Muistatteko vielä, miten lapsena ja teininä mentiin aina kavereiden luokse yökylään? Pelattiin pelejä, tehtiin tyttöjen ja poikien juttuja, valvottiin liian myöhään, kikatettiin niin, että vanhemmilla meni hermot, syötiin karkkia, juteltiin ja jaettiin salaisuuksia yön pimeydessä. Harmillista kyllä, iän karttuessa tuo traditio vähitellen unohtuu, sana yökylä muuttaa merkitystään, kuvioihin astuu poika- ja tyttöystäviä, opiskelu- ja työkiireitä ja lopulta aviopuolisoita ja lapsia.

Olen viime aikoina kaivannut hirmuisesti oman kromosomiyhdistelmäni kaltaista juttuseuraa ja juuri sitä sellaista teinivuosilta tuttua tyttöjen laatuaikaa, jolloin parannetaan maailmaa naisten logiikalla ja tehdään tyttömäisiä juttuja. Onneksi henkinen avunhuutoni kuultiin ja niin pikaisen aikataulusovittelun jälkeen ystäväniPia saapui Los Angelesista tänne Orange Countyn maalaismaisemiin muutaman päivän ajaksi. Jippijaijee!

Kuten minäkin, onnekseni myös Pia edustaa sitä sellaista keskivertoa aktiivisempaa elämänasennetta, joten hän ei oletettavasti järkyttynyt joutuessaan keskelle dieetti- ja treenimyllytystäni. Vajaan kolmen vuorokauden aikana ehdimme hikoilla niin juoksulenkillä, bikram-joogassa kuin kolmesti salillakin. Lisäksi ehdimme vetreyttää treenistä jumiutuneita lihaksia thaihierojalla, hoidattaa varpaita pedikyyrissä, työstää rusketusta uima-altaalla, hoidella bisneksiä, laittaa ruokaa ja käydä sushilla. Kun tähän vielä lisätään keskiverto Harlekiini-romaanin verran tyttöjen välistä informaation vaihtoa, voisin luonnehtia yhteistä aikaamme varsin onnistuneeksi. Toisaalta, saman katon alla aikaa viettäneen mies-poloni elämä ei välttämättä ole enää koskaan ennallaan.

Naurahdin tänä aamuna ääneen, kun kahvimaitoa jääkaapista noukkiessani löysin jääkaapin ovesta avaamatta jääneen kuohuviinipullon. Tuo Pian minulle tuoma, jo toistamiseen korkkaamatta jäänyt kuohuviini kertonee siitä, että meikäläisen hoivissa maaseudulla keskitytään lähinnä treenipuuhiin. No, täytynee alkaa suunnitella vastavierailua Isolle Kirkolle, jotta saisimme tuon kuohuviinin tuhottua ennen sen pilaantumista.

Mitenkäs te muut, käyttekös ahkerasti pullakahveja pidemmillä vierailuilla ystävien luona?

Kuvat: molempien tyttöjen kännyköistä. Mutta hitsi, miksi mun hampaat näyttää niin paljon suuremmilta kuin Pian? Jotta voin aloittaa reikäleivän syömisen keskeltä? 😀

Trendi haastoi meidät bloggaajat kertomaan ketä ihailemme ja miksi. Aihe ei kohdallani kahta ajatusta enempää vaatinut, sillä onnekas kun olen, löytyvät ne pari suuresti ihailemaani ihmistä omasta ystäväpiiristäni.

Nämä kaksi kaunista ja asialleen omistautunutta nuorta naista huokuvat intoa, positiivista asennetta, rohkeutta ja sellaista raudankovaa tahtoa, joka kantaa heidät vielä pitkälle. Siitä melko tiukastakin suorittajavaihteesta huolimatta, ovat he sydämellisiä ja ihania ihmisiä, joiden läsnäolosta voisi ammentaa inspiraatiota loputtomasti.

