Pyöräilymuotia suoraan Kaliforniasta

Satuitteko bongaamaan phocahispidan aikaisemmin tällä viikolla blogiinsa keräämät superhienotpyöräilykypärät? Niin, taitavat vähitellen olla pyöräilykelit käsillä siellä Suomessakin ja vanhojen varusteiden kuntotarkistus sekä uusien hankinta olla ajankohtaista. Tästäpä muistuikin mieleeni piristävä löytö pyöräilyvaatesektorilta.

Tämä pyöräilyvaatetushan on sellainen kummallisuus, joka muiden lajien treenivaatteisiin nähden on laahannut armottomasti jälkijunassa. Ei ole pitkäkään aika, kun urheiluliikkeissä oli tarjolla vain yksivärisiä kypäriä, tylsiä pyöräilypaitoja ja pyöräilyhousuvalikoimatkin koostuivat tasan yhdestä väristä – mustasta. Eikä sitä oikein sen ihmeellisempää ole pyöräilyhousuilta osannut kaivatakaan, ovathan ne kuitenkin vain pyöräilyhousut, jotka joka tapauksessa näyttävät perstoppauksineen tyhmältä. Tälle harmaan eri sävyjen ankealle vaatevalikoimalle on kuitenkin nykyään olemassa riemunkirjavia haastajia.

Haastajista yksi, suoraan Kalifornian San Franciscosta, on Sheila Moon, joka tuo piristystä naisten pyöräilyvaatteisiin mm. erilaisten kukkakuosien ja pyöräilymekkojen muodossa. Ja oletteko muuten koskaan ennen nähneet äitiyspyöräilyvaatteita? Näiden iloisten kuosien loisteessa unohtuu nopeasti se housujen pöljä perstoppauskin.

Moniko teistä kiskaisisi päällensä ne mustat pyöräilyhousut suunnatessaan vaihteettomalla mummomankelilla puistopicnicille? Todennäköisesti aika harva. Enemmän huvittelutyyppiseen ajeluun puetaan yleensä ihan vain tavalliset shortsit tai hame vilautteluvaarasta huolimatta.

Mutta kurkatkaapa näitä pyöräilyyn tarkoitettuja kesämekkoja! Kyllä kelpaa tehdä huviajeluita aurinkoisena päivänä vaikka vähän pidemmänkin matkan päähän ja kehtaisi tuollainen päällä terassillekin istahtaa lasilliselle.

 

Osassa kuvissa näkyvät pitsireunaiset housut ovat muuten ihan oikeat, toppauksilla varustetut pyöräilyhousut. Jos olisi puisto ja mummomankeli, niin saattaisin itsekin sijoittaa johonkin noista pyöräilymekoista ja ajella muina tyttöinä pyörän kuljetuskori täynnä picnic-herkkuja puistoon lounaalle.

Sheila Moonilla on myös nettikauppa, joka toimittaa tilauksia aina Suomeen saakka. Vielä ehtii paketti perille ennen kesää!

 

ps. hitusen muuten pistää silmään nuo kuvauksissa käytetyt ”pyöräilykengät”.

Nainen, syö vieläkin vähemmän

En tiedä onko lähimenneisyyden pitkällä dieetilläni ja sen aiheuttamalla kyllästymisellä koko aiheeseen jotain tekemistä asian kanssa, mutta minusta näyttäisi vahvasti siltä, että meitä naisia kannustetaan, ainakin täällä Yhdysvalloissa, jo liiaksikin nipistämään ne viimeisetkin kalorit ruokavaliosta.

Kun paikallisissa, naisille suunnatuissa liikunta- ja terveyslehdissä kehoitetaan paistetusta jauhelihasta huuhtelemaan rasvat pois vesihanan alla, kaikkiin ruokaohjeisiin piirakoista lähtien lisätään etuliite ”fitness”  ja julkkisnaiset kertovat haastatteluissa ruokavalionsa koostuvan lähinnä salaatinlehdistä, ajaudutaan mielestäni aika kauas kohtuudesta ja terveistä elämäntavoista. Ei ihme, että erilaiset syömishäiriöt lisääntyvät, ne oikeasti ylipainoiset ihmiset eivät tunne mielenkiintoa dieetille ryhtymiseen ja tavallisten naisen minäkuva heittää täydellisesti häränpyllyä.

Beyoncékin sen tietää – lakkaa syömästä niin laihdut.

