Yli yhdeksän tuntia kestäneestä Saddleback Mountainin päälle tarpomisesta on nyt kulunut lähes kaksi viikkoa. Kun ensimmäisen palautumispäivän teemoja olivat ylenpalttinen väsymys, lonkkien jäykkyys ja yleisjumitus, ilmaantui pari päivää reissun jälkeen aivan uusia, vähän ikävämpiä ongelmia.

Ensimmäisenä huolta aiheutti vasen jalkapohja, joka kipeytyi niin, etten voinut kunnolla kävellä. Vainoharhoissani muistin heti nuoruuden ja inttipoikien puheet marssimurtumista ja olin oitis varma, että kyse on nyt juuri siitä. Koska kävely- tai juoksulenkit eivät jalan kanssa tulleet kuuloonkaan, hyppäsin muutama päivä vuorelle kipuamisen jälkeen pyörän päälle ja kas kummaa, polvi tuntui polkiessa kovasti kummalliselta. Puolen tunnin ja yhden vuoren ylityksen jälkeen kumma tunne oli muuttunut lieväksi kivuksi. Argh.

Meillä urheiluporukoissa on sellainen tyhmä sanonta kuin: ”Sillä se lähtee millä on tullutkin”. Tätä urpoa logiikkaa käyttäen päätin mennä toiselle ja vielä kolmannellekin pyörälenkille, kunnes oli pakko heittää pyöräilyhanskat kehään ja todeta, että ei tämä kyllä hyvää tee. Polvi paukahteli oudosti, portaiden nouseminen sattui, istuminen sattui ja oikeastaan kaikki tekeminen, jossa polvi koukistui kävelyä enemmän, sattui. Ainoa positiivinen asia oli, että jalkapohjassa ollut kipu katosi polvikivun tieltä, joten kyseessä oli lienee vain jalkapohjalihaksen superjumi.

Mutta se polvi, hemmetti. Oikea polveni on aina ollut heikko kohtani ja muistan sen vihloneen jo teininä. En ole koskaan voinut tehdä syväkyykkyjä ja jalkaprässin sekä reidenojentajalaitteenkin olen suosiolla jättänyt melko vähäiselle käytölle. Lopulta yli kymmenen vuoden ihmettelyn jälkeen kävin viime talvena kuvauttamassa polveni, joka todettiin lievästi kuluneeksi ja lääkäri kehotti ottamaan kyykkäykset varovasti jatkossakin. Näistä kaikista ennusmerkeistä huolimatta, ei tullut edes mielen viereen, etteikö polveni kestäisi kävelyä. Okei, kävelyä vuorelle ja alas, mutta kävelyä kuitenkin.

Jääpussia polven päällä hautoessani olen nyt diagnosoinut ongelmaa Googlen avustuksella (mää mihinkään lääkäriin mene…) ja tullut siihen tulokseen, että hyvällä tuurilla kyseessä saattaisi olla vain polven ylirasittuminen, joka parantuu – yllätys, yllätys – rasittamalla polvea vähemmän. Niinpä olen nyt puhtaasti mututuntumalta asettanut pannaan kaikki ne lajit, jotka vähänkään tuntuvat ikävältä polven seudulla. Toisin sanoen, ainoat tavat harrastaa aerobista liikuntaa ovat nyt tasamaakävely ja crosstrainer, yyh.

Vaikka polvessa ei mikään varsinaisesti rikki olisikaan, pelottaa nyt hieman, että vuorenvalloitukset ovat meikäläisen osalta ohi ja etten ehkä koskaan voi toteuttaa unelmaani Mount Whitneyn päälle kiipeämisestä. Tai juosta maratonia. Tai ajaa satoja kilometrejä pyörällä. Tai kyykätä 120 kilolla. Tai, tai, tai….äh. Tuntuu niin typerältä, että olen aina ollut enemmän huolissani kestävyyskunnosta tai voimasta ja sitten eteen nouseekin seinä mekaanisen vian muodossa. Kuntoa voi aina parantaa ja voimaa lisätä, mutta miten parantaa rähjääntynyt polvi?

