Jenkki käy salilla

Olen nyt reilut kolme vuotta tarkkaillut amerikkalaisten kanssatreenaajien toimia kahdella eri salilla ja tehnyt tämän lisäksi erinäisen määrän muita havaintoja siitä, mitä paikallisilla saleilla todella tapahtuu.

Varoitan, että osa seuraavista havainnoista saattaa olla ikävästi leimaavia, vaikka olisivatkin todellisuudessa täysin kansakunnasta riippumattomia. Sillä onhan mahdollista, että muuallakin maailmassa hörpitään juoksumatolla juostessa veden sijasta Starbucksin miljoonan kalorin Caramel Macchiatoa.

Jenkki tietää kuinka kuntoillaan

• Televisiosta tulee salin puolella aina joko baseballia tai pöhköpalloa (amerikkalaista jalkapalloa). Siinä jää usealla kaverilla treenaaminen toissijaiseksi, kun katsellaan silmä tiukkana miten isot miehet juoksee soikean pallon perässä sukkahousut jalassa. Missä on Kauniit ja Rohkeat, kysynpähän vaan?

• Jätänpä kaikki kiekot tankojen päähän ja käsipainot pitkin poikin. Jenkit ne ovat kovia treenaamaan. Vetävät itsensä niin piippuun, ettei voimat enää riitä painojen nostamiseen takaisin telineisiin.

Ihmettelin pitkään miesten keskuudessa vallitsevaa tyylisuuntausta, jossa jalat ovat sirot tikut ja yläkerta pienen jääkaappipakastimen kokoinen. Syy tähän valkeni vasta vähän aikaa sitten. Koska baariin puetaan farkut, eivät naiset näe jalkoja kuitenkaan. Kannattaa siis satsata kaikki paukut yläkroppaan ja pukea päälle kireä t-paita. Tietty!

Tuonpas teini-ikäisen poikani salille ja laitan sille painonsa verran rautaa tangon päihin. Pari kertaa on joutunut jälkikasvuaan piiskaavalle isukille vihjaamaan, ettei liian suurilla painoilla treenaaminen tee teini-ikäiselle välttämättä kovin hyvää.

• Tämä puhelin-addiktoitunut kansakunta ei todellakaan jätä puhelinta kotiin tai treenikassiin treenin ajaksi. Kovasti ovat tärkeitä ihmisiä nämä paikalliset, kun puhelimen soidessa täytyy sarja jättää kesken ja reisipenkissä ährätessä voi aina lähettää pari tekstiviestiä ja päivittää Facebook-statuksen. Juoksumatolla kävelevistä ehkä joka kolmas puhuu jossain vaiheessa puhelimeen.

• Ai meillä on puhelinkonferenssi! No voihan se hoitaa samalla, kun käyn salilla. Handsfree vaan kiinni ja hyvin voi hoitaa yhden palaverin siinä vatsalihaksia tehdessä. Mahtaa kuulostaa vastapuolten korvaan mielenkiintoiselta se ähinän ja puhinan säestämä selvitys uusimmasta teknologista.

• Nykyteknologia mahdollistaa sen, että reisien lähentäjä-/loitontajalaitteessa treenatessa voi räplätä yhtä aikaa sekä iPadia, iPhonea että iPodiakin. Parhaimmillaan olen nähnyt näitä i-alkuisia laitteita yhden tytön sylissä yhtä aikaa neljä. Ja treenasikin samalla! Melkoinen saavutus.

• Nyt mä nostan mun paitaa ja otan mun seksikkäimmän Luke Perry -ilmeen. Ah, tavallaan itsensä peilailu kuuluu salilla treenatessa asiaan, jossain määrin. Paikalliset nuoret miehet tarkistavat vatsalihastensa tilanteen kuitenkin jokaisen sarjan välissä. Tytöt eivät ikinä. Miksiköhän?

• Tyyli ennen kaikkea. Sanokaa nyt,  etteivät suomalaiset miehet käytä niitä puoleen reiteen asti pitkiä treenipaitoja, joiden hihansuut paljastavat koko kyljen? Yleensä tähän paitaan on vielä yhdistettynä shortsit, tennarit ja valkoiset säärisukat.