(kuva: Shape Magazine)

Siinä naistenlehtiä selaillessani ja päivällistä perunamuusin ja lihapullien muodossa nautiskellen, luin Lilyn bannerissakin patsastelevan Beyoncén henkilöhaastattelun. Kun toimittaja kysyi, kuinka hän onnistui pudottamaan raskauskilot ennätysvauhtia, oli vastaus selvä. Hän kertoi syöneensä dieettinsä aikana hyvin, hyvin vähän. Heti perään Beyoncé vielä lisäsi, että liikunnan osuus painonpudotuksessa oli minimaalinen ja korosti hieman lisää ruokavalionsa askeettisuutta. Ahaa. Onpas liikuntaan kannustava haastattelu. Kun toimittaja vielä tiedusteli Beyoncén dieetin jälkeisestä, normaalin ruokavalion sisällöstä, olin tukehtua lihapulliini. Hänen aamiaisensa koostuu paistetuista kananmunanvalkuaisista kasvisten kera ja lounaaksi sekä päivälliseksi nautitaan kalaa ja vihanneksia. Nopeasti pääteltynä Beyoncé siis syö normaalistikin vielä vähemmän, kuin itse söin dieetillä ollessani. Milloin hiilihydraatiton tai erittäin vähähiilihydraattinen ruokavalio muuttui normaaliksi? Ja mitä hän dieetillä ollessaan söi, kynsiäkö? Tunsin pienen syyllisyydenpiston rinnassani, kun vilkaisin sivusilmällä omaa ruokalautastani ja jäljellä olevaa perunamuusiröykkiötä.

Suunnilleen samanlaisista, järjettömistä julkkisnaisten ruokavalioista saa lukea paikallisista naistenlehdistä tämän tästä. Jokin aika sitten sattui silmääni takavuosien huippumallin haastattelu, jonka perusteella hänen ruokavalionsa noudatteli samanlaista kananmunanvalkuaisteemaa kuin Beyoncéllakin. Kun toimittaja kysyi hänen ruokapaheestaan, vastasi ex-malli nolona tämän olevan pasta. Pasta, hyvänen aika! Olisi ollut edes hampurilaisateria triplana tai miljoonan kalorin suklaakakku, mutta ei, hänelle epäterveellinen on yhtä kuin pasta-annos. Jutun ainoa epäterve asia taisikin löytyä haastateltavan henkilön korvien välistä.

Totuus on, että lukijoita sumutetaan armotta. Todellisuutta ei nimittäin takuulla lehtien palstoilta löydy. Missään ei ole mainintaa viikottaisista kavitaatiohoidoista, ultraäänellä hajotetuista rasvasoluista, lukuisista selluliittihoidoista tai viime syksyisestä rasvaimusta, puhumattakaan erilaisista laihtumista tehostavista, epämääräisistä lisäaineista, HGH:sta, clenbuterolista tai vaikkapa efedriinistä. Näennäisesti kaikki kyllä treenaavat kolmesta neljään tuntiin päivässä pelkkien itujen voimalla. Ja mitä ei kuurit ja hoidot sulata, sulattaa kyllä kuvankäsittelijä.

Samaan aikaan, kun tutkimusten perusteella pysyvimpään lopputulokseen päästään laihduttamalla maltillisesti ja hitaasti, ihannoivat naistenlehdet estoitta niitä superäitejä, jotka pudottavat raskauskilot kuukaudessa. Mistä lähtien naisen velvollisuudeksi on tullut palautua raskauden jälkeen entisiin mittoisiin muutamassa viikossa, terveyttä uhmaten? Ei missään lehdessä mainita, kuinka julkkisnaisen vastasyntyneelle lapselle palkataan yösyöttäjä, jotta äiti itse saa nukkua rauhassa ja nousta aamulla virkeänä treenaamaan, kun lastenhoitaja jää huolehtimaan jälkikasvun aamupalasta.

Löytyy lehdistä toki niitä hyviä, oikeasti motivoiviakin esimerkkejä, kuten vaikkapa iki-ihana, hyvää oloa huokuva, oman keittokirjankin julkaissut Gwyneth Paltrow, jonka ravinto- ja terveysvinkit ovat tasapainoisia, monipuolisia ja ennen kaikkea täyspäisiä. Tai räväkkä Kelly Osbourne, joka onnistui pudottamaan puolikkaan naisen verran painoa vyötäröltään, mutta myöntää silti syövänsä aika usein pizzaa aamupalaksi ja treenaavansa ainoastaan lajeja, jotka ovat hauskoja.

