Luovista ystävistäni rakkaudella

25/10/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Viime vuoden elokuu. Muuttokuorma saapuu Pohjois-Kaliforniasta etelään ja seison kaaoksen keskellä uudessa kodissa, uudessa kaupungissa. Lähiö ympärillä näyttää viihtyisältä, paljon kauniimmalta kuin pohjoisessa. Mutta me olemme yksin. Vain minä ja mieheni. Ensin jäivät ystävät Suomeen, sitten pohjoiseen ne muutamat, joihin olimme Yhdysvalloissa asuessamme tutustuneet.

Mielessäni kummitteli pohjoisen ihmisten kertomukset Los Angelesin seudun sietämättömyydestä, ruuhkista ja myötätuulessa, jalat todellisuudesta irrallaan liitävistä ihmisistä. Kauanko voisin asua jossain, mistä en löytäisi yhtään ystävää? Tuli syksy, tuli talvi. Vähitellen minulle alkoi valjeta, että vastoin kaikkia kuulopuheita, olin iskenyt sosiaalisen elämän kultasuoneen muuttamalla etelään.

Tutustuin ensin yhteen, sitten kahteen ja lopulta heidän kauttaan kai muutamaan kymmeneen upeaan ihmiseen. Silloin ennen pohjoisessa minä luova ihminen kaipasin joskus kaltaisiani kaiken sen hektisen ja kiireisen elämänrytmin keskellä. Aikaa istua pitkälle lounaalle, henkeviä keskusteluja, hienoja ideoita jotka eivät aamun tullen enää olekaan niin hienoja, allasbileitä ja aamuun venyneitä vierailuja ystävien luokse. Nyt, reilu vuosi myöhemmin, tuntuu kuin olisin herännyt uudelleen pitkän, harmaan kooman jälkeen. Elämääni on tupsahtanut suuri joukko luovia, omassa asiassaan lahjakkaita ihmisiä.

Se energia, joka luovista ihmisistä huokuu, on uskomaton. Heidän innostuksensa tarttuu ja hetken tuntuu, kuin kaikki olisi mahdollista ja mielikuvitus täysin hallitsemattomissa. Sellaista en ole kokenut sitten työelämän ja tiimimme ideointipalaverien. Ellei joku tiedä millaisesta tunteesta on kyse, voisi kai sitä verrata siihen, että on tilannut ravintolassa maailman parasta jälkiruokaa ja sen valmistamista on pakko lähteä harjoittelemaan kotiin heti, samalta istumalta, kun se vielä maistuu suussa ja on tuoreessa muistissa. Lahjakkuus, innostuneisuus ja korkea motivaatio tarttuu, olipa kyse luovuudesta, urheilusta tai vaikka tekniikasta, kunhan mielenkiinnon kohde on sama. Ja sillä energialla sitten liidetään monta päivää myötätuulessa, jalat huolettomasti todellisuudesta irrallaan. Että minä tykkään olla juuri täällä, juuri näiden ihmisten kanssa.

Eri tavalla romanttinen illallinen

23/10/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Heittäydyimme alkuillasta vallan villeiksi ja tilasimme huonepalvelusta ruokaa suoraan sänkyyn. Muissa olosuhteissa olisi kai voinut puhua kovinkin romanttisesta illallisesta, mutta sairaalahuoneeseen tilattu laitosruoka ei ehkä kuitenkaan täyttänyt kaikkia romanttisen illallisen kriteereitä.

Hei täähän on ihan kuin hotellissa!

Mitään suurta draamaa ei sairaalaillalliseen liity, ainoastaan 355 kiloa miehen jalkaprässissä, peruuttamattomasti paikaltaan luiskahtanut välilevy ja siitä seurannut akuutti leikkaustarve. Tänään odotettu leikkauspäivä sitten vihdoinkin koitti ja olen viettänyt suuren osan päivästäni sairaalavuoteen äärellä.

…tai ei nyt ehkä ihan.

