Terveys & hyvä olo

Laktoosivamma

/ A. K. Nikkinen / 26 kommenttia

En ole juurikaan juonut maitoa sitten lapsuusvuosien, mitä nyt joskus aamuyön tunteina grillisapuskan painikkeena tai tuoreen pullan kaverina. Muutoin olen kyllä käyttänyt maitotuotteita niin ruoanlaitossa kuin leivonnassakin, ja etenkin kreikkalaisesta jogurtista tuli oleellinen osa päivittäistä ruokaympyrääni USA:ssa asuessani.

Suomeen palattuani sietokykyni maitotuotteiden suhteen kuitenkin muuttui. Ostin ahneuksissani heti ensimmäiseltä kauppareissulta kassillisen rahkaa, mutta jo muutaman purkin jälkeen totesin, ettei vatsani kuuden rahkattoman Kalifornia-vuoden jälkeen enää kestänytkään tuota perinteistä bodariruokaa. Muutaman vatsanväänteisen yön jälkeen siirryin takaisin jogurtin syöjäksi, mutta Suomessa valmistettuna sekin tuntui kuplivan kummasti vatsassa.

170416_1

Koska paluumuuttomme ajoittui joulunaikaan, tulin syöneeksi useampana päivänä riisipuuroa aamupalaksi ja voi elämänkevät minkä turvotuksen se saikaan aikaan! Kun sama ilmiö toistui myöhemmin maitoon tehdyn ohrapuuron kanssa ja pääsiäisenä mämmin kanssa nautittu kuohukerma sai vatsani näyttämään siltä, kuin olisin kolmannella kuulla raskaana, tajusin vihdoin, ettei elimistöni yksinkertaisesti enää kestänyt suomalaisia maitotuotteita. Hetken epäuskon jälkeen siirryin laktoosittomiin tuotteisiin ja yllätysraskauteni hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin.

Koska aihe on minulle jokseenkin uusi enkä ole siihen liiemmin perehtynyt, niin viisatkaa hyvät ihmiset jos tiedätte, että miksi ihmeessä vatsani kestää amerikkalaisia maitotuotteita, mutta ei suomalaisia? Sen tiedän, että vaikka maallikko ei makueroa huomaakaan, niin jotain eroa prosessoinnissa on, sillä Amerikassa ihan tavallinenkin maito kestää jääkaapissa hyvänä reilun kuukauden, kun taas suomalainen maito kävelisi tuossa ajassa jääkaapista ulos ihan itse.

 

Justiinan lihashuoltovinkki

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Seuraa ehkä kevään erikoisin, muttei suinkaan huonoin lihashuoltovinkki. Uusinta Pirkkaa selanneille niksi on jo lienee tuttu, mutta te muut – olkaapa silmä tarkkana.

Vinkin avainsana on kaulin, joka sopii paitsi leivontaan ja perhekurin ylläpitoon, niin nyt myös jalkajumien availuun. Kaverin avustuksella kaulimella saa kaulittua lihakset kohtuullisen vähällä vaivalla ja voimankäytöllä mukavan pehmoisiksi niin etu- ja takareisistä kuin pohkeista ja takapuolestakin.

040416_1

040416_2Voin kertoa, että kyllä tuntuu sattuu. Ja sehän on sen merkki, että hoito menee perille.

 

Nyt kipinkapin keittiökaapille ja hommiin. Mihin sattui eniten? Itselläni kyynelkanavat aukesivat pohkeiden kohdalla.

Metsässä

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Olen viettänyt nyt reilun viikon toisessa tukikohdassani Nivalassa. Vaikkei Äänekoskikaan mikään metropoli ole, olen täällä synnyinseuduillani vieläkin syvemmällä maaseudulla ja lähempänä luontoa. Heti tontin rajojen ulkopuolelta alkaa kuin toinen maailma, metsä, johon astuessaan unohtaa kaiken mitä on ollut tai on tuleva.