On ihan hienoa, että terveellisiin elämäntapoihin kannustetaan entistä enemmän eri medioissa täällä Yhdysvalloissa, missä ylipaino on kasvava ongelma, mutta joku siellä toimituksessa voisi silti hetken miettiä, että tarjoavatko kaikki lehdessä julkaistut jutut oikeasti terveellisiä, järjellisiä ja ennen kaikkea totuudenmukaisia mielikuvia. Mikä logiikka on työntää samaan lehteen hyvien reseptien ja liikuntavinkkien sekaan Beyoncén kyseenalaiset ravinto-opit ja liikunnan merkityksen vähättely painonhallinnassa? Kysynpähän vaan. Toivottavasti teillä Suomessa ei vielä olla luisuttu ihan näin alas terveys- ja liikuntalehtien sisällön kanssa.

Lopuksi vielä, muistetaan nyt kaikki pitää projekteissamme joku järki mukana, vaikka media muuhun kehottaisikin. Mikään vaakalukema tai näkymä peilissä ei ole menetetyn terveyden arvoinen.

Bloggaaja saa palautetta

*bling*

Sähköpostiin ilmestyy uusi viesti. Otsikkokenttä paljastaa viestin tulleen blogin sivussa olevan palauteboxin kautta. Pieni väre kulkee selkäpiitä pitkin, kämmenet hikoavat ja mielessä vilahtava ilahtuminen vaihtuu hetkessä hieman epämiellyttäväksi, pelon tapaiseksi hermostukseksi. Mitä jos viestissä onkin jotain inhottavaa?

Negatiivinen palaute aiheuttaa tunnekuohuja paatuneimmassakin bloggaajassa.

Kun kirjoittaa ajatuksiaan kaiken kansan nähtäville, on selvää, että keskustelua syntyy. Parhaimmillaan bloggaaminen on mielipiteiden vaihtoa, uusien näkökulmien avaamista ja erilaisuudesta oppimista, puolin ja toisin. Ja juuri se tekee blogista blogin, kirjoittamisesta ja lukemisesta mielekästä. Ilman aktiivisia lukijoita ja heidän jättämiään kommentteja ei varmasti tämäkään blogi olisi elänyt näin pitkään.

Mutta sitten sähköpostiin putoaa se ikävämpi viesti, jonka lähettäjästä ei ole mitään tietoa. Viestin sisältö on kuitenkin selvä. Bloggaajan korvien välissä on jotain vikaa ja lukijalle tulee blogin negatiivisesta sisällöstä huono olo. Hoidoksi asennevammaan suositellaan terapiaa.

Myöhemmin illalla, kun kirjaudun jälleen blogiini, saan ilmoituksen Vierailijan jättämästä kommentista. Jokin kumma niissä rekisteröitymättömissä vierailijoissa kauhistuttaa, vaikka suurin osa lukijoistani heihin kuuluukin. Itse olen nimettömiltä ilkeily-kommenteilta säästynyt melko hyvin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, mutta kauhulla olen seurannut vierestä, kuinka säälimättä ja naurettavista syistä kanssabloggaajia on tuntemattomaksi jääneiden vierailijoiden toimesta arvosteltu. Onkohan tänään minun vuoroni? Ei ollut. Kommenteissa odotti iloinen tervehdys ja kiitos loistavasta blogista.

On selvää, että mielipiteistä kirjoittaessa aktivoituvat ärhäkkäimmin ne, jotka ovat asiasta eri mieltä. Kuitenkin aika usein niiden kiivassanaisimpien palautteiden takana oleva henkilö on ymmärtänyt kirjoittajan väärin, pahimmassa tapauksessa lukenut koko tekstin huolimattomasti, jos ollenkaan. Ja sattuuhan niitä väärinymmärryksiä, kun istahdetaan samalle hiekkalaatikolle ja ämpärit ja hiekkalapiot menevät sekaisin. Vaikka kyllä me kommentoijien kanssa joskus olemme ihan oikeastikin olleet ajatuksenjuoksultamme täysin eri kierroksilla.

Oma ryhmänsä ovat ne, jotka katsovat asiakseen loukkaantua jopa Onnenpäivän kaltaisen, höttöpumpulireunaisen blogin pyöreähköksi hiotuista mielipiteistä. Jotta päivän loukkaantumiskiintiö saataisiin täyteen ja ainekset huomiselle kahvipöytäkeskustelulle, on ihan pakko loukkaantua vaikka sitten toisella puolella maapalloa leivotuista laskiaispullista. Onhan se kumma, kun täytyy niin perinteiseen leivonnaiseen työntää siemenetöntä vadelmahilloa. Ettäs kehtaat, moukka.