Yksityishuoneeseen olisi saanut jäädä yöksikin, oli sohva ja kaikki, mutta aivan niin romanttiseksi en kuitenkaan ryhtynyt.

Oikeastihan tuohon sairaalan huonepalvelusta tilattuun illalliseen kiteytyi niin paljon enemmän ja suurempia tunteita kuin romantiikka. Kun katselin tarjottimen yli miestäni, joka normaalisti on meistä se vahvempi ja aina auttamassa pulassa olevaa vaimoaan, minä näinkin toipilaan, joka on avuton ja kipeä. Silloin ei haittaa, vaikkei sairaalan lohessa olisikaan tarpeeksi suolaa, kun sydän on pakahtua hellyydestä ja huolesta.

// Loppuun vielä oma salihehkutus: miehen vahingosta viisastuneena smith-kyykkäsin viikonloppuna oman ennätykseni reilulla sadalla kilolla ja kymmenellä toistolla. Olisipa vähän noloa paljastaa nyt, että selkäni on kipeä.

Mitä en koskaan tekisi

20/10/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Koskaan ei pitäisi sanoa ”ei koskaan”, sillä silloin se taatusti tapahtuu heti ensi viikolla. Siitäkin huolimatta olen melko varma, että en koskaan:

…ottaisi silikoni-implantteja pakaroihin

Millaista olisikaan istuminen toipumisaikana! Ja montako kertaa sen jälkeen alas istuessaan ampaisisi takaisin ylös tarkistamaan minkä päälle vahingossa istui? Sitä paitsi, pakaroita voi muokata, suurentaa, pienentää ja kohottaa treenaamalla. Toista se on rintojen kanssa. Ne saa kasvamaan vain synnyttämällä.

…käyttäisi testosteroiinia

En ikinä tekisi vartalolleni sellaista karhunpalvelusta. Monia itse aiheutettuja muutoksia vartalossa voi perua ja muuttaa jälkeenpäin, mutta testosteroiinin kasvattamaa leukaluuta onkin vaikeampi palauttaa siron naiselliseksi.

…ottaisi lävistyksiä kasvoihin

Eiköhän tähän ikään mennessä ole otettu ne lävistykset mitä otettavissa on. Vakavasti puhuen, kasvoissani on ihan tarpeeksi arpia vesirokon jäljiltä, kärsin nikkeliallergiasta ja muutenkin lävistykseni ovat aina parantuneet todella hitaasti. Joten ei, ei kasvoihin lisää merkkejä kiitos.

…unohtaisi mistä olen kotoisin

Vaikka asuisin maailmalla miten pitkään tahansa, en silti koskaan unohtaisi mistä olen kotoisin. Nivalasta, Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Olen ylpeä suomalaisuudestani enkä koskaan häpeäisi sitä.

…lakkaisi uskomasta, että huomenna on parempi päivä

On ollut ja tulee olemaankin hetkiä, jolloin on vaikea uskoa, että uusi päivä edes nousisi. Mutta aina se on noussut. Ja jos ei heti huomenna, niin sitten myöhemmin ainakin ovat asiat paremmin. Ensin pitää vain katsoa se huominen.

…alkaisi harrastamaan metsästystä

Syön kyllä riistaa, mutta en varmaankaan koskaan pystyisi tappamaan eläintä. Hämähäkitkin kuljetan mielummin ulos paperin päällä kuin tapan, niin paljon kuin ne minua inhottavatkin (ja minua muuten ärsyttää tämä hämähäkkikammo, minkä ne poloiset itselleen voivat). Joskus teininä kävin usein kalassa, mutten koskaan itse lopettanut yhtäkään kalaa.

…ryhtyisi kokonaan kasvissyöjäksi

Kanasta voisin ehkä joskus luopua, lihastakin osittain, mutta kalasta en koskaan.

