Oma elämä

Inhoan Helsinkiä ja Espoota

/ A. K. Nikkinen / 21 kommenttia

Viime viikko oli sanalla sanoen melkoinen. Silloin kun en tehnyt töitä, istuimme paljolti autossa. Matkasimme viikon aikana ensin Pohjois-Pohjanmaalta Uudellemaalle, sitten pääkaupunkiseutua ristiin rastiin, käväisimme mutkan Varsinais-Suomessa, tapasimme ystäviä ja sukulaisia, hyvästelimme yhden viimeiselle matkalleen ja ajoimme sumuisena yönä takaisin Äänekoskelle vain, jotta mies ehtisi vielä viikon päätteeksi hypätä lentokoneeseen Jyväskylästä. Ihan en siis ehtinyt blogin äärelle, vaikka mielen päällä pyöri viikon aikana yhtä sun toista.

Päällimmäisenä viikosta jäi mieleen omituisen kolkko tunne. Oli kiire. Oli surua. Oli stressiä ja jännitystä. Pääkaupungissa oli kurja keli, satoi vettä, satoi räntää ja kontrasti pohjoisen kotoisiin lumimaisemiin oli valtaisa. Siellä harmaisiin betoniseiniin sulautuvan loskan keskellä kaipasin niin kovasti maalle punaisten tupien keskelle, että tuiverrusta vastaan taistelevaa ihmismassaa seuratessani sieluni purskahti itkuun.

Mä haluun pois täältä nyt heti.

Joskus nuorena maalaistyttönä unelmani oli muuttaa Helsinkiin. Unelma toteutui aikuisuuden kynnyksellä, kun muutin Töölöön Mechelininkadulle, ensimmäisen kerroksen asuntoon, jonka ainokaiseen ikkunaan kadunmiehet joskus koputtelivat. Elämä pysyi kesän raiteillaan, vaikka joku päättikin murtautua autooni. Ammensin virtaa kaupungin sykkeestä, söin eväitä Hietaniemen puistossa ja tunsin olevani maailman onnekkain tyttö suuressa kaupungissa. Syksyn tullen sieluni liekki alkoi kuitenkin hiipua samaa tahtia kuin silloinen parisuhteeni syöksyi alamäkeen. Räntäsateiden alkaessa inhosin synkkänä kohoavia taloja, sadan metrin työmatkaa, naapurin Siwaa, vastapäistä pubia kanta-asiakkaineen, tympeän näköisiä kaupunkilaiskoiria, minkkiturkkisia mummoja, viereisen kadun venäläistä ravintolaa jossa en koskaan edes käynyt ja lopulta aivan kaikkea koko helvetin kaupungissa. Kun sitten luulin elämäni parantuvan raahaamalla henkitoreissaan riutuvan parisuhteeni Espooseen, lakkasi aurinko paistamasta ja linnut laulamasta sielläkin. Pilalle meni sekin paikka.

220216_1

Kuten nyt nokkelimmat jo arvaavat, ei vika ollut niinkään ympäristössä vaan omassa elämässäni. Ja vaikka mädän parisuhteen jälkeen jäinkin pääkaupunkiseudulle, tapasin uuden miehen ja menin jopa Espoon maistraatissa hänen kanssaan naimisiin, tuntui vanhoissa maisemissa aina siltä, kuin olisin kantanut raskasta viittaa harteillani. Ja ajatella, että vielä viime viikolla uskoin vakaasti sen johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, että minä nyt vaan inhoan Helsinkiä ja Espoota. Mutta eihän ihminen kaupunkia voi vihata. Ihminen voi vihata asioita, jotka tuntuvat ja tapahtuvat kaupungin sisällä, mutta ei kai kokonaisia kaupunkeja kuitenkaan.

Todellisuudessa minä inhoankin muistojani, joita nämä kaupungit ovat täynnä. Tuossa kadunkulmassa minut heitettiin ulos autosta keskellä yötä, tuolla puistonpenkillä vietin puoli yötä itkien. Tuon ikkunan takana olen pelännyt enemmän kuin koskaan eläissäni, tuon kuppilan toastit olivat sen mätisäkin herkkua. Tuossa se uhkasi ajaa ulos sillalta ja tuolla bussipysäkillä toivoin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan tulla takaisin.

