Niin se vain on, että ne pahimmat ja parhaimmat iskuyritykset osuvat kohdalle yleensä silloin, kuin sitä vähiten osaa odottaa. Tämänkertainen, kaikkine kömpelyksineen ehkä surkein yritys ikinä, osui kohdalle viime perjantaina kävellessäni salilta kotiin. Mikä siinä sitten meni niin pahasti pieleen?

Toivotin hyvät huomenet vastaantulevalle nuorellemiehelle. Kului minuutti, ehkä kaksi, kun kuulin takaani juoksuaskeleita. Samainen nuorimies ilmestyi eteeni ja pyysi pysähtymään hetkeksi.

– Sori, mutta mun oli ihan pakko juosta kertomaan, että olet tosi nätti, puuskutti nuorimies. Olin postitiivisesti yllättynyt, olinhan juuri kaksi tuntia treenannut, hikinen, meikitön ja kaikin puolin ryvettyneen näköinen.

– Ai, ei ehkä juuri nyt tunnu siltä, kun olen ihan hikinen ja ällö, mutta kiitos kovasti, sanoin.

Plussaa: Nämä paikalliset ovat siitä mukavia, että tulevat rohkeasti sanomaan jos joku ulkonäössä miellyttää(tästä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä). Samalla tavalla teen minäkin nykyään. Jos jollain on kiva tukka tai hienot kengät, käyn rohkeasti sanomassa ja kaikilla on hyvä mieli.

Sitten alettiinkin luisua sivuraiteille.

– Niin, mun oli vaan pakko tulla sanomaan, vaikka se varmasti on sun mielestä tosi outoa. Niin, että anteeksi vain kovasti, kun häiritsen, hän jatkoi.

– Ei mitään hätää, tätä tapahtuu aina välillä. Saahan sitä tulla juttelemaan, koitin vakuutella, että anteeksipyytely vähitellen lakkaisi.

– Ai tapahtuu vai?, vastasi hän selvästi hämmästyneenä.

– Ai että nuoremmat kundit yrittää iskeä sua?, hän kysyi.

– No joo, usko tai älä, vastasin kuivasti.

Miinusta: Tuo ”nuoremmat kundit” särähti korvaan aika pahasti yhdistettynä siihen epäuskoiseen katseeseen. Hyvä on, ikäero oli välillämme ilmeinen; hän oli ehkä 25-vuotias ja minä kolmekymmentä, mutta ikäerosta ei silti kannattaisi tehdä numeroa. Ei ainakaan siihen suuntaan, että saa osapuolista vanhemman tuntemaan itsensä vielä vanhemmaksi. Ja minä en edes ole herkkä ikäni suhteen. Erittäin, erittäin huono aloitus.

Ja niin jatkui sananvaihto.

– Oletsä muuten naimisissa tai onko sulla poikaystävää?, kysyi tässä vaiheessa silmissäni räkänokaksi muuttunut nuorimies.

– Joo, on aviomies, olen naimisissa, vastasin ajatellen, että pääsisin jo vähitellen kotiin palkkarille.

– Aijaa. No mutta hei lähetkö kahville? Siis ihan kaverina, hän heitti.

– Kiitos, mutta ei kiitos, naurahdin ja kirosin mielessäni tyypin sitkeyttä. Nälkä.

Miinusta: Että minä vihaan tuota ”lähdetkö kahville/lasilliselle/leffaan/mihin vaan ihan vain kaverina” -mantraa. Tyhmäkin tajuaa, miksi sinne kahville lähdetään. On vähän pirun vaikeaa lähteä ihan vain kaverina kahville, jos ei olla kavereita. Enkä edes halua ystävystyä tyypin kanssa, joka on kiinnostunut minusta vain ulkonäköni takia. Treffeille sen sijaan tuosta syystä voisinkin lähteä, siis ellen olisi naimisissa. Mutta ei, kaveri-kortti ei toimi. Se ärsyttää.

Mutta tyyppi ei antanut periksi.

– No hei, kävele mun kanssa tuon järven ympäri vaikka. Ei siihen mene kuin tunti, hän ehdotti.

