Ei mikään kuntoihme

26/12/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ilma on viilentynyt ja satunnaiset sateet alkaneet. Kaikkien niiden helteiden jälkeen Kalifornian talvi tuntuukin nyt astmaatikon keuhkoihin hyvältä, erityisesti juostessa.

Kalifornian talvi on astmaatikon keuhkoille armollinen.

Mutta lentää se hiki viileässäkin.

Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta en todellakaan ole mikään kuntoihme. Itse asiassa viitisen vuotta sitten, oli kestävyyskuntoni vielä kovinkin heikko. Vaikka salilla oli käyty, kuntopyörää ja stepperiä poljettu, ei tämä astmaatikko ollut tehnyt juuri lainkaan oikeaa, kuntoa kohottavaa harjoittelua. Vasta aikuisiällä aloitetut hölkkälenkit, talvipyöräily ja lopulta Kalifornian mäkiset maastot ovat saaneet kuntoni kohenemaan, pikkuhiljaa. Mutta helppoa se ei ole ollut.

Paikallinen lenkkimaasto tarjoaa reilusti ylämäkiä.

Olin ehkä maailman epäliikunnallisin lapsi, ainakin urheilumielessä, vaikka muuten olinkin aktiivinen. Kun minulle ekaluokkalaisena puhkesi sekä allerginen että rasitusastma, käskivät lääkärit ottamaan rauhallisesti, ei saisi rasittaa keuhkoja ettei tule kohtausta. Hengästyin helposti, keuhkoissa rahisi ja hengitys ahdisti. Kuntotesteissä jäin muista jälkeen ja se oli minulle ihan ok. Minä en jaksa enkä pysty, koska olen astmaatikko. Otin hönkäset astmapiipusta ja alistuin kohtalooni pitkäksi aikaa.

Jos jaksaa juosta kukkulalle, voi nähdä kauniin auringonlaskun.

Vasta pitkälti aikuisiällä, nykyisen mieheni tapaamisen jälkeen, alkoi kestävyyskunnon kehittäminen todenteolla kiinnostaa, minä kun halusin urheilla mieheni mukana. Niin alkoivat aamuiset kävely-/hölkkälenkit Espoon metsissä. Ensin puoli tuntia, sitten tunti. Ja seuraavaksi ajeltiin pyörällä Bodom-järven ympäri hampaat irvessä. Monta kertaa itkua nieleskellen kirosin heikosti toimivia keuhkojani, mutta jatkoin siitä huolimatta, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän sinnikkäästi. Voi että minä vihasin juoksemista ja sitä, että jäin aina jälkeen. Olin hidas, ylämäet oli pakko kävellä ja kuntoni kehittyi tuskallisen hitaasti. Viimeisen talven ennen Suomesta muuttoa kuljin töihin maastopyörällä ja huomasin, että vain harvoin oli aura-auto ehtinyt pyörätielle siihen aikaan, kun minä ajelin töihin. Ja niin kasvoi kunto samaa tahtia, kuin tatti otsassani. Kun lumet sitten sulivat, juoksin Naisten Kympin alusta loppuun kylmiltään ilman juoksuharjoittelua ja se oli minulle suuri saavutus. Enpä turhaa ollut pyöräillyt umpihangessa.

Ylämäessä nousee syke.

Nyt kolme vuotta Kalifornian mäkisiä maastoja ylös alas taivallettuani, on kuntoni vihdoin ihan mukavalla tasolla ja astma lamauttaa keuhkoni enää vain kovassa helteessä, pakkasessa ja kipeänä ollessa. Jopa lämpötilojen suhteen on sietokykyni kasvanut parissa vuodessa huimasti. Edelleen, jokaisen lenkin jälkeen, olen ylpeä itsestäni, että olen nähnyt kaiken sen vaivan kestävyyskuntoni edistämiseksi. Se entinen astmaatikko, joka tunsi tukehtuvansa viiden minuutin rasituksen jälkeen, rakastaa nyt juoksemista.

Loppuun vielä kuva kurpitsoista, jotka kasvaa posottavat joulukuun

loppupuolella vehreällä kukkulalla. On tämäkin talvi.