…siirtyisi hoitoalalle

En voisi tehdä työtä, jossa kohtaisin sairaita ihmisiä joka päivä. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi auttaa. Se vain kävisi pidemmän päälle liian raskaaksi, etten pystyisi jättämään työasioita selkäni taakse laitoksen oven sulkiessani. Surkuttelisin, tuntisin sääliä ja huolta vapaa-ajallakin.

…menisi katsomaan nyrkkeilyä

Pelkästään televisiosta nyrkkeilyn seuraaminen tuntuu pahalta. Ne iskut kasvoihin ovat pahimpia, kun näkee koko naaman heilahtavan iskun voimasta. Mikäli näkisin sellaista livenä, saattaisin hyvinkin oksentaa.

…alkaisi tupakoimaan

En ole vielä tähän ikään mennessä keksinyt yhtäkään järkevää syytä tupakoimiselle. En usko asian suhteen viisastuvani jatkossakaan.

…lakkaisi rakastamasta itseäni

Kun lakkaa välittämästä itsestään, lakkaa elämästä.

10 mh, 3 k, 11 kph + uima-allas

18/10/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Sattuipa eräänä päivänä, että nappasin ruokakaupasta mukaani ilmaisjakelulehden täynnä paikallisia asuntoilmoituksia. Lehden sisältö osoittautui tällaisen tavallisen tallaajan näkökulmasta ehkä hieman epärealistiseksi, lehdessä kun ei ollut ensimmäistäkään alle $1,1 milj. hintaista taloa. Sen yläpuolelta kyllä, aina $22,5 milj. saakka. No, ainahan voi unelmoida ja löysin minä sieltä lehden takakannesta sen oman unelmani, tai ainakin hyvän aihion sille.

Pienellä virittämisellä tästä talosta saisi ihan hyvän kodin.

Tässä takakannen talossa, tai ehkä tässä kohden voisimme puhua kartanosta, on erillinen päärakennus ja vierastalo. Talon mittasuhteita selventänee hieman se, että pelkästään vierastalossa on kolme makuuhuonetta, kaksi kylpyhuonetta ja oma keittiö. Itse kartanossa on pääkeittiön lisäksi keittokomero, seitsemän makuuhuonetta, seitsemän kylpyhuonetta, biljardisali, kuuden auton ja yhden matkailuauton autotalli sekä oma kuntosali. Pihamaalla komeilee uima-allas (sen yhteydessä kaksi kylpyhuonetta ja höyryhuone), pihakeittiö, tenniskenttä sekä reilut kuusi eekkeriä laidunmaata. Näkymät vuorilta avautuvat alas kaupunkiin ja aina Tyynellemerelle saakka. Terve.

Okei. Ehkä kymmenessä makuuhuoneessa olisi puolet liikaa, vaikka erillinen vierastalo toki kyläilijöiden kannalta varmasti kiva olisikin. Ja sitten tuo kylpyhuoneiden määrä. Kuka jaksaa kuurata puhtaaksi yksitoista kylpyhuonetta ja vessaa? Niitäkin voisi omassa unelmatalossani olla puolet vähemmän. Sanotaan siis, että kolme makuuhuonetta päätalossa, kaksi vierastalossa sekä yksi kylpyhuone kutakin kohti olisi sellainen sopivan haasteellinen määrä siivottavaa.

Talon sijainti sen sijaan on ihanteellinen. Kaltaiseni erakko viihtyy omassa rauhassa kukkuloilla ja näköalakin on suoraa kuin taulusta. Oma kuntosali vain tehostaisi erakoitumista ja mikäli tilaisin elintarvikkeet netistä, ei minun tarvitsisi enää koskaan poistua kotoa. Voisin olla se salaperäinen täti, josta kylillä puhutaan. Se, joka asuu vuorilla, mutta jonka vain harvat ja valitut ovat nähneet. Kylähullu, joka huhupuheiden mukaan saunoo ja juoksee tämän jälkeen alasti uima-altaaseen, jonka yhdessä kulmauksessa on jacuzzin tilalla avanto.

