Kukaan ei ymmärrä suomalaista kuten toinen suomalainen. Käsittääkseen oikein suomalaisissa piilevän hiljaisen surumielisyyden, suoraselkäisyyden ja tahdon tehdä asioita itse, täytyy olla suomalainen. Piste. Mitä enemmän yritän olla maassa maan tavalla, sitä enemmän nautin hetkistä, jolloin saan pyyhkiä otsastani maahanmuuttajan leiman ja heittäytyä umpi-suomalaiseksi. Siksi hakeudun maailman toisella laidallakin tämän tästä kaltaisteni, kylmän pohjolan kasvattien seuraan.

Viime viikonloppuna kokoonnuimme viettämään Suomi-Kerhon pikkujouluja Los Angelesiin. Koska olen seudulla uusi, en tuntenut entuudestaan kuin muutaman ihmisen, joihin olin tutustunut pari päivää aikaisemmin itsenäisyyspäivän juhlissa. Kiitos uuden ystäväni, kymmenisen minuuttia myöhemmin kaikki kyllä tunsivat minut, kun taas minä itse sekoan nimissä vieläkin.

Suomalaiset pikkujoulut kyllä tunnistaa.

Tällä kertaa niitä vietettiin North Hollywoodissa.

Pikkujoulut olivat… no, juuri sellaiset kuin suomalaiset pikkujoulut yleensä ovat. Pöytä notkollaan jouluruokaa, nauravia ihmisiä, baaritiski ja sen ääressä ne, jotka juovat aina hieman liikaa. Ja mikä tärkeintä, ilman täytti maalaisjärjen lisäksi taukoamaton, pääosin suomenkielinen puheensorina. Eikä se ollut mitään smalltalkia, vaan bigtalkia – täyttä asiaa alusta loppuun. Ja se tunne, kun juttelet uuden ihmisen kanssa ja tajuat, että olette asuneet toisistanne vain kivenheiton päässä toisella puolella maapalloa, olette kotoisin samasta pitäjästä tai käyneet samaa koulua. Tällaisia iloisia yhteensattumia tapahtuu tällä mantereella aika harvoin.

Ja joojoo, minä tiedän, että siellä lukijapuolella on varmasti niitä takki auki maailmalle lähteneitä nuoria (ja miksei vanhempiakin), jotka ajattelevat, että Suomesta pois päästyään eivät varmasti hengaile enää yhdenkään suomalaisen kanssa. Normaali, ohimenevä reaktio, sanoisin. On normaalia, että maailmalle lähtiessään haluaa olla tekemisissä paikallisten kanssa, oppia uudesta kulttuurista ja uusista ihmisistä. Sitä vartenhan maailmalle lähdetään. Niin minäkin teen, mutta siltikään en oikeasti usko, että kukaan muu voisi ymmärtää minua kuten toinen suomalainen. Se pakkanen, syksynlehtien päällystämä hiekkatie, kuulas kevätaurinko, puusaunan tuoksu, kevään ensimmäiset hiirenkorvat, Kannelmäen ostari, puolikuollut kyläkauppa ja Saarioisten maksalaatikko täytyy itse kokea, jotta voi todella ymmärtää.

Verkkolehtien alkaessa täyttyä iltapukuloistosta ja Linnan juhlien päästessä täyteen vauhtiin, alan pian itsekin kiskoa suomenlipunsinistä mekkoa ylleni ja valmistautua itsenäisyyspäivän vastaanottoon konsulaatissa. Välimatka ja aikaero Suomeen tuntuvat tänään entistäkin pidemmiltä, mutta onneksi saan viettää illan toisten suomalaisten kanssa.

Ruoho voi tällä pallonpuoliskolla olla tähän aikaan vuodesta vihreämpää, päivät lämpimämpiä ja aurinko kirkkaampi, mutta lopulta ei kotimaata kauniimpaa olekkaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää lukijat ja hyvää syntymäpäivää Suomi!

Se iskee kuin metrinen halko ja pysäyttää paikoilleen isoimmankin körilään.  Se voi iskeä milloin vain, missä vain etkä aina edes tiedä miksi. Joskus se saa alkuunsa variksen raakkumisesta, joskus taivaan täyttävistä vesipisaroista. Toisinaan sen laukaisee naapurustossa alati metelöivien ruohonleikkureiden käynnistämisen väliin jäävä yht’äkkinen hiljaisuus tai vastaavasti jostain kaukaa kantautuva, muistojen syövereistä tuttu moottorisahan ääni. Tänään se leijaili luokseni ruisleivän tuoksun muodossa ja kietoi minut tiukasti otteeseensa – Suomi-ikävä!

Olen viipynyt reissullani yli kaksi vuotta. Alkuperäisen suunnitelman mukaisen paluumuuton piti tapahtua viime elokuussa. Suunnitelmaan tuli kuitenkin muutos, samoin varasuunnitelmaan ja lopulta tajusin lopettaa suunnittelemisen kokonaan. En silti ole katunut ensimmäistäkään maailmalla vietettyä päivää. En edes silloin, kun kaikki käytännönasiat menivät päin seiniä, matto vedettiin jalkojen alta heti kun selkänsä käänsi enkä stressiltäni enää saanut unta. Jokainen päivä on ollut seikkailu.

Ehkä juuri tuosta syystä minä toisinaan kaipaan kovasti kotimaatani. Kun jokaisena aamuna oven avatessani, on edessäni jotakin uutta ja ihmeellistä, minä silloin tällöin huomaankin kaipaavani sitä, että kaikki olisi taas pientä ja tuttua. Lähikaupassa olisi kolme hyllyväliä ja niin sanotussa valikoimassa kahta erilaista kahvilaatua. Tiet, talot ja niiden asukkaat olisivat tuttuja, viereiseltä Nesteeltä saisi Fazerin sinistä ja naapurin isäntäkin kiroilisi suomeksi. Palstaltani loppuisi tila kesken jos yrittäisin kertoa, kuinka paljon kaipaan perhettäni, ystäviäni ja työkavereitani.

Joskus minä kaipaan jopa pakkasta. Sitä ei kolme vuotta sitten

kuvaa ottaessani puuttunut.

Vaikka tällaisina päivinä tuntuukin, että olen maailman yksinäisin, kaukana kaikesta – ja ennen kaikkeakaikista, en halua koskaan turtua Suomi-ikävääni, en unohtaa mistä tulen ja mitä olen. Olen ylpeästi suomalainen, täynnä maalaisjärkeä ja omasta mielestäni maailman jalointa kansaa. Ja onhan kielemmekin kaunis ja rikas kaikkine kirosanoineen.

En kuitenkaan ole kiirehtimässä takaisin. Tulen sitten, kun hetki tuntuu oikealta ja tuulensuunta on suotuisa. Tällaisina päivinä, kun Suomi-ikävä valtaa mieleni, minä kaivan esille Google mapsin ja klikkailen itseni takaisin tutummille kulmille. Johonkin on ehkä ilmestynyt uusi ostari, mutta leikkimökkini on kuvista päätellen edelleen siellä, mihin se viimeisten leikkien jäljiltä jäi.

Otanpa palasen sitä juuri leipomaani ruisleipää. Se sentään on samanlaista kuin Suomessa. Itse asiassa jopa parempaa, kuin se kaupasta ostettu.