Soraääniä, teräväsanaista ivaa ja suoranaista pään aukomista ei kuitenkaan esiinny vain mielipidekirjoitusten yhteydessä. Pelkästään bloggaajan ulkonäkö saattaa irroittaa itseään sensuroimattoman lukijan kielenkannat ja johtaa kommenttiboxiin oksennettuihin avautumisiin bloggaajan leveästä ahterista, uusista kengistä tai vaikka sitten niistä rinnoista. Ymmärrän kyllä, että väärän väriset sukat saattavat herkkää ihmistä ärsyttää, mutta onko se lopulta maailmankaikkeuden kannalta niin kovin merkittävä asia?

Ei negatiivista palautetta antanut henkilö kuitenkaan aina tarkoita olla ilkeä. Eihän väärän ruoan eteensä saanut asiakaskaan palauta ruoka-annostaan takaisin ravintolan keittiöön ihan vain v-mäisyyttään. Jos bloggaaja kirjoittaa puuta heinää, huonosti ja on täysin väärässä, on ihan hyväksyttävää huomauttaa asiasta, joskin sen voi tehdä asiallisesti, ilman turhanpäiväistä ivailua. Tällaisen asiasta asiallisesti annetun palautteen saaminen on opettavaista ja vanhemmiten siihen on jo oppinut suhtautumaan melko suopeasti ja loukkaantumattakin. Vaikka eihän se koskaan kivalta tunnu, kun tajuaa olevansa täydellisen väärässä, mutta se ystävällinen ojennus on kuitenkin piirun verran helpompi nieleskellä, kuin oksennus kommenttiboxissa.

Jokainen bloggaajaksi ryhtyvä on varmasti parhaansa mukaan valmistautunut blogin mukanaan tuomaan julkisuuteen ja asettumiseen maalitauluksi, heiteltiinpä sitten kananmunilla tai ruusuilla. Vaikka itse yritänkin ottaa rakentavasti jopa ne kehoitukset hankkia ammattiapua, niin kyllä niistä silti jää sen itsensä maku hetkeksi suuhun pyörimään, mikä on toisaalta ihan hyvä asia. En ehkä haluakaan muuttua niin paksunahkaiseksi, ettei mikään iva tai loukkaus hetkauttaisi laisinkaan. Tunneskaalan negatiiviset lukemat ovat vain osoitus inhimillisyydestä.

Palaute se on negatiivinenkin palaute ja sitäkin tarvitaan, jotta opitaan ja kehitytään niin ihmisenä kuin kirjoittajanakin. Eli kiitos palautteistanne myös te, joita rintani ovat harmittaneet ja joiden mielestä teksteistäni huokuu viha ja katkeruus. Jos jotain palautteistanne olen oppinut niin ainakin sen, että toisilla se vain on pienemmästä kiinni kuin toisilla.

 

(kuva täältä)

Onnea treenipaidan voittajalle!

Onnenpäivän ja Sportian treenipaita-arvonta on vihdoin suoritettu! Taivaanmerkit, tai sitten ihan vaan arvontakone, oli tällä kertaa erityisen suosiollinen, sillä voittajia arvonnassa oli tavallaan kaksi.

Arpaonni suosi tällä kertaa Sonjaa Oulusta, joka kuitenkin arvontaan osallistuessaan tuli valinneeksi palkintopaidan miehelleen. Eli onnea myös Sonjan miehelle ja hyviä treenejä uudessa paidassa! Olen muuten melkein sitä mieltä, että vaimo on kyllä ansainnut hyvin suoritetusta arvontaan osallistumisesta vähintään kakkukahvit, vink vink.

Jos nyt jotakuta jäi kovasti harmittamaan, kun ei voitto osunutkaan omalle kohdalle, niin noita palkintona olleita paitoja ja paljon muuta löytyy niin Sportioista kuin Sportian nettikaupastakin.

***

 

Kylläpäs tuli hyvä mieli, kun sai toimittaa ilouutisen voittajalle. Kertakaikkisen hyvä alku viikolle! Pitäisi useamminkin järjestää tällaisia arvontoja, ettei antamisen ilo rajoittuisi pelkästään jouluun.

Kuinka liikunta-addiktin kävi reissussa?