No, eipä auta mennä asioiden edelle vaan katsoa rauhassa, että miten polvi toipuu, jos toipuu. Onkos teillä muilla ollut rasitusvammoja polvessa? Miten elo ja urheilu on suivaantuneen polven kanssa sujunut?

PS. Retkiseurueemme toisen osapuolen versio meidän vaellusretkestä on nyt julkaistu, joten käykääpä lukaisemassa juttu täältä.

Olen aina ollut puuhastelija, joka tekee jatkuvasti jotain, täyttää tehokkaasti jokaisen hetken päivästä ja joka ei jää vaan odottelemaan aamupuuron valmistumista, vaan siivoaa, keittää kahvit ja kirjoittaa parin kappaleen verran blogia siinä odotellessa. Saan helposti koko päivän kulumaan siten, että ripustettuani yhden askareen osalta hanskat naulaan, ryhdyn samalta istumalta hoitamaan seuraavaa asiaa ja sitten sitä seuraavaa ja sitä seuraavaa, kunnes päivä on pulkassa ja pulkka komeassa sivuluisussa kohti höyhensaaria.

Pohdittuani keinoja ahdistuksen ja jatkuvan stressintunteen selättämiseksi, katsoin aiheelliseksi puuttua myös ylenpalttiseen touhuamiseeni. Ihminen tarvitsee taukoja, tilaa itselleen ja ajatuksilleen, hetkiä, jolloin ei tarvitse olla tai tehdä mitään. Olen onnistunut tavoitteessani kohtuullisen hyvin, pieninä annoksina. Pienen hetken erottaminen kaiken tekemisen välissä on auttanut rauhoittamaan päivää, katkaisemaan kiireentunnun ja näin auttanut mieltäni voimaan paremmin.

Mutta sitten tuli päivä, jolloin ei ollut tiedossa mitään pakollista ohjelmaa. Päivä ilman koulua, ilman töitä ja ilman treenejä. Päivä, jolloin ei tarvinut tehdä mitään. Sen sijaan, että olisin aamulla nukkunut pitkään ja sen jälkeen lojunut sängyssä kiireettömyydestä nauttien, revähtivät silmäni auki jo aamuseitsemältä ja ryhdyin välittömästi pohtimaan kaikkia niitä kotiaskareita, joille olisi nyt ruhtinaallisesti aikaa. Imurointia, lattianpesua, pyykinpesua ja tiskejä. Siinä vaiheessa, kun mieleni saavutti liinavaatekaapin uudelleenorganisoinnin, säikähdin jo vähän itsekin. Nyt ihan oikeasti.

Tuona aamuna päätin testimielessä olla tavoistani poiketen tekemättä mitään hyödyllistä koko päivänä. Haahuilin pyjamassa ja villasukissa, soittelin välillä vähän pianoa, lueskelin lehtiä, surffasin netissä ja söin ohimennen puoli levyä suklaata. Alku sujui hyvin, kunnes kurkkasin ulos ikkunasta ja ryhdyin ajattelemaan pihatöitä. Tarkempi silmäys pianon päälle taas muistutti pölyjen pyyhkimisestä ja juomalasin lattialta kurottaminen sohvanalusen imuroimisesta. Lopulta rentoutuminen osoittautui lähes mahdottomaksi, kun jokainen pienenpieni tekemätön kotityö soimasi omantunnon sopukoissa. Lepopäivä oli hyvää vauhtia muuttumaisillaan vielä stressaavammaksi kuin normaali arkipäivä.

Lopulta otin itseni puhutteluun. Eihän tämä nyt voi näin olla, että rentoutuakseen on pakko poistua kotoa. Ettei kotonaan voisi olla ilman, että näkee vain tekemättömät kotityöt ja ettei sohvalle voi heittäytyä tuntematta itseään patalaiskaksi. Olen jo pitkään ollut jumissa ajatusmallissa, että minun on lähdettävä matkoille voidakseni rentoutua, mutta vasta nyt ymmärsin minkä takia. Jos olen kotona tekemättä mitään, se tuntuu laiskottelulta. Jos taas olen lomamatkalla tekemättä mitään, se tuntuu rentoutumiselta. Ja kyllä, ajatusmalli on juuri niin typerä kuin miltä se kuulostaa.

