Palataanpa vielä hetkeksi nyt jo päättyneen, viiden kuukauden mittaisen dieettini pariin. Vaikka lavalla pullistelevien tosiharrastajien rasvaprosenteista jäätiinkin jälkeen, olen dieettikokeiluuni varsin tyytyväinen. Dieetin lopussa kameralle poseerasikin elämäniloinen, terveen ja sporttisen näköinen nainen. Vaikka projektin raskain ja aikaavievin osuus tehtiinkin salilla (puhumattakaan kaikesta pohjatyöstä), voisin väittää, että lopulta lopputulokseen vaikutti eniten se, mitä hellan ja aivojen välissä tapahtui. Eli, avataanpa dieetin aikaista ruokavaliotani hieman.

Reilut viisi kuukautta sitten tein ruokavalioni suhteen kolme periaatepäätöstä.

• Minähän en kuivaa kananrintaa syö. Halusin kokeilla kuinka dieetti onnistuu tavallisella, monipuolisella kotiruoalla. Kuten moni varmasti Instagramin kuvista huomasikin, tein koko dieetin ajan lihapullia, porsaankyljyksiä, hampurilaisia, tonneittain erilaisia kalaruokia ja myös sitä kanaa, melko monessakin eri muodossa. Tärkeintä oli pitää raaka-aineet simppeleinä ja valmistaa ruoka alusta pitäen itse, jotta kaiken saattoi mitata tarkasti. Vaihtelevan ruokavalion vuoksi kului kaloreiden laskeskeluun ehkä 5 minuuttia päivässä enemmän, kuin jos olisin syönyt joka päivä samaa ruokaa valmiiksi mitotetuista pakasterasioista.

• Hiilareista en luovu, pois lukien se dieetin viimeinen viikko, jolloin hiilihydraatit ajettiin hetkellisesti minimiin. Hiilihydraatin määrää pudotettiin tietenkin dieetin loppua kohden, mutta hyvin maltillisesti ja vähimmilläänkin hiilarisaantini oli 100 g päivässä, joka riitti tarpeisiini nipin napin. Hiilareiden pudottamisen sijaan keskityin enemmän niiden laatuun ja dieetin edetessä putsasin turhat sokerit ruokavaliostani pois. En sano, etteikö hyvin matalahiilihydraattinen ruokavalio sopisi jollekin, mutta itselleni se ei sovi. Kokemuksesta tiedän, että tulen kiukkuiseksi, väsyneeksi ja sitä myötä menetän myös motivaationi, mikäli hiilihydraatit poistetaan ruokavaliostani. Kun syön hyvin, jaksan paremmin.

• Ja minähän syön suklaata. Ja niin söin, dieetin alusta loppuun, joka päivä. Ihan mitä tahansa suklaata en kuitenkaan syönyt vaan 88% tummaa, lähes täysin sokeritonta suklaata, joka piti pahimman makeanhimon hyvin loitolla. Myönnetään, addiktio on syntynyt eikä aamukahvi ilman suklaata ole mistään kotoisin.

 

Lähtötilanteestani sen verran, että olin ollut plussakaloreilla jo hyvän aikaa lihasmassaa työstäessäni. Koska kokemus oli opettanut, että kaikki ruokavaliossa tehtävät muutokset tulee tehdä pikkuhiljaa, jotta elimistöllä on aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen, minä pudotin kaloreita portaittain. Tällä tavoin varmistin myös sen, että rasvanpoltto pysyi käynnissä näinkin pitkään. Minulla oli siis kolme keinoa potkia rasvanpolttoa uudelleen liikkeelle kehityksen jämähtäessä: kalorimäärän laskeminen, makrojen muuttaminen tai liikunnan lisääminen. Suurin piirtein 3-4 viikon välein tuntui kehitys hidastuvan ja muutin jotain. Tätä samaa kaavaa noudattelen muuten myös nyt, dieetin päätyttyä. Olen lähtenyt palauttelemaan ruokavaliotani normaalille tasolle ja kohtuullistamaan liikuntamäärää portaittain. Eli, aika tarkassa kontrollissa on hommat vieläkin.

