Olen saanut jonkin verran kommentteja siitä, kuinka positiiviselta ja reippaalta olen vaikuttanut tämän kaiken hulluuden keskellä, joten korjattakoon nyt hieman tätä erheellistä käsitystä rajattomista stressinsietokyvyistäni. Todellisuudessa olen nimittäin ollut vuoden ajan paljon, paljon stressaantuneempi kuin mitä blogista voisi päätellä, tai mitä olen edes itse tajunnut.
Ei sitä siinä keskellä katastrofitilannetta edes ymmärtänyt, kuinka väsynyt oli. Kuinka jatkuva huoli huomisesta näkyi jo kasvoillakin ja kuinka kaikki ne melatoniinin voimalla nukutut puolittaiset yöt synkistivät mieltä. On hyvä elää päivä kerrallaan, mutta kun se perustuu sille, ettei huomista uskalla edes ajatella, on vaikea tehdä elämällään mitään. Lopulta seurasin vain sivusta, kun muut elivät elämäänsä ja olin itse jumissa tilassa, jossa en kuulunut mihinkään.
Kun kolmisen viikkoa sitten otimme sen ensimmäisen askeleen voiton puolelle, tuntui kuin kivireki olisi pudonnut niskastani ja väsymys vyörynyt päälleni kaikkien valvottujen aamuöiden voimalla. Nyt tuntuukin siltä, kuin voisin vain nukkua vuorokaudet ympäriinsä, ellei välillä pitäisi tehdä vähän töitä ja treenata. Mutta vaikka olenkin hirveän väsynyt, tunnen silti olevani enemmän elossa kuin aikoihin, täynnä toivoa ja onnea. Energia vain on vähissä.
Ihminen on varsin pitkäpinnainen kapistus, sellainen, joka stressitilanteissa pysyy jaloillaan ja jokseenkin järjissään yllättävänkin pitkiä aikoja ja vasta kun tilanne on ohi, alkaa väsymys todenteolla iskeä pintaan. Sinänsä hieno tämä tällainen hengissä pysymisen varmistava mekanismi, että romahdetaan vasta kun ollaan selvillä vesillä. Mutta onhan se hivenen nurinkurista, että nyt kun huolet ovat vihdoin hellittämään päin ja voisin ryhtyä elämään, niin tekisi mieli vaan mennä nukkumaan.
Pakkosuorittamisen sijaan on kuitenkin hyvä antaa itselleen aikaa, levätä ja koota taas itsensä koettelemusten jälkeen. Sillä päivä päivältä olo kevenee, ajatus selkenee ja ote elämästä voimistuu, kunnes jaksetaan taas elää täysillä.
Mutta otetaanpa ensin pikku päikkärit.
Onnenpäivä 
Näin juuri. Onneksi siinä vaiheessa jo tietää, että siitä selviää, kunhan ensin nukkuu vähän. Itselleni kävi vähän samalla tavalla: läheisen vakava sairastuminen + opintojen lopputyö + työt = pakollinen hermoloma, jotta saa unirytmin edes jonkinlaiseen kuntoon. Stoppi tosin tuli vasta sitten, kun lopputyö alkaa olla valmis ja kun läheinenkin pääsi kotiin teho-osastolla ja muuten sairaalassa vietettyjen viikkojen jälkeen. Jännittävintä on, että muutaman päivän sairaslomasta tuntee syyllisyyttä… Tsemppiä sinne! Jokaisten päikkäreiden jälkeen on taas vähän parempi. PS. Ensimmäistä kertaa kommentoin, vaikka olen lukenut blogiasi alkuajoista saakka. 🙂
TykkääTykkää
Täällä ihan samanlainsta huomattu. Odottelin tuossa mahdollista syöpädiagnoosia pari viikkoa, joiden aikana en nukkunut juuri yhtään. Viime viikolla tuli tulokset (hyvälaatuinen kasvain, huh) ja nyt olen nukkunut ihan hulluja määriä ja koko ajan väsyttää. Kai kroppa yrittää ottaa vähän vahinkoa takaisin 😀
TykkääTykkää
Suuret elämänmuutokset ja ääretön pitkäaikainen stressi laukaisivat minussa kaikenlaisia fyysisiä oireita päänsäryistä rytmihäiriöihin ja ne johti jonkin sortin ahdistuneisuushäiriöön. Painoin töitä jossa sain muuta ajateltavaa ja odotin koko ajan hetkeä jolloin elämä tasaantuu talonrakennusprojektin päätyttyä. Mutta sehän ottikin aikansa. Ihmettelin miksi ihmeessä olin niin lopen uupunut ja väsynyt vaikka kuinka kauan vaikka kaikki oli viimein niin hyvin. Päätin että kerta ihmismieli saa itsensä melkoiseen solmuun, on sen osattava siitä myös aueta. Ja nyt 1,5 vuotta taaksepäin on jo häiriöstä selvitty ja hyvän aikaa elämä näyttänyt erityisen valoisalta ja aina vaan pirteämmältä ❤
TykkääTykkää