020416_5

Olen viime aikoina ollut hivenen kireä ja stressaantunut. Mielen päällä on paljon, on epävarmuutta, jännitystä ja väsymystäkin. Ja vaikka kuinka yritän nauttia hetkestä, siitä mitä on tässä ja nyt, karkaavat ajatukseni helposti kiertämään takaisin kehää vaikeiden asioiden ympärille.

Siksi kiskoin tänään saappaat jalkaani ja suuntasin koiran kanssa metsään hermolevolle.

020416_3

020416_2

Varjoissa lunta on vielä polviin saakka, mutta siellä täällä lumen alta on jo paljastunut pehmeä sammalpeitto. Päivä päivältä linnut tuntuvat laulavan kirkkaammin, äänet lisääntyvät ja viimeisetkin lumipeitteet hupenevat. Koira hyppii mättäältä toiselle, on etsivinään kesän ensimerkkejä.

020416_4

020416_6

Aikani vaelleltuani istun hetkeksi kivelle, suljen silmäni ja kuuntelen. Ensin hiljaisuutta, kunnes korvani tottuvat ja äänet ympärilläni alkavat lisääntyä. Tuolla melko lähellä huhuilee kyyhkynen, kauempana teeret valmistautuvat kukerrellen soitimelle. Tuuli humisee, sulamisvesi virtaa jossain hiljaa. Takanani rasahtaa, vanha puu narisee tuulelle antautuessaan. Kuin trumpetti kajahtaisi halki taivaan, kun joutsenpari kaartaa ylitseni.

020416_7

En ole enää aikoihin ajatellut, en ainakaan mitään sellaista, jota en kuule tai tunne kasvoillani. En oikeastaan edes muista olevani olemassa.

 

Avannossa

/ A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Suomalainen mökkielämä on yksi niistä asioista, joiden perään ne paatuneimmatkin ulkosuomalaiset toisinaan haikailevat. Ainakin itse uneksin Kaliforniassa asuessani auringonotosta mökkilaiturilla, koivuvihdan tuoksuisesta rantasaunasta ja mökin lämmittämisestä puulla. Eipä siis ihme, ettei tältä kantilta asiaa tarkasteltuani paluumuutto Suomeen tuntunutkaan yhtään hullummalta jutulta.

130116_2

Vaikkei keli ihan optimaalinen auringonottoon tällä hetkellä olekaan, olin silti onneni kukkuloilla päästessäni viettämään viikonloppua kavereiden järvenrantatiluksille. Yksi asia kuitenkin kylmäsi ja pahasti. Nimittäin laiturin päässä odottava sysimusta aukko, joka vaani tilaisuutta nielaista paljaskankkuisen uhrin synkkiin syövereihinsä.

130116_3

Tiesin, että kunnon suomalaisena – ja etenkin tosinaisena – avantoon olisi pakko pulahtaa, mutta jo pelkkä saunaveden haku tuosta mustasta aukosta sai selkäpiin värisemään kylmästä. Mielikuvissani kummittelivat jo mahdolliset jälkiseuraamukset; tappajahauki, massiivinen virtsaputkentulehdus, sydänpysähdys sekä medihelin kyyti.

Nyt tulisi muuten poijaat ikimuistoinen uimareissu.

130116_5

Niin koitti aika esisaunottamisen. Siellä lauteista ylimmällä puolisen tuntia lämmiteltyäni viimeistelin vielä viimeisen rohkaisutölkillisen ja astuin höyryten lumiselle saunaterassille 20 asteen pakkaseen. Viitisentoista kylmää askellusta myöhemmin laskeuduin jo kädet porraskaiteita puristaen kohti hyistä vettä. Ensin varovasti varpaat ja nilkat – ja sitten seuraava porras olikin jo haarusten korkeudella.

Voi hyvä Jumala…mä en tunne mun munasarjoja!