– Hei, mä olen just tullut salilta. Ihan oikeasti, en mä lähde. Mihinkään, vastustelin yrittäen kuulostaa edelleen ystävälliseltä, mutta hermo selvästi kiristyen.

– Hei pliis, tee nyt nuori kundi iloiseksi ja lähden mun mieliksi, hän jatkoi kerjäämistään.

Miinusta: Ei tarkoittaa ei. Inttäminen ja koiranpentukatse ei auta asiaa yhtään. Ja taas se ”nuorempi kundi” tuli sieltä. Muutamien vuosien ikäeromme ratkesi juuri valovuoden levyiseksi kuiluksi väliimme. Ihan kuin olisi vängännyt kaupan karkkihyllyllä 4-vuotiaan kanssa.

Seuraavaksi tein vähän epäreilun liikkeen, mutta kun ärsytti tuo ikäeron jatkuva korostaminen. Kysyin häneltä minkä ikäisenä hän minua oikein pitää.

– No kyllä sä varmaan olet lähellä neljääkymmentä, ehkä 38, hän arvasi.

Kolmekymmentäperkeleenkahdeksan? Se siitä, että näytän nätiltä vielä salitreenin jälkeenkin. Näytän lähes kymmenen vuotta vanhemmalta, kuin olen. Siinä se taas nähtiin, että lapsen suusta totuus tulee.

– No ei nyt osunut ihan nappiin. Olen kolmekymmentä, vastasin. Ja niin kutistui se sulka, jonka nuorimies yritti hattuunsa saada koittaessaan pokata vanhempaa kotirouvaa.

Miinusta: Huono arvaus, tai ainakin väärään suuntaan. Ja jos haluaa tarjota päiväkahviseuraa keski-ikäiselle, avioelämäänsä kyllästyneelle kotirouvalle, kannattaa ensin olla 100 % varma, että kohde on a) keski-ikäinen b) avioelämäänsä kyllästynyt ja c) tykkää räkänokkaisesta seurasta.

– Missä salilla sä käyt? Voisin tulla sinne katselemaan sua, oot niin hyvässä kunnossa, hän vaan jatkoi.

– …ikäisekseni, ajattelin ääneti.

– Tuossa ihan lähisalilla. Käyn siellä mun miehen kanssa, että voit sitten katsella sitäkin, vastasin jo lähtöä tehden.

– Ai sen sun miehen kanssa… mutta eihän se ole sun mukana nytkään, hän sanoi epäluuloisesti.

Miinusta: Minua ärsyttää suunnattomasti, että aviomiehen olemassaolo kyseenalaistetaan. Ei, hän ei aina liiku kanssani ja kyllä, käyn salilla ilman sormusta, mutta se ei tarkoita sitä, että aviomieheni olisi mielikuvituksen tuotetta.

– No, ehkä mä vaan sitten pyörin täällä kulmilla katselemassa sua, hän tyytyi sanomaan.

– Aha, totesin.

Miinusta: Stalkkeri-tutka värähti, pahasti. Kun pääsin kotiin, lukitsin perässäni kaikki ovet ja ikkunat ja nyt joka kerta, kun kävelen salille tai salilta kotiin yksin, olen varma, että tuo tyyppi tulee jonkun kulman takaa vastaan.

Viimein pääsin sitkeästi yrittäjästä eroon ja lähdin kohti kotia. Ehdin kävellä ehkä kymmenisen sekuntia, kun takaani kuului:

– Hei ja sulla on tosi hyvä perse!”

Viimeinen oljenkorsi. Ei auttanut. Yleisfiilis jäi silti negatiivisen puolelle.

Plussaa: Takaliston kehuminen on aina hyvä asia.

***

No, ehkä tuo taktiikka ei olisi ollut niin huono jos olisi osunut oikeanlaiseen kohteeseen. Ehkä olen jo niin vanha, etten enää ymmärrä. Tai liian nuori, etten ymmärrä. Kysyntä ja tarjonta ei nyt joka tapauksessa kohdannut.

Mikä on surkein iskuyritys, johon itse olette törmänneet?