Migreenipäivä

17/12/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Koko viikon kestänyt hullunmylly ja kiire päättyi lopulta tänään kuin seinään. Kun treeneistäkin oli välipäivä, oli tarkoitus tehdä pakollisten töiden lisäksi viikkosiivous, bloggaamista ja ne viimeiset joululahjaostokset, mutta kroppa päätti loputa toisin ja päädyin makaamaan puolikuolleena sohvalle.

Kärsin tänään migreenikohtauksesta ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Olimme lounaalla meksikolaisessa ravintolassa, kun vatsassani pyörähti pahaenteisesti ja tuli tukala olo. Epäilin heti, että ruoassa oli jotain vikana. Varttia myöhemmin päästyäni ruokakauppaan, alkoi päätäni kiristämään ja näkö sumentua. Tässä vaiheessa ymmärsin, että koko viikon vaimeina aaltoina tullut ja mennyt päänsärky tulisi yltymään migreeniksi ennen kuin pääsisin kassan läpi ja autolle. Kun sitten lopulta pääsin kotiin, haparoin lääkekaapille ottamaan migreenilääkettä, joskin auttamattomasti myöhässä, ja menin sohvalle odottelemaan kohtauksen täyttä raivoa. Ja sieltä se tuli, massiivisten vatsaoireiden saattelemana.

Migreenissäni on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että kohtaus on yleensä ohi alle 12 tunnissa, jopa ilman lääkkeitä. Olen myös onnekas, sillä kohtausten välillä voi kulua aikaa useita vuosia. Huono puoli taas on se, että migreenikohtaukseni ovat ilmaantuessaan hyvin voimakkaita. Yleensä kohtauksen aluksi pelkään kuolevani ja kahden tunnin kuluttua pelkään, että en kuolekkaan. Onneksi miehen selkäleikkauksesta jäi yli keskivertoa voimakkaampia kipulääkkeitä, joilla tainnutin itseni useammaksi tunniksi enkä ehtinyt kärsiä pahimmista oireista juuri varttia pidempään. Joten anteeksi vain kirjoitusvirheet, olen takuuvarmasti lääkkeiden vaikutuksen alaisena tätä kirjoittaessani.

Huomenna otetaankin sitten rauhassa ja koitetaan paikata migreenin tekemiä tuhoja ruokavaliossa ja energiavarannoissa. Vatsa huutaa tyhjyyttään eikä mikään pysy sisällä vieläkään, joten kovin kummallisia treenejä on turha odottaa huomiselta, tuskin koko alkuviikolta. Onneksi seuraavaan tankkauspäivään on enää viikko aikaa. Jee, jouluähky!

Onkos täällä muuten muita migreeniongelmaisia?

Äitigeeni

12/12/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Siinä sitä taas oltiin, kahvipöydässä äitien kanssa. Naisista nuorin, kahden pienen lapsen äiti, selvitti muille, kuinka mahdotonta on löytää aikaa harrastuksille. Seurasin, kuinka hän kesken lauseen nousi pöydästä, kävi nostamassa jaloilleen kaatuneen lapsen, puhalsi satutettuun polveen, istui takaisin pöytään, irroitti toisen lapsen napakan otteen paidanhelmastaan, nosti toisen jo luokseen ehtineen lapsen syliinsä, laski hänet kymmenen sekuntia myöhemmin alas, irroitti toisen lapsen sormet korvarenkaastaan, nosti pystyyn lapsen kaataman joulukoristeen ja suoriutui tuosta kaikesta kuin ohimennen, lausetta keskeyttämättä ja silmää räpäyttämättä. ”Synnynnäinen lahjakkuus”, ajattelin.

”Toisilla on äitigeeni, toisilla ei”, sanovat yhdysvaltalaistutkijat.

Äiti-ihmisen ilmiömäisen suorituskyvyn äänetön ihailuni katkesi pöydän yli heitettyyn kysymykseen, ”onko teillä lapsia?” ja sitä seuranneisiin ”aiotteko hankkia?” sekä ”minkä ikäinen olet?” ja toteamukseen ”kyllä sinä vielä ehdit muuttaa mieltäsi”. Seurasi luento siitä, kuinka äidiksi tulo tekee naiseksi ja lapsen saaminen on elämän täyttymys. Niin se varmasti onkin, hänelle. Minä, totaalisen äidinvaistoton ihminen, tunsin hetken aikaa itseni naisena täysin epäonnistuneeksi.