Uskomatonta, kuinka vuosia unohduksissa ollut menneisyys voikaan hypätä yhtäkkiä silmille voimakkaina tunnetiloina. Joskus laukaisijaksi riittää tuoksu, tietty säätila tai vaikka vain raitiovaunun rymistys, jos sen saman ryminän on kuullut läpi ainokaisen ikkunan ilmassa lentäviä lasitavaroita väistellessään.

220216_2

Koska viha ja ikävät muistot syövät naista, yritän muuttaa muistihermotuksiani. Ensi kerralla Helsinkiin tullessa haluan matkustaa ravintolaraitiovaunu Spårakoffissa ja luoda uuden, uljaan muiston raitiovaunusta läikkyvän oluttuopin muodossa, käydä ensimmäistä kertaa syömässä siinä inhoamassani venäläisessä ravintolassa ja pysähtyä puhuttelemaan nyrpeän kaupunkilaiskoiran ulkoiluttamaa minkkiturkkimummoa.

Ehkä minä vielä opin nauttimaan olostani Helsingissä. Mutta kuinka ihmeessä se onnistuisi Espoossa?

 

Aamu, jolloin ei tarvinnut lähteä lenkille

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kun aamulla ulos astuessa on vastassa puolen vuorokauden aikana sataneet lumet, muutama aste plussaa ja jumalattoman suuri piha, on aamun liikuntakuviot melko selvät. Ei muuta kuin lenkkarit takaisin naulaan, saappaat tilalle ja lumikola heilumaan!

070216_4

Lumenluonti oli yksi niistä asioista, joiden arvelin ensimmäisenä ottavan pannuun Suomen talveen muuttaessa. Mutta pieleen meni. Vaikka lumityöt ennen Kaliforniaan muuttoa olivatkin myrkkyä; pakollinen paha ennen kuin auton saisi liikkeelle pihasta, ajattelen nyt lumentuloa osana tätä upeaa vuodenaikaa ja tilaisuutena harrastaa hyötyliikuntaa.

070216_3

Oma asennoitumiseni niin lumeen, pakkaseen, räntään kuin loskaankin on muuttunut paluumuuton myötä suopeammaksi. Kalifornian loputtoman kesän ja piinaavan kuivuuden jälkeen pienikin ilmastonmuutos tuntuu luonnonihmeeltä, aivan kuten kaikki mitä taivaalta sataa, olipa se missä olomuodossa tahansa.

Ja mikäpä sen mukavampaa kuin viettää aamupäivä pihalla lumitöissä. Kaloreita palaa ja samalla tulee tehtyä jotain hyödyllistä, toisin kuin jumppatunnilla tai kuntopyörän päällä hikoillessa. Voin muuten kertoa, että maistui se laskiaispullakin tänä sunnuntaina ihan eri tavalla ansaitulta!

070216_5

Tämä on taas sarjassamme sen sortin pieniä iloja, joita ei välttämättä näe ellei niitä käy katselemassa vähän kauempaa.

Todellinen lifestyle-blogi

/ A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Olen usein saanut kiitosta tavastani kirjoittaa blogissani avoimesti – en vain onnenhetkistä – vaan myös eteeni osuneista vastoinkäymisistä. Samasta syystä olen itsekin kiitellyt niitä kanssabloggaajia, jotka uskaltavat rikkoa täydellisen elämän illuusion ja näyttää, ettei niin täydellistä elämää olekaan, etteikö ainakin hetkittäin joutuisi kahlaamaan polvia myöten siinä itsessään.

Luokittelen oman blogini kai kategorioista suosituimpaan, lifestyle-blogiksi. Minulle se tarkoittaa – jos ei nyt peilikirkasta – niin ainakin kohtuullisen särmää peilikuvaa itsestäni sekä päiväkirjamaisia otteita elämästä sen hyvine ja huonoine käänteineen. En missään tapauksessa halua blogini perustuvan valheellisen kliiniselle kuvalle todellisuudesta, tai tarjota lukijoilleni jotain sellaista, jota ei ole edes olemassa. Jos näin haluaisin, kirjoittaisin lifestyle-blogin sijaan fantasiakirjoja.