• Kaliforniassa paistaa aina aurinko. Jopa salilla ilta-aikaan, mikäli on uskomista niitä kavereita, jotka tulevat salille coolisti aurinkolasit päässään.

• Tässä maassa on ilmeisen huono valikoima urheilu-rintaliivejä. Noin 90 % salilla käyvistä naisista ei joko pue rintaliivejä ollenkaan tai pukee sportti-rintaliivien sijasta tavalliset liivit. Siihen olen jo tottunut, että täällä joka toisella naisella on pienen maitoauton kokoiset rinnat, mutta en koskaan totu siihen näkyyn joka syntyy, kun hypitään haara-perushyppyjä samaiset maitoautot ylös alas heiluen.

• Kaikki naiset eivät ole muutenkaan niin tarkkoja treenivarusteistaan. Treenivaatteeksi käyvät yhtä hyvin legginssit (takapuoli peittämättömänä tietenkin) kuin pyjamatkin. Joskus olen nähnyt naisen juoksumatolla Uggit jalassa. Onko niistä tullut jo lenkkari-mallikin?

• Pure Jenkki! Itsehän olen sen verran yksinkertainen ihminen, että purkkaa syödessä kaikki muut toiminnot häiriintyvät. Jenkki sen sijaan jauhaa purkkaa niin penkatessa, juoksumatolla kuin vatsarutistuksia tehdessäänkin.

• Syömisestä puheenollen, pitäähän sitä treenin aikana vähän tankata. Olen päässyt kerran todistamaan tapahtumaa, jossa mies söi burritoa kuntopyörällä ajaessa. Yääk.

• Ulkonäköön tulee panostaa, salillakin. Erityisesti latinotaustaiset tytöt panostavat treenimeikkeihinsä. Siinä ei paljon parane hikoilla, kun kasvoilla on hikeen liukeneva sotamaalaus. Myös hiuksiin panostetaan. Yleensä pitkissä hiuksissa on heti aamutuimaan kaunis kiharrus, joka sitten leijailee kauniisti puolelta toiselle crossarilla polkiessa. Vähänkö tunnen itseni hikoilevaksi Suomi-siaksi.

 

Kovasti tieteellinen tutkimus on suoritettu halpis-saleilla, joiden kuukausimaksu on alle 10 taalaa. Hienommilla ja hintavammilla ökysaleilla voi tilanne olla edellä mainittua parempi. Tai sitten vieläkin pahempi.

Kenelle sinä soittaisit?

Lueskelin tänään Ilta-Sanomista Suomessa vellovasta myrskystä ja tuulen riepoteltavaksi joutuneesta Silja Serenadesta. Juttuun oli haastateltu matkustajana ollutta naista, joka oli ystävineen hätääntynyt, kun laiva oli yllättäen kallistunut rajusti. Nainen kertoi ajatelleensa, että nyt he varmaankin kuolevat, täytyy soittaa äidille. Liikutuin kamalasti tuosta ajatuksesta, että hädän ja kaaoksen keskelläkin sitä haluaa vain soittaa äidille.

Oli synkkä ja myrskyinen yö ja yllättävä tarve soittaa äidille.

Mutta niinhän se on, että hädän hetkellä tuntuu, että jotain on jäänyt sanomatta, jollekin täytyy saada sanottua vielä ne viimeiset sanat. Tai että haluaa vain sanoa, että pelottaa aivan kamalasti ja toivoo, että se toinen sanoisi ettei mitään hätää ole.

Kenelle sinä soittaisit? Minä varmaankin soittaisin miehelleni. Jos ei kukaan vastaisi, niin jäisi ainakin vastaajaan viesti, että minä tässä vielä kerran hei.

Sormus takaisin sormessa

Kolme pitkää kuukautta tunsin itseni alastomaksi ilman sormusta vasemmassa nimettömässä. Mistään välirikosta tässä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan jätin Suomessa vieraillessani sormuksen tekijälleen viritettäväksi. Useita sattumuksia ja kolmea kuukautta myöhemmin, on sormus vihdoin ja viimein entistä ehompana takaisin sormessani.