Yhdysvaltalaistutkijat tuovat kuitenkin lohtua kaltaisilleni naisille. Heidän tutkimuksissaan on löytynyt geeni, joka näyttäisi vaikuttavan naisen äidinvaistoihin. Tutkijat ovatkin alkaneet kutsua tätä geeniä nimellä ”mommy gene”. Tämä selittäisi sen miksi osa naisista pitää lasten hankkimista itsestäänselvyytenä ja toimii lasten kanssa luontevasti, kun taas osa naisista ei tunne erityistä tarvetta lisääntymiselle eikä välttämättä tunne lapsia kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa.

Tutkijat kuitenkin painottavat, että myös äitigeenitön nainen voi olla hyvä äiti. Ihminen on oppivainen ja äitigeenitönkin nainen voi haluta perustaa perheen ja on kykenevä tunnistamaan lapsensa tarpeet ja luomaan lapseensa syvän tunnesiteen. Itse järkeilisin, että äitigeenittömien naisten lastenhankinta perustuu enemmän järkisyihin, kuten haluun jatkaa sukua, kuin luontaiseen tarpeeseen tai ns. vauvakuumeeseen. Varmasti myös ympäristön luomilla paineilla on osuutensa asiaan.

Se, ettei minulla ole suurtakaan mielenkiintoa hankkia omia lapsia ja että olen elämääni tyytyväinen ilmankin, ei siis välttämättä ole itsekkyyttä vaan geneettinen ominaisuus. On silti mahdollista, että jonain päivänä minäkin keksin jonkin järkisyyn lasten hankkimiselle. Tällä hetkellä keksin kuitenkin vain monta järkisyytä olla hankkimatta.

Levoton ei unta saa

04/12/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kärsin tällä hetkellä erikoisesta ongelmasta, nimittäin ylipirteydestä. Vaikka kyseessä onkin pääsääntöisesti positiivinen ongelma, hiipii mieleeni toisinaan pieni pelko siitä, että jossain vaiheessa ylenpalttinen valvomiseni kostautuu. Toistaiseksi mitään ongelmia ei ole ollut, vaikka normaaliin unirytmiini ja liikuntamäärääni nähden ovat 5-7 tunnin yöunet aivan liian lyhyet. Tästä syystä olen ryhtynyt ”pakottamaan”itseni pidempiin yöuniin suurin piirtein kerran viikossa. Ja koska Amerikassa ollaan, apuvälineitä tarkoitukseen löytyy suoraan maitokaupan hyllyltä.

Mikäs se sieltä tyynyn välistä pilkistää?

Ei tytöt, hilpeästä muotoilustaan huolimatta se ei ole se miltä se ehkä näyttää…

Sehän onkin nestemäistä unihiekkaa!

Nerokas amerikkalainen keksi pullottaa unihiekkaa, eli tarkemmin sanottuna kuvassa oleva juoma sisältää erinäisiä rentouttavia ainesosia, mutta pääkiitos aivojen sammumiselle kuuluu juomassa piilevällemelatoniinille. Suomessahan melatoniini on luokiteltu lääkeaineeksi ja on näin ollen saatavana ainoastaan reseptillä. Täällä melatoniinia saa kuitenkin ostaa pillereinä tavallisesta elintarvikekaupasta ja näemmä nyt myös juotavassa muodossa.

Ja toden totta, puoli tuntia juoman nauttimisen jälkeen valuin puoliunisena sänkyyni ja nukuin ruhtinaalliset kahdeksan tunnin yöunet.

Samaisella unijuomavalmistajalla on valikoimissaan myös muita erinäisiin poikkeustilanteisiin sopivia juomia. Tällä hetkellä jääkaapissa testikäyttöön pääsyä odottavat stressin lievittäjä ja näläntunteen taltuttaja. Kunhan joulustressi ja dieetin nälkäviikot iskevät kunnolla päälle, pääsevät juomat osoittamaan tehonsa äärimmäisissä olosuhteissa.

Koneeksi muuttunut

27/11/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Aamucardio. Ruokaa. Töitä. Ruokaa. Salille. Kotiin. Ruokaa. Kalorilaskelmia. Treeniohjelmia. Ruokaa. Unta. Jaa niin, onhan minullahan mieskin, kulta anna pusu – mun hauikseen. Ja sama alusta, uudestaan, uudestaan!

Niin kauan kun kone jaksaa hymyillä, on kaikki hyvin.