Ja sitten siitä tankkauspäivästä. Ensimmäisten kahden kuukauden aikana en tankkauspäiviä vielä tarvinut, mutta sen jälkeen tankkasin joka sunnuntai, välillä yhden aterian verran, välillä vähän enemmän pitkin päivää. Niinä päivinä syötiin aamupalaksi pannukakkuja, iltapäiväkahvin kanssa pullaa ja kukkuroittain risottoa ja pastaa (täällä tunnelmia yhdeltä tankkauspäivältä).

Vaikka näillä eväillä ei vielä kisakuntoon päästykään (toki on muistettava, että lähdin liikkeelle korkeahkosta, lähes 24 rasvaprosentista), osoittautui ruokavaliokokeiluni varsin toimivaksi tavalliselle pulliaiselle, joka ei lavoille haikaile. Myönnettäköön kuitenkin, että pari kertaa on käynyt mielessä, josko vatsapalani olisivat olleet erottuvammat ja reiteni kiinteämmät säntillisemmällä ruokavaliolla. Kyllä varmaankin, mutta ainakin touhu oli mielekkäänpää, kun sain kokata itselleni hyvää ruokaa kahdesti päivässä. Hyvä ruoka, parempi mieli.

 

Tässä vielä muutama testattu ja hyväksi havaittu vinkki dieetin onnistumiseen:

Vinkki 1: Ennen dieetin aloittamista, merkitse viikon tai parin ajan ylös paljonko oikeasti syöt. Proteiinit, hiilihydraatit, rasvat ja kokonaiskalorit. Vasta kun tiedät lähtötilanteen, voit ryhtyä suunnittelemaan ensimmäistä dieettiaskelmaa.

Vinkki 2: Pudota kaloreita portaittain. Jos pudotat kaiken alas kerrallaan ja kuukauden päästä painon putoaminen stoppaa, et voi enää tehdä mitään jos kaikki aseet on jo käytetty.

Vinkki 3: Toimi samalla tavalla myös liikunnan kanssa. Lisää kertoja, kestoa ja tehoa pikkuhiljaa, portaittain.

Vinkki 4: Jokaisella askelmalla ei tarvita kaloreiden pudottamista, pelkkä makrojen muuttaminenkin usein riittää. Kokeile vähentää hiilihydraattia ja lisätä saman verran proteiinia.

Vinkki 5: Käytä hyväksesi erilaisia kalorilaskureita, kuten MyFitnessPalia tai Kiloklubia. Laskurit osaavat myös ehdottaa oma-aloitteisesti minkä verran dieettaajan tulee syödä mitäkin, mikäli oma tietämys ei vielä riitä sopivien määrien löytämiseen.

Vinkki 6: Älä unohda tankkauspäivää! Mutta muista, että tankkauspäivänäkin tulee pysyä kohtuudessa. Jos ruokailu ja herkuttelu ei pysy järkevissä mittasuhteissa, pidä vain tankkausateria ja syö muutoin päivän aikana normaalisti.

 

En sano, että projektini olisi ollut erityisen helppo, mutta ei se niin vaikeaakaan lopulta ollut. Ruokavalio oli mielestäni koko dieetin helpoin osuus eikä minulle missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että näännytän itseni(paitsi ihan sillä viimeisellä viikolla…). Uskonkin, että ihan jokainen pystyy samaan, mikäli saa järjestettyä aikaa liikkumiselle. Kun ruokavalion pitää mielekkäänä, on mieli iloisempi ja treenitkin sujuvat paremmin. Kun motivaatio on korkealla, voi treenaamisellekin yllättäen järjestyä entistä enemmän aikaa.

Nyt kiinnostaisi kuulla, että mitä teidän muiden projekteille kuuluu? Ja laittakaa hyvät dieettivinkit jakoon!

Kaksikymmentä viikkoa, vajaat kahdeksan kiloa ja kahdeksan rasvaprosenttiyksikköä myöhemmin, on dieettini tällä erää saatettu päätökseen. Vaikka monia varmasti ennen kaikkea kiinnostaa se, kuinka tämä oikein onnistui, paneudun yksityiskohtiin hieman tuonnempana. Tällä hetkellä olen aivan liian tunteiden vallassa käsitelläkseni asiaa tekniseltä tai analysoivalta kannalta, joten keskityn aluksi ihan vain siihen miltä nyt tuntuu ja näyttää.

