Lihaksikas nainen on ruma ja näyttää ihan mieheltä. Tämä yleensä miehen suusta kuultu mantra on varmasti jokaiselle vähänkään paremmassa lihassa olevalle naiselle tuttu. Varoittelua katoavasta naisellisuudesta, tiedustelua mahdollisesta parrankasvusta ja estotonta huomauttelua pelottavasta ulkomuodosta ja pullottavista verisuonista. Hyi helvetti, huutavat miehet yhteen ääneen.

Kun kyse on lihaksista, on ihan hyväksyttävää, että niiden vastenmielisyydestä kerrotaan kantajalleen päin näköä.

Viimeisen vuoden aikana olen minäkin saanut osani toisinaan melko suorasanaisestakin huomauttelusta. En yleensä ota kohtuutonta stressiä ihmisten puheista, mutta pitkän ja työlään dieetin päätteeksi saadut ikävät huomautukset ja sivulauseet taisivat silti vähän kirpaista. Vaikka olenkin niitä ihmisiä, joille huumorin piikkiin menee toisinaan turhankin paljon, ei edes minua naurattanut enää kymmenennen kerran jälkeen, kun joku kutsui minua Markuksi.

Vaikka yleisesti ottaen ihmisten ulkonäön mollaamista pidetäänkin moukkamaisena, on naisten lihaksiin liittyvä huomauttelu syystä tai toisesta ihan hyväksyttyä. Kun viime vuonna lihoin, ei kukaan tuttavistani sanonut minulle, että tekisit itsellesi jotain, oletpa ällöttävän pullea ja nimitellyt perään pullamössöksi. Eipä tietenkään. Kuka nyt ylipainoista tuttavaansa päin näköä haukkuisi, sehän on tosi junttia. Kun sitten laihtuessani rasvan alta paljastuivat lihakset ja verisuonet, olin jälleen vapaata riistaa arvosteltavaksi.

Älkääkä nyt ammattimaiset loukkaantujat käsittäkö väärin. En minä sitä sano, etteikö enemmän tai vähemmän lihaksikkaita naisia saisi pitää vastenmielisinä. Tottakai saa, jokaisella on oikeus mielipiteeseen. On hienoa, että suurin osa miehistä pitää edelleen kauneimpana sitä perinteistä naisvartalomallia ja uskokaa tai älkää, niin minäkin pidän. Haluaisin silti muistuttaa pienestä kultaisesta säännöstä ennen kuin seuraavan kerran avaatte sanallisen arkkunne: jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. Mielipide on mielipide vaikkei sitä sanoisikaan ääneen.

Mikä kumma saa sitten miehisen itsesensuurin pettämään niin pahasti lihaksikkaan naisen nähdessään, että on pakko käydä tönäisemässä tätä ilkeästi sanansäilällä? Ärsyttääkö verkkokalvoille ilmestyvä hauis näköhermoja niin paljon, että se sokaisee järjenkin? Enhän minäkään katso asiakseni nälviä jokaista epäurheilullista ja vatsakasta miestä, osoittaa sormella ja kertoa, kuinka he mielestäni näyttävät raskaana olevilta naisilta tai vanhoilta mummoilta riippuvine rintoineen.

Tiedänhän minä sen itsekin, etten ole treenatessani tai pullistelukuvissani erityisen naisellinen ja joskus peiliin vilkaistessa pelotan vähän itseänikin. Mutta lopulta en varmastikaan ole yhtään keskivertoa yleisurheilijaa lihaksikkaampi ja ilman turhaa pullistelua näytänkin vielä ihan tavalliselta kaduntallaajalta.

No hyvä on, ehken minä enää halattaessa tunnu niin naismaisen pehmeältä kuin ennen, mutta ei se silti tee minusta niin kovaa, että kestäisin kaikki törkykommentit säröilemättä.

Kuvat: Tyree Phillips