En ole koruihmisiä ja vain harvoin muistan käyttää muita koruja kuin sormustani. Siihen on oikeastaan kaksi syytä. Toinen on ärhäkkä nikkeliallergia jonka vuoksi käytän melkeinpä ainoastaan titaanisia koruja ja toinen syy on treenaaminen. En koskaan käytä edes sormusta salilla, saati sitten muita koruja.

Silti minä kaipasin sormustani valtavasti. Olen tottunut pyörittelemään sitä sormessani, kokeilemaan peukalolla puolihuomaamattani onko se vielä tallessa, riisumaan sen ennen salia ja taas sujauttamaan sen suihkun jälkeen takaisin sormeeni. Sormuksessa on myös oma viestinsä – se suojaa turhilta kyselyiltä, kun taas toisinaan se voi toimia keskustelun avaajana. Se on osa minua ja omalla persoonallisella ulkonäöllään se kertoo yhdellä vilkaisulla kantajansa sivilisäädystä ja ehkä vähän luonteestakin.

Mitä sormukselle Suomessa sitten tehtiin? Minulla ei ollut erillistä kihlasormusta, joten sen virkaa toimitti tämä samainen sormus, mutta ilman kiviä. Kun sitten menimme naimisiin, lisättiin sormukseen yksitoista mustaa timanttia. Alkuperäinen ajatuksemme oli, että jokaisen avioliittovuoden jälkeen sormukseen lisättäisiin yksi kivi lisää. Muutimme kuitenkin maasta eikä sormuksen huoltoon toimittaminen kerran vuodessa enää ollutkaan mahdollista. Niinpä päätimme hieman oikaista ja hankkia sormuksen täydeltä mustia timantteja yhdellä kertaa. Niin, että terveisiä vaan miehelle, tästä sopimuksesta tuli juuri hieman pidempi.

Mustat timantit ovat muuten tavallisia halvempia (mutta sielukkaampia!). Kannattaa siis pitää mielessä, jos olet miettinyt jotain persoonallisempaa vihki- tai muuta sormusta. Oma sormukseni (ja miehen sormus) on tehty GL-Korussa (liike löytyy Helsingistä) oman suunnitelmani mukaan. Liike on erikoistunut titaanisiin koruihin, joten jos kärsit nikkeliallergista tai perineinen kulta ei muuten vain kolahda, kannattaa tutustua tuon liikkeen tarjontaan.

Sormus saapui kotiin juuri kreivin aikaan. Meillä on nimittäin ensi viikolla hääpäivä, järjestyksessään viides sellainen. Eivätpähän sitten hääpäivä-illallisella viereisessä pöydässä istuvat kuvittele, että siinä taas joku ukkomies on vaimonsa selän takana liehittelemässä vierasta naista.

Jouluvalojen kilpavarustelu jatkuu

Niin oli ja meni kiitospäivä täällä jouluvalojen luvatussa maassa. Kuten Facebookissa mainitsinkin, pyörähti jouluvalojen kilpavarustelu muidenkin kuin yhden naapurin osalta käyntiin heti, kun ihmiset kalkkunaähkyltään kykenivät taas liikkumaan.

Vastapäisen naapurin etupihalle ilmestyikin varsin kattava valikoima erilaisia ilmatäytteisiä, sisältäpäin valaistuja hahmoja. Kyseessä on yksi typerimmistä jouluvalo-formaateista ikinä enkä ole vastaavaa nähnyt Suomessa. Ihan tässä sanat loppuvat kesken, erityisesti tuon vihreän, lähes talon korkuisen Grinchin kohdalla.

Jos nämä jouluvalot ovat karmeat päivänvalossa…

 

…niin odotapa yön pimeyttä.

 

Niin, että tuollainen minua tuijottaa suoraan silmiin aina, kun astun ovesta ulos. Oikein tunnelmallista joulua vaan sinne tien toiselle puolellekin!

Koneeksi muuttunut

Aamucardio. Ruokaa. Töitä. Ruokaa. Salille. Kotiin. Ruokaa. Kalorilaskelmia. Treeniohjelmia. Ruokaa. Unta. Jaa niin, onhan minullahan mieskin, kulta anna pusu – mun hauikseen. Ja sama alusta, uudestaan, uudestaan!

Niin kauan kun kone jaksaa hymyillä, on kaikki hyvin.