Kuten ehkä muistattekin, niin Neitsytsaarille lähtiessäni matkalaukustani löytyi niin hyppynarua, juoksulenkkaria kuin snorklausvälineetkin. Koska dieetin päättymisestä ei vielä ollut kulunut kovinkaan kauan, halusin turhia kropan shokkitiloja välttääkseni ja miksei muutenkin, pitää liikunnallisia elintapojani yllä myös reilun viikon mittaisella matkallani. No, kuinkas sitten kävikään. Vaikka uskottavuuspisteeni nyt romahtaisivatkin pohjalukemiin, niin myönnettäköön ainakin sen verran, että se hyppynaru jäi kyllä suosiolla matkalaukun sivutaskuun ihan koko matkan ajaksi. Eli jos joku nyt kuvitteli, että olen superihminen, joka ei koskaan syö plussakaloreita, ei ikinä tingi liikunnasta, ei tarvitse lepoa ja vastustaa tiukasti kaikkia elämän epäterveellisiä houkutuksia, niin ikävä kyllä, olit väärässä.

Tätäkin kuvaa ottaessa paloi ainakin kolme kilokaloria

 

Hyvä on, pitääkseni yllä edes jonkinlaista reiluhkosti liikkuvan ihmisen kulissia, on toki myönnettävä, että taisi se matka hyppynarun hylkäämisestä huolimatta kallistua enemmän aktiiviloman puolelle, kuin pelkäksi nahan käristämiseksi rantahiekalla. Ihan jo matkakohteen valinnan puolestakin oli selvä, että aikaa vietettäisiin snorkkelin läpi hengittäen niin paljon kuin suinkin mahdollista. Lopulta snorklauspäiviä mahtui lomaan viisi, viidellä eri rannalla. Ei snorkkelointi toki ole rasittavuudeltaan juuri kävelyä kummempaa liikuntaa, mutta sitäkin hauskempaa. Ja sehän on pääasia.

Niinä kahtena päivänä, kun pysyttelimme poissa vedestä viittä vaille palaneen takamukseni vuoksi ja keskityimme kävelemään ristiin rastiin St. Thomasin pääkaupunkia ja kiertelemään läpi pakollisia nähtävyyksiä, aloitin aamuni reippaalla juoksulenkillä. Valitettavasti juoksumaastot eivät vastanneet lähimainkaan odotuksiani, sillä lähihiekkarantamme oli auttamattoman lyhyt ja toisaalta heti ensimmäisen päivän jälkeen oli selvää, ettei maantielle olisi mitään asiaa jalkaisin, kiitos mitättömän pientareen ja pienessä rommissa ajelevien paikallisten. Niinpä juoksin ristiin rastiin venelaiturilla, hiekkarannalla ja hotellialueella. Ainoan mielekkään lisämausteen lenkkeihini toi hotellialueella ollut pitkä ja jyrkkä ylämäki, jossa päädyin juoksenteluni lopuksi tekemään hikisen tuskallisia mäkivetoja. Tulihan saavutettua kylähullun maine silläkin saarella.

Tukikohtamme viereinen St. Johnin saari olisi tarjonnut luonnonpuistoineen upeita vaellusreittejä ristiin rastiin, mutta pitkät päivävaellukset oli tällä erää pakko unohtaa, koska miehen selkäleikkauksesta toipuminen ei valitettavasti ole edistynyt aivan odotetunlaisesti. Lyhyempiä kävelyreissuja mäkisessä maastossa hotellialueen ja lähikylän ravintoloiden välillä tuli kyllä tehtyä sitten senkin edestä. Joten jos ei nyt suoranaista liikuntaa, niin ainakin hyötyliikuntaa mahtui ihan jokaiseen päivään.

Kuntosaliharjoittelusta en matkan aikana edes haaveillut ja reilun viikon tauko lihasten jatkuvaan rasittamiseen ja rikkomiseen teki takuulla enemmän hyvää kuin huonoa. Ehkä juuri tästä syystä jätin lopulta suunnittelemani kuntopiiritkin suosiolla välistä. Tästä palautuneesta kropasta nauttiessani voisinkin sanoa, että elin todennäköisesti ennen lomaa aikalailla viimeisiä hetkiä ennen jonkin paikan lopullista laukeamista riittävän palautumisen puutteesta.

Loman jälkeisen peilikuvan perusteella voisin sanoa, ettei reissu mitään peruuttamatonta tuhoa kropassa ehtinyt tehdä ja vaikka olisikin tehnyt, niin matkan sivutuotteena syntynyt rusketus kyllä peittää tuhot kohtuullisen hyvin.

 

Mitenkäs te muut, jätättekö treenikamppeet suosiolla lomalle lähtiessä kotiin vai pyrittekö harrastamaan liikuntaa myös reissussa?Itsehän pakkaan aina matkalle mukaan vähintään juoksulenkkarit, jotta jos vain on aikaa ja mahdollisuus, voin tilanteen salliessa purkaa ylimääräistä energiaa juoksemalla.