Jalat nopeasti pohjaan ja tadaa, siinä se nyt oli, avantoneitsyys ja yksi suomalaisuuden suurimmista merkkipaaluista. Fiilistelin avannossa vielä hetken, ehkä kymmenen sekuntia, ehkä enemmän tai vähemmän, mutta siihen saakka kuitenkin, kunnes pistelevät varpaat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että olin vielä elossa.

130116_6

Todellisuudessa avanto ei kokemuksena ollutkaan niin paha kuin olin ajatellut. Itse asiassa pakkasessa seisoskelun jälkeen vesi tuntui lähestulkoon lämpimältä, ainakin ne ensimmäiset kriittiset sekunnit. Toistin operaation (rohkaisujuomineen) vielä kahdesti ja seuraavana päivänäkin muutaman kerran. Että tattista vaan isäntäväellä tästä naista karaisevasta mahdollisuudesta!

Kieltämättä tuntuu vähän oudolta sanoa näin, mutta kyllä, suosittelen avannossa piipahtamista saunareissun yhteydessä erittäin lämpimästi kylmästi!

 

Ihan pimeetä

/ A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

Kyllähän minä tiesin, että Suomessa on tähän aikaan vuodesta varsin pimeää. Mutta pakko myöntää, että jollain tasolla pimeys pääsi silti yllättämään paluumuuttajan.

Aikaisemmin maailmalla reissatessani olen toipunut aikaerosta varsin nopeasti, mikäli se nyt ylipäätään on minua edes vaivannut. Nyt on kuitenkin toisin. Tuntuu siltä, kuin aikaero yhdessä pimeyden kanssa sekoittaisi unirytmiäni vielä kolme viikkoa Suomeen saapumisen jälkeenkin.

Ensimmäisen viikon heräsin aamuviideltä ihmetellen, onko vielä yö vai jo aamu, ulkona kun näyttää samalta suuren osan vuorokaudesta. Seuraavalla viikolla sain venytettyä yöuniani jo aamuseitsemään, johon olin varsin tyytyväinen. Pian uni alkoi kuitenkin maistua myös aamuseitsemän jälkeen ja viime aikoina olenkin raotellut silmiäni vasta kymmenen maissa – samoihin aikoihin kun jokin valon tapainen on vihdoin ilmestynyt horisonttiin.

301215_1

Näin lomalla ollessa sitä tietysti saakin nukkua ja vällyjen välissä vetelehteleminen tuntuu luksukselta, mutta pidemmän päälle tämä ylenpalttinen melatoniinin tuotanto alkaa kyllä syömään naista. Siinä, kun olen viime vuodet pärjännyt kuuden, seitsemän tunnin yöunilla, herännyt aikaisin Kalifornian aurinkoon ja ollut heti valmis aamutreeneihin, nukunkin nyt aamu toisensa jälkeen onneni ohi. Ja kun pakkoherätän itseni herätyskellolla, en kuitenkaan saa itseäni pimeyteen lenkille, vaan kumoan koomaisena kahvikupin toisensa perään ja odottelen kiltisti auringonnousua ennen toppapukuuni sukeltamista ja ulos pakkaseen hyppäämistä. Ja kun kello raksuttaa viitisen tuntia eteenpäin, alkaakin taas pimeys painamaan luomia ja päivä olla tuottavuuden osalta pulkassa.

Muutoin talvimaisemaan soluttautuminen on sujunut yllättävän helposti eikä kylmyyttäkään tule enää juuri ajattelleeksi, vaikka ulkona liikkuessa saattaa toisinaan vähän vilu ollakin. Ainoa hankala asia talvessa tuntuukin olevan tämä pimeys, jota tosin Nivalassa helpotti lumi, mutta joka täällä lumettomalla Äänekoskella tuntuu nielaisevan sisuksiinsa koko naisen.

Toivotaan, että tämä väsymys on vain pimeyden tehostamaa jet lagia ja että elimistöni tajuaisi jossain vaiheessa, että ihminen voi olla virkeä pimeälläkin. Sitä odotellessa taidan tässä mennä taas vaihteeksi nukkumaan.

Hyvää yötä.