain kotiutumisen tapaista on jo ilmassa, vaikka muuttokuormaa odottava talo vielä ammottaakin tyhjyyttään ja olen muutenkin vielä hivenen (paljon) pihalla kaikesta. Mutta hei, ainakin meillä on nyt koti!

 

Kurssisyksy

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Vaikka en tykkääkään puhua syksystä elokuussa, niin yksi varmoista lähestyvän syksyn merkeistä on kansalaisopistojen kurssien alkaminen. Siksipä pikaisena muistutuksena kaikille, että ilmoittautuminen syksyn kursseille on käynnissä nyt (toki pieniä paikkakuntakohtaisia erojakin voi olla)!

Itsehän löysin Oulu-opiston tarjonnasta jumppapaketin, johon kuuluu yli 60 viikottaista liikuntatuntia ympäri Oulun, sisältäen mm. erilaisia joogatunteja, jumppatunteja, kehonpainotreenejä sekä kahvakuulailua. Lisäksi ilmoittautunen englannintunneille pitääkseni yllä kovalla työllä päähäni taottua kielitaitoa.

170816_1Täysin aiheeseen liittymätön otos, mutta pakko oli ottaa kuva, kun meillä Äänekoskella paistoi tänään aurinko! Jee!

 

Jos siis olet haaveillut keramiikkatöiden teosta, uuden kielen opiskelusta, lapsuuden soittoharrastuksen elvyttämisestä tai vaikkapa teatterilavalle nousemisesta, kurkkaa asuinpaikkasi kansalais- tai työväenopiston kurssitarjontaa! Varoituksena tosin, että etenkin käsityö- ja erilaiset taidekurssit täyttyvät huisin nopeasti!

Mites on, kuuluuko sinun syksyysi kansalaisopiston kurssi tai pari?

 

 

Nimiä paperissa

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Yli vuoden kestänyt kodittomuutemme alkaa vihdoin ja viimein olla loppusuoralla, sillä olemme ottaneet merkittävän askeleen kohti omaa kotia. Täysin omasta kodista ei kuitenkaan ole kyse, sillä maailmalla vietetyt vuodet ovat ainakin toistaiseksi karistaneet meistä halun toteuttaa perisuomalaista unelmaa oman talon muodossa. Sinikynällä rustatut nimikirjoitukset paperin alalaidassa oikeuttavat meidät kuitenkin asumaan vuokralla talossa, joka tuntui heti ensisilmäyksestä lähtien kodilta leivinuunineen ja ikkunasta avautuvine jokinäkymineen.

100816_1100816_2

Varsinaiseen muuttopäivään on aikaa vielä reipas kaksi viikkoa, mutta odotan avainten luovutusta jo kuin kuuta nousevaa – siitäkin huolimatta, että varsinainen muuttokuorma saapuu Kaliforniasta vasta syyskuun puolivälin jälkeen ja sitä ennen olisi tultava toimeen sekalaisella Ikeasta ja kirpputoreilta hamstratulla, melko askeettisella tarpeistolla.

Todellisuudessa omassa kodissa tuntuu kuitenkin juuri nyt materiaa houkuttelevammalta ihan muut asiat.

100816_3

Ajatella, että saan ensimmäistä kertaa 13 kuukauteen tyhjentää matkalaukkujen sisällön vaatekaappiin, täyttää jääkaapin omilla pöperöilläni ja vessankaapit omilla kosmetiikkapurnukoillani. Että saan valvoa niin pitkään kuin huvittaa muita häiritsemättä ja hipsiä sen jälkeen nukkumaan omaan sänkyyn. Aika mieletöntä!

Jännittää. Vähän kuin olisi taas teini ja muuttamassa ensi kertaa omaan kotiin.

Kuvat: Koitelinkoski, Kiiminki. Pari kivenheittoa uudesta kodista.

 

Lomaterkkuja Kaliforniasta

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Kuten Instagram-tilini on paljastanut, olen jo viikon verran lomaillut vanhoilla kotikonnuilla Kaliforniassa. Ja vitsit, että on outoa olla täällä. Ei siksi, että paikka tuntuisi erityisen oudolta, vaan siksi, että tuntuu itse asiassa hyvin luonnolliselta olla takaisin vanhoissa maisemissa. Aivan kuin kotiin olisi tullut. Aivan kuin en olisi poissa ollutkaan.