Pyjamat ja villasukat, varma merkki vapaapäivästä.

Jälleen kerran, pienen asian oivaltaminen omasta itsestä oli suuri harppaus eteenpäin. Sanottuani itselleni ääneen, että voin rentoutua kotona siinä missä Tahitillakin – ja vieläpä ihan ilmaiseksi – putosi velvollisuuksien taakka harteiltani lähestulkoon samantien. Päivän käännyttyä illaksi, osasin ensimmäistä kertaa aikoihin nauttia kaikesta tekemättömyydestä syvälle sohvannurkkaan hautautuneena. Mikä tunne!

Kiitos rakkaan kämppikseni Katjan, olen viime aikoina päässyt testaamaan reiki-energiahoitoa. Koska reikihoito ei ole kovinkaan yleistä ja menetelmä tunnetaan lähinnä kansanparantajien ja poppamiesten epämääräisenä rituaalina, avaan teille aluksi hieman reikihoidon perusteita. Ja myönnetään, että kyllähän menetelmä kaikkine universumin energioineen kuulostaa melko… no, henkimaailman jutulta.

Reikihoito on perujaan Japanista ja se perustuu universaalin energian siirtämiseen hoidettavan kehoon hoitajan käsien välityksellä. Lisäenergia antaa sekä mielelle että keholle lisää elinvoimaa, rentouttaa, vahvistaa vastustuskykyä, auttaa energiatukkeumien avautumisessa, puhdistaa elimistöä, tasapainottaa tunteita ja ennen kaikkea antaa keholle lisäenergiaa parantumisen tueksi. Reiki itsessään ei siis paranna vaan sen tarkoitus on antaa keholle voimaa parantaa itse itsensä.

Koska reikihoidon vaikutusta ei voida mitata ja toimenpide muutenkin liikkuu tavallisen tallaajan ymmärryksen ulkopuolella, on reiki varsin kiistanalainen hoitomuoto eikä sen vaikutuksille ole löytynyt luotettavaa tieteellistä tukea. Virallinen kanta onkin, ettei reikihoidosta ole hyötyä.

Itse en ole asian suhteen aivan yhtä jyrkkä kuin tiedemiehet. En edes yritä ymmärtää, kuinka universumin energia siirtyisi käsien – tai jopa ajatusten välityksellä hoidettavan kehoon enkä usko, joskaan en kielläkään, että näin tapahtuisi.  Olen asian suhteen kuitenkin avoimin mielin, sillä tapahtuuhan luonnossa paljonkin asioita, joita emme osaa selittää, on kykyjä ja aisteja, joista me ihmiset olemme autuaan tietämättömiä. Joten, ken tietää? Se nyt on kuitenkin varmaa ja tutkittuakin, että positiivinen ajattelu ja levännyt mieli edesauttaa sekä parantumista että solmuun menneiden elämänlankojenkin setvimistä. Sillä tavalla reikihoito siis ainakin ajaa asiansa.

Mutta mennäänpä itse hoitokokemukseen. Hoitoja minulla on nyt takana kaksi ja jos reiki itsessään on hieman epämääräinen menetelmä niin epämääräisiä ovat hoidettavat vaivanikin. Kuten vakiolukijat varmasti muistavat, olen kärsinyt ahdistuksesta ja taistelen edelleen siitä johtuvan kuristavan tunteen kanssa, joten Katja keskittyi hoitamaan erityisesti kaulani seutua ja avaamaan siellä mahdollisesti olevia energiatukkeumia.