…ja näyttäähän se jo siltä, että on tehnyt muutakin kuin blogannut.

Itkettää. Itketti eilen muodonmuutoskilpailun finaalikuvien ottamisen jälkeen ja itkettää melkein vieläkin. Hitsi. Mä tein sen…!

Tuntuu, etten oikein osaa pukea tätä sanoiksi, ainakaan kovin järkevästi. Mutta olo on helpottunut, tyytyväinen, onnellinen ja ehkä vähän väsynytkin. Dieetin viimeinen viikko oli hyvin raskas, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kun hiilihydraatin määrää ryhdyttiin viimeisellä viikolla ajamaan alas ja nesteen saantia rajoittamaan, alkoi kroppakin hyytymään. Viimeiset treenit olivat hyvin väkinäisiä ja kun vihdoin sain päivä ennen kuvien ottoa levätä, makasin koko päivän sohvalla.

Viimeisellä viikolla heräsi myös kilpailuvietti. Kun tajusin, että kaikki tehtävissä oleva on nyt tehty, tuli stressi ja jännitys. Mielessä pyörivät ajatukset siitä, olenko tehnyt kaikkeni ja olisinko voinut tehdä jotain vieläkin paremmin. Näiden ajatusten kanssa kului viimeiset päivät ja yöt aina finaalikuvien ottoon saakka. Kun sitten eilen kävin kuvamateriaalia läpi ja lähetin valitsemani kuvat kilpailuun, iski suuri helpotus ja ylpeys. Aika hyvin amatööriltä, jolla ei ollut apunaan ammattimaista valmentajaa. Kova työ on todellakin tuottanut tulosta.

Viralliset kisakuvat. Kurkkaa puolivälissä-kuvat täältä.

Kaksikymmentä viikkoa ei ole mikään lyhyt aika. Kun sen kääntää kuukausiksi, puhutaan viidestä kuukaudesta. Koko dieetti sujui kuitenkin pelottavankin helposti – ruokavalio ei tökkinyt kertaakaan eikä treenien kanssakaan ollut minkäänlaisia motivaatio- tai jaksamisongelmia. Ainoastaan sosiaalinen elämä kärsi kuuristani jonkin verran. Ystävien tapaamiselle ei paljon jäänyt aikaa ja loppumetreillä oli pakko kieltäytyä erinäisistä kissanristiäisistä. Aviomiehen silmissäkin taisin toisinaan olla hieman poissaoleva ja sain kuurini aikana leikkimielisen lempinimen (jossa voi olla osa totuuttakin) paskavaimo. Mielialani oli kuitenkin koko ajan korkealla, olin iloinen ja täynnä tarmoa.

Vertailun vuoksi kuva 20 viikkoa sitten (massailun jälkeen) ja nyt.
Eroa on muussakin kuin rusketuksessa.

Jos pohditaan dieettiä tuon kilpailun kannalta, olisin voinut suoriutua paremminkin. Olisin voinut olla kilpailuun lähtiessäni lihavampi ja kilpailun päätyttyä kireämpi. Jalkoihin jäi ikävästi pehmeyttä, samoin takapuoleen eikä vatsalihaksetkaan erotu niin hyvin kuin toivoin. Henkilökohtaisella tasolla olen kuitenkin hyvin tyytyväinen suoritukseeni. Massakauden extrakilot ovat poissa ja tiedän olevani elämäni kunnossa, kun ensi kuussa täytän 31.

Tekisinkö tämän sitten uudestaan? Kyllä varmasti ja joskus todennäköisesti teenkin. Nyt keskityn kuitenkin olkapäiden ja pakaroiden työstämiseen, kaivan maantiepyörän autotallista ja ulkojuoksukengät naftaliinista. Niin, elämä jatkuu, kävin tänä aamuna salilla ja ajattelin mennä illallakin. Mihinpä se intohimo olisi kadonnut.

ps. kunhan kisassa alkaa yleisöäänestys, tulen kerjäämään ääniä häpeilemättä myös täällä.