Harmittavan usein lifestyle-blogeissa nähdään ihmiselosta vain siloiteltu versio, joka voi etenkin nuorille muodostaa hyvinkin vääristyneen mielikuvan todellisuudesta ja luoda täysin epärealistisia odotuksia elämälle. Blogimaailma on pullollaan juttuja terveellisistä ruokavalioista, tehokkaista treeneistä, noususuhdanteisista urista, kunnianhimoisista opinnoista, ihanasta perhe-elämästä, suloisesta vauva-ajasta, siisteistä kodeista, onnellisista parisuhteista, kuumista deiteistä, huolettomasta rahankäytöstä, shoppailureissuista, unelmamatkoista, täydellisen pyöreistä pakaroista, iloisesta mielestä ja energisestä olosta. Vain harvoin tartutaan aiheisiin, jotka vaatisivat omien heikkouksien ja epäonnistumisien tunnustamista.

310116_1

Kun todellisessa elämässä sitten sattuu ja tapahtuu, tulee vastoinkäymisiä, terveys pettää, talous romahtaa, parisuhde kariutuu, koti paljastuu hometaloksi, psyyke murenee, raskauskilot jämähtävät vyötärölle, lapsi on täysin mahdoton eikä elämässä ole tietoakaan siitä bloggaajien mainostamasta ihanan rennosta arjesta, voi blogielämää ihannoiva ihminen tuntea itsensä epäonnistuneeksi.

Miksei mun elämä suju? Miksi just mulle käy näin? Miksi mä en pysty vaikka muut pystyy?

Et se ole vain sinä. Ja juuri sen vuoksi koenkin niin tärkeäksi kirjoittaa myös niistä kerroista, kun kaikki menee päin seiniä eikä mikään suju. Tämä tuo lohtua niille, jotka omassa elämässään ponnistelevat vastoinkäymisten kanssa. Ei siksi, että muiden ongelmien edessä tuntisi omat ongelmansa jotenkin pienemmäksi, vaan siksi, koska on lohdullista huomata, ettei ole yksin. Sillä kyllä ne muutkin kulkevat joskus vastatuuleen, se siisteinkin koti on sotkussa, vahvimmankin mieli solmussa ja määrätietoisimmaltakin on suunta hukassa. Se on todellista lifestyleä se.

 

 

Kotokutoista

/ A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

Pian kuukauden päivät äitini kanssa saman katon alla vietettyäni voisin sanoa, että vaikka moni piirre minussa onkin periytynyt juuri äidiltäni, jäi geenilottopotista uupumaan äitini intohimo neulomiseen ja muihin käsitöihin, tai kuten äitini asian ilmaisee – neuloosi. Niin, onhan se paha neuloa, kun on kaksi vasenta kättä, koordinaatiokyky sitä luokkaa, etten välttämättä löydä pimeässä edes nenääni ja sekoan jo alkeellisimmissakin laskutoimituksissa.

230116_1

Toisaalta puolustuksekseni on sanottava, että edellisestä kutomisyritelmästä on kulunut aikaa jo lähemmäs 25 vuotta. Muistan edelleen kylmän käsityöluokan, loputtomalta tuntuneen kaulaliinaprojektin, kaikki ne parittomat villasukat ja opettajani lohduttoman huokailun. Kotona yritin inspiroitua äitini luomuksista ja kerran innostuin jopa työstämään omatoimisesti villapipoa, mutta kärsivällisyyteni loputtua tuli piposta vain nipin napin riittävän suuri kissalle ja seuraavan pipon teinkin jo suosiolla gerbiilille. Lopulta ilmoitin koulussa siirtyväni puutyötunneille, mutta yleisen painostuksen vuoksi palasin vain muutamaa viikkoa myöhemmin takaisin kutimien ja ompelukoneiden äärelle ja trauma sen kuin syveni.

Mutta palataanpa takaisin äitiini. Hän tuossa pian saapumisemme jälkeen kysäisi, että olisiko minulla tarvetta villapaidalle, hänellä kun olisi juuri sellainen työn alla. Vain muutamaa tuntia myöhemmin, oli päälläni uusi, alpakan villasta kudottu, pehmoinen ja lämmin, maailman ihanin neule. Varmistaakseen, että perheemme varmasti tarkenisi myös paukkupakkasissa, hän sysäsi meille vielä hyvän kasan villasukkia ja lapasia, ”näitä kun syntyy helposti muutamat illassa”.