220716_1

Olen juossut vanhalla lenkkipolullani, tiedän minkä mutkan takaa alkaa ylämäki, missä ollaan jo voiton puolella ja missä kohtaa eukalyptuspuut tuoksuvat niin, että henki on salpaantua. Tunnen kadut ja lähikaupat, tuolta ostan hedelmät ja vihannekset, liha kannattaa ostaa toisaalta, oikaistaan matkalla tuon lähiön läpi. Salilla kaikki on ennallaan, samat naiset crossareillaan, samat miehet valmiina varmistamaan, vaihdetaan kuulumisia, ai sä olet muuttanut pois maasta, see you later, bye.

220716_2

Naapurista kantautuva ilmastointilaitteen hurina ei häiritse minua juurikaan, vaikka Suomessa moinen ympärivuorokautinen mekkala ajaisi minut kai hulluuden partaalle. Eikä yhtäkkiä autolla ajaminenkaan ole yhtään jännittävää, vaikka Suomen hitailla ja vähäliikenteisillä teillä se minua vähän hermostuttaakin. Ruokakaupoissa tiedän mitä ostaa ja mistä sen löytää, kun taas Suomessa eksyn vieläkin supermarkettien hyllyväleihin. Huomaamattani juttelen tuikituntemattomille ihmisille tämän tästä, toissapäivänäkin liikennevaloissa miehelle, joka oli käynyt Suomessa vuonna -68. Enpä muista, että olisin Suomessa liikennevalojen vaihtumista odotellessa jäänyt muistelemaan vuosikymmenien takaisia asioita tuntemattoman kanssa.

220716_4220716_3

Tuntuu hassulta, kuinka samat asiat voivat tuntuvat niin erilaisilta riippuen paikasta. Ja kuinka sitä on itsekin vähän kuin eri ihminen.Entä miten on edes mahdollista, että jokin asia tuntuu kotoisammalta jossain muualla kuin omassa kotimaassa? Kertokaapa se.

 

Väsynyt, mutta onnellinen

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Olen saanut jonkin verran kommentteja siitä, kuinka positiiviselta ja reippaalta olen vaikuttanut tämän kaiken hulluuden keskellä, joten korjattakoon nyt hieman tätä erheellistä käsitystä rajattomista stressinsietokyvyistäni. Todellisuudessa olen nimittäin ollut vuoden ajan paljon, paljon stressaantuneempi kuin mitä blogista voisi päätellä, tai mitä olen edes itse tajunnut.

Ei sitä siinä keskellä katastrofitilannetta edes ymmärtänyt, kuinka väsynyt oli. Kuinka jatkuva huoli huomisesta näkyi jo kasvoillakin ja kuinka kaikki ne melatoniinin voimalla nukutut puolittaiset yöt synkistivät mieltä. On hyvä elää päivä kerrallaan, mutta kun se perustuu sille, ettei huomista uskalla edes ajatella, on vaikea tehdä elämällään mitään. Lopulta seurasin vain sivusta, kun muut elivät elämäänsä ja olin itse jumissa tilassa, jossa en kuulunut mihinkään.

070716_1

Kun kolmisen viikkoa sitten otimme sen ensimmäisen askeleen voiton puolelle, tuntui kuin kivireki olisi pudonnut niskastani ja väsymys vyörynyt päälleni kaikkien valvottujen aamuöiden voimalla. Nyt tuntuukin siltä, kuin voisin vain nukkua vuorokaudet ympäriinsä, ellei välillä pitäisi tehdä vähän töitä ja treenata. Mutta vaikka olenkin hirveän väsynyt, tunnen silti olevani enemmän elossa kuin aikoihin, täynnä toivoa ja onnea. Energia vain on vähissä.

070716_2

Ihminen on varsin pitkäpinnainen kapistus, sellainen, joka stressitilanteissa pysyy jaloillaan ja jokseenkin järjissään yllättävänkin pitkiä aikoja ja vasta kun tilanne on ohi, alkaa väsymys todenteolla iskeä pintaan. Sinänsä hieno tämä tällainen hengissä pysymisen varmistava mekanismi, että romahdetaan vasta kun ollaan selvillä vesillä. Mutta onhan se hivenen nurinkurista, että nyt kun huolet ovat vihdoin hellittämään päin ja voisin ryhtyä elämään, niin tekisi mieli vaan mennä nukkumaan.

Pakkosuorittamisen sijaan on kuitenkin hyvä antaa itselleen aikaa, levätä ja koota taas itsensä koettelemusten jälkeen. Sillä päivä päivältä olo kevenee, ajatus selkenee ja ote elämästä voimistuu, kunnes jaksetaan taas elää täysillä.

Mutta otetaanpa ensin pikku päikkärit.