Takana on kaksi kuukautta säntillistä massakautta enkä jättänyt yhtäkään suunniteltua salitreeniä välistä koko aikana. Salille meno minua ei nyppinyt oikeastaan kertaakaan, koska tulokset paranivat jatkuvasti ja tumppu kasvoi. Ainoa asia joka tuotti vaikeuksia, oli aerobisesta harjoittelusta pidättäytyminen. Erityisen kovilla pää oli silloin, kun paino vain nousi nousemistaan enkä saanut tehdä mitään sen estämiseksi. Kahden kuukauden syöttöporsaana olo tuottikin tulosta. Itkuun pillahtaminen oli lähellä, kun mittaukset kertoivat rasvaa kertyneen ympäri kehoa reilun kolmen kilon edestä. Lohtua tukalaan olooni toi kuitenkin tieto siitä, että lihasmassakin oli lisääntynyt himpun verran.

Seuraavaksi edessä on pitkä ja tuskanhikinen dieetti. Viime viikko kului kuitenkin vielä massakauden viimeisestä kovasta viikosta palautuessa, joten raahauduin salille vain muutaman kerran lämmittelemään kevyesti ja kävin hampaita tuskasta kiristellen hierojalla. Totinen treenaaminen alkoikin sitten tänään. Ohjelmassa oli tuskallisen pitkiä, 15-20 toiston polttavia sarjoja ja pääsin vihdoin hikoilemaan aamucardioiden parissa.

Dieetin ensimmäiset viikot tulee näyttämään tältä:

Maanantai: aamucardio 30 min, rinta-/olkatreeni

Tiistai: aamucardio 30 min, selkätreeni

Keskiviikko: ah, pitkä juoksu- tai pyörälenkki…!

Torstai: aamucardio 30 min, haukkari-/ojentajatreeni

Perjantai: sekalaista vatsatreeniä

Lauantai: Jalkapuntti

Sunnuntai: Pakkolepo

Ravintopuolesta sen verran, että hiilihydraattia ollaan nyt ajamassa alaspäin, proteiinia ylöspäin ja kalorit on pudotettu karvan alle kulutuksen.

Näyttäisi kovasti siltä, että tässä vaiheessa ei joogalle jää aikaa, ei ainakaan niin paljon, että maksaisin studion jäsenyydestä 60 taalaa kuussa. Enkä usko aikaa olevan ihan heti jatkossakaan, sillä mitä pidemmälle dieetissä edetään, sitä enemmän ohjelmassa on aerobista harjoittelua.

Olen aivan hirmuisen motivoitunut. Käytännössä olen jo viikkoja sitten muuttunut koneeksi, joka suorittaa treenit mukisematta kuten on suunniteltu. Nyt kun kuvioihin lisätään vielä entistä orjallisempi ruokavalio jolloin kaikki ruoka päätyy lautaselle vaa’an kautta, ei päähän paljoa pakollisten asioiden lisäksi mahdu. Ja tässä minä olen erinomainen. Kroppa toimii vaikkei pää heti aamusta olisikaan mukana. Kun lihaksia polttaa ja voimat häviää, mieli pakottaa vielä jatkamaan. Tässä päässä ei valitusta sallita. Päättäväisyyden ja pakkomielteisyyden raja on lopulta melko häilyväinen.

Mistä se motivaatio oikein kumpuaa? En voi kieltää etteikö taivaisiin kohonneella rasvaprosentilla olisi osuutta asiaan, tottakai on. Toinen syy on kehitys. Salilla käyminen on siitä kiva harrastus, että tulosten parantuessa motivaatio sen kuin kasvaa kasvamistaan. Kolmas syy on se, että minä todella tykkään käydä salilla. Se on minun juttuni.

Tässä pieni vinkki jokaiselle, joka kärsii salimotivaation puutteesta: onko salitreeni mielestäsi kivaa? Jos ei, niin ei ihme ettei kiinnosta. Ethän syö maksapihvejäkään jos se pistää oksettamaan. Etsi itsellesi laji josta oikeasti pidät, kahvakuulailu, bodypump, crossfit… lajeja on monia. Mikäli mikään liikunta ei kiinnosta, on vika asenteessa. Asennevamma on muuten ihmisen pahin vihollinen.