Kuten Instagram-tilini on paljastanut, olen jo viikon verran lomaillut vanhoilla kotikonnuilla Kaliforniassa. Ja vitsit, että on outoa olla täällä. Ei siksi, että paikka tuntuisi erityisen oudolta, vaan siksi, että tuntuu itse asiassa hyvin luonnolliselta olla takaisin vanhoissa maisemissa. Aivan kuin kotiin olisi tullut. Aivan kuin en olisi poissa ollutkaan.

Olen juossut vanhalla lenkkipolullani, tiedän minkä mutkan takaa alkaa ylämäki, missä ollaan jo voiton puolella ja missä kohtaa eukalyptuspuut tuoksuvat niin, että henki on salpaantua. Tunnen kadut ja lähikaupat, tuolta ostan hedelmät ja vihannekset, liha kannattaa ostaa toisaalta, oikaistaan matkalla tuon lähiön läpi. Salilla kaikki on ennallaan, samat naiset crossareillaan, samat miehet valmiina varmistamaan, vaihdetaan kuulumisia, ai sä olet muuttanut pois maasta, see you later, bye.

Naapurista kantautuva ilmastointilaitteen hurina ei häiritse minua juurikaan, vaikka Suomessa moinen ympärivuorokautinen mekkala ajaisi minut kai hulluuden partaalle. Eikä yhtäkkiä autolla ajaminenkaan ole yhtään jännittävää, vaikka Suomen hitailla ja vähäliikenteisillä teillä se minua vähän hermostuttaakin. Ruokakaupoissa tiedän mitä ostaa ja mistä sen löytää, kun taas Suomessa eksyn vieläkin supermarkettien hyllyväleihin. Huomaamattani juttelen tuikituntemattomille ihmisille tämän tästä, toissapäivänäkin liikennevaloissa miehelle, joka oli käynyt Suomessa vuonna -68. Enpä muista, että olisin Suomessa liikennevalojen vaihtumista odotellessa jäänyt muistelemaan vuosikymmenien takaisia asioita tuntemattoman kanssa.

Tuntuu hassulta, kuinka samat asiat voivat tuntuvat niin erilaisilta riippuen paikasta. Ja kuinka sitä on itsekin vähän kuin eri ihminen.Entä miten on edes mahdollista, että jokin asia tuntuu kotoisammalta jossain muualla kuin omassa kotimaassa? Kertokaapa se.