230116_3

Viime viikot äitini jokailtaista kutomista seuranneena, voisin vihdoin olla valmis kokeilemaan kutomista uudelleen itsekin, sillä kyllähän omien toiveiden ja mittojen mukaan tekaistu neule on melkoinen motivaattori. Ja onhan nykypäivänä internet täynnä kaikenlaisia poropeukaloille suunnattuja ohjeita ja videoita, joten ehkäpä minäkin voisin kerran elämässäni onnistua kutomaan – jos en nyt villapaitaa – niin ainakin parillisen määrän villasukkia.

230116_2

Mitenkäs teiltä muilta sujuu neulomishommat? Ja olenko ainoa koulun käsityötunneista traumatisoitunut?

 

Miltä se nyt tuntuu?

/ A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

Kun puolitoista kuukautta sitten paluumuutimme Suomeen, pelkäsin jo etukäteen kysymystä, jonka tulisin kuulemaan vielä monta kertaa:

Miltäs se nyt tuntuu, palata Suomeen?

Vaikka kysyjät eivät tietenkään voineet ymmärtää osuvansa suoraan kipeään kohtaan, saati että he olisivat tietoisesti halunneet olla ilkeitä, tuntui kysymys äärimmäisen hankalalta ja epämiellyttävältä vastata. Kuinka sanoa, että tuntuu ihan paskalta ilman, ettei loukkaisi kysyjää tai kuulostaisi synnyinmaansa vihaajalta? Vaikkei kysyjä sitä todennäköisesti edes tajuaisi, tarkoittaa tuo kysymys avattuna samaa kuin tiedustelisi miltä tuntuu, kun on joutunut jättämään kotinsa, kotimaansa, ystävänsä ja koko entisen elämänsä pakon edessä, puhumattakaan työttömyydestä tai mittavan summan maksavasta muutosta? Kuinka siihen voi muotoilla sellaisen kauniin vastauksen, kuin kysyjä odottaa kuulevansa?

200116_3

Vältelläkseni hankalia kysymyksiä, niistä poikivia lisäkysymyksiä ja mahdollista mielensä pahoittamista, vetäydyin viikoiksi omiin oloihini enkä tavannut lähisukulaisia lukuunottamatta montaakaan ihmistä. Ensimmäiset viikot olivat kai jonkinlaista suruaikaa, jolloin päästin pikkuhiljaa irti unelmistani, kohotin hitaasti katseen maanraosta kohti horisonttia ja raotin varovasti silmiäni ympärillä oleville positiivisille asioille. Olo alkoi helpottua.

200116_1200116_4

Vaikkei aikaa paluusta ole vielä niin paljon kulunutkaan, tuntuu että ensimmäisten viikkojen tunnelmista on tultu jo melko pitkälle. Pakkomuuton repimä haava on alkanut pikkuhiljaa arpeutua ja Kalifornia painua muistoissa syvemmälle, yhdeksi elämän upeimmista kokemuksista. Kun on lakannut taistelemasta aktiivisesti takaisin vanhaan pääsemisen puolesta, on jäänyt enemmän tilaa haaveilla tulevaisuudesta. Ja vaikka sen entisen kotikadun muistelu vielä vähän kirpaiseekin, ei luminen maisema ikkunan takana tunnukaan enää niin pahalta.

Itse asiassa, se maisema tuntuu aika hyvältä. Ihan tosi, tosi hyvältä.

200116_2

Meillä ei vieläkään ole omaa kotia, ei edes näköpiirissä, mutta majailemme vuorotellen isäni ja äitini luona, Nivalassa ja Äänekoskella, ja otamme takaisin kuuden Kalifornia-vuoden aikana menetettyä yhteistä aikaa. Olen pakkasten myötä rakastunut myös talveen, vaikken ennen Kaliforniaa ole talvi-ihminen ollutkaan ja olen pikkuhiljaa saanut yliotteen jopa pimeydestä ja päässyt yli paluun jälkeen vaivanneesta ylenpalttisesta väsymyksestä. Olen kotiutunut uusien kotikaupunkien kuntosaleille, syönyt suomalaista suklaata rasiatolkulla, hämmästellyt laajentuneita elintarvikevalikoimia, palannut lomalta töihin samalle aikavyöhykkeelle muun toimiston kanssa, kuvannut pakkasen jäädyttämiä maisemia ja alkanut miehen kiusaksi puhua kuin itsestään alkuperäismurteellani. Vaa eläpä hättäile, kyllä nää asiat tästä viellä järijestyy.

200116_5Eihän tämä olekaan loppu. Tämä on uusi alku.