Hoitotapahtuma itsessään on ennen kaikkea rentouttava. Hoitaja voi joko koskettaa hoidettavaa käsillään tai pitää kädet hieman koholla hoidettavan kehosta, auran tuntumassa. Se, tunteeko hoidettava hoidon aikana muuta kuin hoitajan kosketuksen, on yksilöllistä. Omia tuntemuksiani hoidon aikana kuvailisin sanallaepämääräinen. Skeptisesti ajateltuna tuo tuntemus saattaa olla joko mielikuvitukseni tuotetta tai muuten vain erikoinen fiilis poikkeavasta kosketuksesta. Mutta vaikka mitään selkeää, sähköistä universumin energiaa en tuntenutkaan, ajattelen silti kosketusta jollain tasolla voimaannuttavana kokemuksena.

Hoidon jälkeen oloni oli rentoutunut, ehkä uninenkin ja tuntui hieman nurinkuriselta ajatella, että minussa olisi ollut enemmän virtaa kuin ennen hoitoa. Väsymyskoomasta selvittyäni olo palautui kuitenkin pirteäksi ja selkeäksi melko nopeasti. Erityisen merkitykselliseksi koen hoidon jälkeen käydyn pienen terapeuttisen keskustelun, jossa Katja antoi minulle vinkkejä niin jaksamiseen kuin ahdistuksen käsittelyynkin. On vaikeaa sanoa auttoiko reikihoito ahdistuksen hallintaan ja jos auttoi, niin minkä verran, mutta ainakin tuo tunnin mittainen rentoutumistuokio keskusteluineen selkeytti ajatuksiani ja loi uskoa ahdistuksesta toipumiseen.

Ihan vain huvin vuoksi, ilman erityistä syytä, en välttämättä reikihoitoon hakeutuisi, mutta muun hoidon, toipumisen tai muutoin haastavan elämäntilanteen tueksi voin kyllä avaramielisille reikiä suositella!

Kiinnostuitko? Haluaisitko itse kokeilla reikihoitoa? Lue lisää Katjan nettisivuilta.

Joskus vaan kiukuttaa. Syypää saattaa löytyä peilistä tai työpaikalta, ehkä känkkäränkkä on pissinyt puolison aamukahviin, vessapaperi loppunut kesken tai muuten vaan ovat kuu ja tähdet taivaalla siinä asennossa, että hammasrivistön kiristymisen saattaa kuulla kylän toiselle laidalle. Ja että minä inhoan sitä, kun huonon käänteen saanut, alavireinen päivä ei ota millään kääntyäkseen nousuun. Mutta sitten keksin keinon, jolla sisäistä jöröjukkaa voi helposti höynäyttää.

Ja tämä sitten kuulostaa tosi hihhuli-touhulta ja sitä varmasti onkin, mutta se toimii, ainakin allekirjoittaneella.

Hakeudu hetkeksi omaan rauhaan (ihan vain, etteivät ihmiset pitäisi sinua täysin kajahtaneena), luikahda makuuhuoneeseen, telkeydy työpaikan vessaan tai vaikka siivouskomeroon, sulje silmät ja hymyile. Työpaikan vessassa hermoromahduksen partaalla loihdittu tekohymy saattaa äkkiseltään kuulostaa pähkähullulta, mutta se auttaa.

Aito tekohymy.

En ole sen enempää tehnyt tutkimusta siitä, miksi kiukkuisena hymyn loihtiminen kasvoille saa mielenkin kirkastumaan, mutta olen perustellut asiaa itselleni maalaisjärjellä. Uskon, että mieltä voi huijata. Ajatellaanpa tapahtumaketjua aidon hymyn takana. Ensin tulee positiivinen ajatus ja ilo, sen jälkeen kasvot kääntyvät hymyyn. Miksei se siis toimisi myös toisinpäin? Ensin taiotaan kasvoille tekohymy ja koska mieli on ohjelmoitu siten, että kasvolihasten ollessa hymyyn virittäytyneenä kuuluu mielenkin olla positiivinen, huomaat pian hymyileväsi ihan aidosti, vaikket edes tiedä miksi.

Eikö kuulostakin loogiselta?

Hymyä ja iloa viikonloppuun!