Jasmin edustaa minulle ennen kaikkea sinnikkyyttä, vastoinkäymisistä selviämistä, tahdonvoimaa ja sellaista rohkeutta, joka kiikkuu järjen ja järjettömyyden rajamailla, eli juuri siellä, mihin oma kanttini ei riitä. Kuusi vuotta sitten hän antoi pikkusormen ratamoottoripyöräilylle ja ennen kuin ensimmäinen kierros oli saatu päätökseen, vei laji mukanaan vauhtia rakastavan naisen. Sitten eräänä elokuisena päivänä, sinä ensimmäisenä kesänä, hän epäonnekseen kaatui ja jäi takana ajavan kuskin yliajamaksi. Seurasi pitkä ja vaativa leikkaus, sietämättömät kivut, kahdeksan viikkoa liikkumattomana sängyssä, kaksi viikkoa pyörätuolissa, kolme viikkoa kepeillä ja kävelemäänkin piti opetella uudelleen.

Kun kuka tahansa muu olisi jättänyt homman sikseen, nousi Jasmin takaisin moottoripyörän selkään jo seuraavana keväänä. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2011, Jasmin nousi SM-sarjan Superstock 600 -luokkaan, vaikka takana oli jo toinen, kaksi selkänikamaa murtanut onnettomuus. Pelolle ei kuitenkaan ollut tilaa Jasminin kypärässä ja hän luotti edelleen taitoihinsa, vastoinkäymisistä huolimatta. Vuonna 2012 Jasmin ajoi kovempaa ja paremmin kuin koskaan ennen, kunnes taas sattui ja tapahtui, tuloksena murtunut nilkka ja keskeytynyt kausi. Vaikka kroppaa koristavat arvet, hengenlähtö on ollut enemmän kuin lähellä, rahaa palanut ja uskottavuuden eteen on miesten keskuudessa joutunut tekemään töitä, on rakkaus lajiin niin kova, ettei hän edes osaisi kuvitella tekevänsä mitään muuta. Se, jos jokin, on intohimoa.

Tulevalla kaudella Jasmin ajaa osana Kallio Racing -tiimiä SM-sarjaa Superstock 600 -luokassa ja tottavie, tuo nainen näyttää vielä maailmalle närhenmunat.

(Seuraa Jasminia Facebookissa)

Pia taas edustaa silmissäni paitsi lahjakkuutta omalla alallaan, myös äärimmäistä määrätietoisuutta, ahkeruutta, kykyä ohittaa negatiiviset puheet ja nähdä aina asioiden valoisa puoli. Reilut pari vuotta sitten Pia jätti Suomen ja julkisuuden taakan taakseen ja ryhtyi rakentamaan tulevaisuutta Los Angelesissa. Vaikka muutto itsessään oli helppo ja tuntui oikealta ratkaisulta, ei uran rakentaminen USA:ssa ollut niin yksinkertaista lakipykälien ja kovan kilpailun vuoksi. Elämä oli hektistä ja pärjätäkseen kilpailussa, piti alusta pitäen yrittää kaikkensa ja enemmänkin. Näyttelemisestä jo pitkään haaveillut Pia teki ahkerasti promootiotöitä ja kuvauksia samalla, kun suoritti erilaisia näytelmäkursseja unelmansa toteuttamiseksi. Agenttien viesti oli kuitenkin selvä – pelkät näyttelijäntaidot eivät riittäisi. Suomiaksentista olisi päästävä eroon jos mielisi näyttelijäksi tällä mantereella.

Suomalainen lehdistö ehti jo ennustaa Pian Amerikan valloituksen nopeasti päättyväksi ja toivotti hänet tervetulleeksi takaisin kotiin. Pia ei kuitenkaan ollut valmis nousemaan maitojunaan ja tarttui innolla kielelliseen haasteeseen. Päättäväisellä harjoittelulla ja ammattilaisten avustuksella alkoi aksentti nopeasti kadota taka-alalle samalla, kun ura näyttelijänä alkoi vihdoin kovan työn jälkeen avautua. Vain vajaa kaksi vuotta Los Angelesiin muuton jälkeen, sai Pia ensimmäisen oikean näyttelijänpestinsä, kun muutaman jakson mittainen hengenpelastajan rooli uudessa SAF3-sarjassa venyi lopulta lähes koko kauden mittaiseksi. Tämä jos jokin kertoo siitä, että tästä naisesta kuullaan vielä muualtakin kuin Seiskan sivuilta.