Takana on kaksi kuukautta säntillistä massakautta enkä jättänyt yhtäkään suunniteltua salitreeniä välistä koko aikana. Salille meno minua ei nyppinyt oikeastaan kertaakaan, koska tulokset paranivat jatkuvasti ja tumppu kasvoi. Ainoa asia joka tuotti vaikeuksia, oli aerobisesta harjoittelusta pidättäytyminen. Erityisen kovilla pää oli silloin, kun paino vain nousi nousemistaan enkä saanut tehdä mitään sen estämiseksi. Kahden kuukauden syöttöporsaana olo tuottikin tulosta. Itkuun pillahtaminen oli lähellä, kun mittaukset kertoivat rasvaa kertyneen ympäri kehoa reilun kolmen kilon edestä. Lohtua tukalaan olooni toi kuitenkin tieto siitä, että lihasmassakin oli lisääntynyt himpun verran.

Seuraavaksi edessä on pitkä ja tuskanhikinen dieetti. Viime viikko kului kuitenkin vielä massakauden viimeisestä kovasta viikosta palautuessa, joten raahauduin salille vain muutaman kerran lämmittelemään kevyesti ja kävin hampaita tuskasta kiristellen hierojalla. Totinen treenaaminen alkoikin sitten tänään. Ohjelmassa oli tuskallisen pitkiä, 15-20 toiston polttavia sarjoja ja pääsin vihdoin hikoilemaan aamucardioiden parissa.

Dieetin ensimmäiset viikot tulee näyttämään tältä:

Maanantai: aamucardio 30 min, rinta-/olkatreeni

Tiistai: aamucardio 30 min, selkätreeni

Keskiviikko: ah, pitkä juoksu- tai pyörälenkki…!

Torstai: aamucardio 30 min, haukkari-/ojentajatreeni

Perjantai: sekalaista vatsatreeniä

Lauantai: Jalkapuntti

Sunnuntai: Pakkolepo

Ravintopuolesta sen verran, että hiilihydraattia ollaan nyt ajamassa alaspäin, proteiinia ylöspäin ja kalorit on pudotettu karvan alle kulutuksen.

Näyttäisi kovasti siltä, että tässä vaiheessa ei joogalle jää aikaa, ei ainakaan niin paljon, että maksaisin studion jäsenyydestä 60 taalaa kuussa. Enkä usko aikaa olevan ihan heti jatkossakaan, sillä mitä pidemmälle dieetissä edetään, sitä enemmän ohjelmassa on aerobista harjoittelua.

Olen aivan hirmuisen motivoitunut. Käytännössä olen jo viikkoja sitten muuttunut koneeksi, joka suorittaa treenit mukisematta kuten on suunniteltu. Nyt kun kuvioihin lisätään vielä entistä orjallisempi ruokavalio jolloin kaikki ruoka päätyy lautaselle vaa’an kautta, ei päähän paljoa pakollisten asioiden lisäksi mahdu. Ja tässä minä olen erinomainen. Kroppa toimii vaikkei pää heti aamusta olisikaan mukana. Kun lihaksia polttaa ja voimat häviää, mieli pakottaa vielä jatkamaan. Tässä päässä ei valitusta sallita. Päättäväisyyden ja pakkomielteisyyden raja on lopulta melko häilyväinen.

Mistä se motivaatio oikein kumpuaa? En voi kieltää etteikö taivaisiin kohonneella rasvaprosentilla olisi osuutta asiaan, tottakai on. Toinen syy on kehitys. Salilla käyminen on siitä kiva harrastus, että tulosten parantuessa motivaatio sen kuin kasvaa kasvamistaan. Kolmas syy on se, että minä todella tykkään käydä salilla. Se on minun juttuni.

Tässä pieni vinkki jokaiselle, joka kärsii salimotivaation puutteesta: onko salitreeni mielestäsi kivaa? Jos ei, niin ei ihme ettei kiinnosta. Ethän syö maksapihvejäkään jos se pistää oksettamaan. Etsi itsellesi laji josta oikeasti pidät, kahvakuulailu, bodypump, crossfit… lajeja on monia. Mikäli mikään liikunta ei kiinnosta, on vika asenteessa. Asennevamma on muuten ihmisen pahin vihollinen.

Onnenpäivä

Terveys & hyvä olo