(Seuraa Piaa Facebookissa ja Twitterissä)

***

Nämä naiset, Jasmin ja Pia, ovat esimerkki siitä, että kun uskoo itseensä ja kykyihinsä ja tekee sitä mille sydän sykkii, on kaikki mahdollista.

Tytöt, te ootte mun idoleita!

Kuvat: Mikko Lundhal, Paige Craig

Tiedättekös sen tunteen, kun joskus kanssabloggaajista ja lukijoista tulee sellainen olo, että tuo se on varmaan oikeastikin aika mukava ihminen ja olisipa kiva tavata ihan kasvokkain? Tällainen aavistus osoittautui aivan oikeaksi, kun viime viikon torstaina tapasin ensimmäistä kertaa Lilyssäkin aikoinaan bloganneen 52 Weeks of Deliciousness -blogin Annen. Oli oikeastaan vähän hassuakin, että todellisuudessa en tiennyt kaimastani juuri enempää kuin mitä hän syö, mutta niin vain kirjoitustavasta ja omaan blogiini tulleista kommenteista oli jäänyt sellainen perstuntuma, että meiltä ei juttu ihan heti loppuisi kesken. Ja toden totta – ravintola Saagan tarjoilija ehti tiedustella meiltä tilauksia lähemmäs tunnin verran ennen kuin maltoimme kaikelta informaation vaihtamiselta edes vilkaista ruokalistaa. Onpa muuten mahtavaa käydä syömässä ihmisen kanssa, jonka ruokamieltymykset (eli kaikkea menee, paljon) käyvät yksiin omieni kanssa. Tilasimme yksissä tuumin pöydän täyteen jos jonkinlaista pöperöä ja jopa jaoimme annoksia ilman kinastelua. Eli terkkuja vaan Annelle, oli mukavaa!

Yhteinen alkupala-herkkulankku.

Todellisen yhteisymmärryksen mittari on se, että ravintola-annos voidaan jakaa ilman tappelua.
Niinpä alkupalojen lisäksi jaettiin mm. tämäkin rautu.

Seuraava bloggaajatapaaminen oli tiedossa viikonloppuna, kun ite puin -blogin Tiiti oli stailaamassa vapaaehtoisia Kauppakeskus Kampin Cybershopissa. Mitään varsinaisia muotielämyksiä en tapahtumaan lähtenyt metsästämään, vaan tarkoitukseni oli lähinnä bongata blogimaailmasta tuttuja kasvoja. Tiitinhän tapasin ensimmäisen kerran jo viime vuonna, mutta pikkulinnut livertelivät, että paikalla saattaisi piipahtaa myös Pumpui-blogin Lotta. Vaikka Lotta vannoikin, että hän ei kyllä stailattavaksi tule, ei kulunut juuri minuuttia pidempään, kun pin-up-tyllimekkojen houkutus kävi jo liian kovaksi. Ja kuinka koomista, että juuri meidät, ei-niin-tyttömäiset tytöt, puettiin söpöihin mekkoihin! Mutta onneksi osattiin sentään poseerata tosi naisellisesti. Että kiitos vain Tiitille osuvien asujen valitsemisesta ja erityiskiitos Lotalle siitä, ettei minun tarvinut pullistella yksin. Julkimekkoilun jälkeen kävimme Lotan kanssa vielä pikaisesti tervehtimässä Puutalobabyn Kristaliinaa, mutta kovin pitkään emme häntä häirinneet todettuamme, että ne Pikkuväki-myymälän talvihaalarit olivat meille raavaille tytöille ehkä vähän liian pieniä.

Tiiti valitsee meille tytöille mekkoja…

… ja me Lotan kanssa poseerataan nätisti ja tyttömäisesti.

Niin vaan jälleen kerran sosiaalinen media poiki ihan oikeaakin sosiaalista kanssakäymistä. Harmi vain, että oma osallistumiseni kaikenlaisiin tapahtumiin ja kohtaamisiin on kovin harvinaista herkkua. Eli eipä muuta kuin ensi vuoteen! Siihen saakka on taas tyytyminen näppäimistön rapinaan, ellei joku sitten piipahda käymään Kaliforniassa.