Jos jotain, niin sen olen elämässä oppinut, että autotallitilaa ei ole koskaan liikaa. Kuuden auton ja yhden matkailuauton autotalli kuulostaa siis juuri sopivalta. Olisipa kerrankin tilaa harrastaa ja rakentaa. Viikonloppuisin järjestäisin allasbileitä ystäville ja kokkailisin lämpimässä kesäillassa pihakeittiössä ruokaa oman maan antimista. Tenniskentän jyräisin matalaksi ja rakentaisin tilalle sellaisen Gladiaattoreistakin tutun temppuradan. Tontin itälaitaan perustaisin viinitarhan ja iltaisin istuisin kartanoni länsitornissa viinilasi kädessäni tähystäen kaukoputkella merellä vaeltavia valaita.

Mitäs tällainen lysti sitten maksaa? Tämän kartanon kylkeen on lätkäisty yllättävän vaatimaton, vain $4,925,000 arvoinen hintalappu. Siinä, kun heti rannan tuntumassa sijaitsevat talot ovat lähtöjään yli $10 milj. arvoisia, laskee hinta välittömästi vuorille paetessa.

No, ennen kuin siirryn tästä maksamaan ensi kuun vuokraa, kysäisen vielä millainen olisi teidän unelmakoti?

Amatööri bikram-joogassa

15/10/201215/01/2015 / A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Kaikki ryhmäliikuntatunnit ovat aina olleet minulle kauhistus. Pelkkä ajatuskin yli-innokkaan ohjaajan tahdittamasta ryhmähikoilusessiosta on ahdistava ja tuo mieleen ne ala-asteen liikuntatunnit, jolloin teimme typeriä varsahyppyjä tamburiinin tahdissa. Minä olen liikkuessani epäsosiaalinen ja haluan rytmissä pysymisen sijaan keskittyä itse tekemiseen.

Liikuntatilanteissa sosiaalisen kyvyttömyyteni huomioon ottaen oikeastaan ainoa ryhmäliikuntamuoto, josta olen salaa ollut kiinnostunut, on ollut jooga. Ihan varauksetta en kylläkään suhtautunut edes siihen, sillä olen kuvitellut joogan olevan enemmän tai vähemmän erilaisten hihhuleiden suosima laji. Että kiitos vain, kun näytitte joogalentoa jonkin keskusteluohjelman väliaikaviihteenä silloin, kun olin lapsi. Eihän siinä mennytkään kuin pari vuosikymmentä, että käsitykseni joogasta korjaantui.

Välineurheilijan välinevarastossa roikkuu nyt myös joogamatto

kivassa kantopussukassa.

Koska pääpaino liikkumisessani on tällä hetkellä raskaasti voimaharjoittelun puolella, olen jäykkyysasteeltani jotakuinkin rautakangesta seuraava. Näin ollen hehkutus joogan erinomaisuudesta lihashuollon apuvälineenä, on saanut lajin kuulostamaan entistäkin houkuttelevammalta. Kun sitten ystäväni pyysi minua kanssaan Bikram-joogatunnille, en epäröinyt hetkeäkään. Kokeillaan nyt sitten, ei kerta hihhuliksi tee.

Jännitin edessä olevaa 90 minuutin tuntia ihan hirveästi. Noudatin saamiani ohjeita ja olin kaksi tuntia syömättä ennen tunnin alkua ja join runsaasti vettä. Salin lämpötila oli reilut 40 astetta, joka saunaan tottuneelle suomalaiselle ei tietenkään ole yhtikäs mitään. Silti viitisen minuuttia tunnin alkamisen jälkeen näytin jo siltä, kuin joku olisi kaatanut päälleni ämpärillisen vettä.

Tunti alkoi ja loppui hieman omituisilla hengitysharjoitteilla ja niiden välistä löytyi 26 erilaista asentoa. Osa asennoista oli haastavampia ja osa helpompia, mutta suoriuduin kunnialla kaikista, jopa niistä tasapainoa ja voimaakin vaativista. Itselleni tuli pienoisena järkytyksenä se, ettei ohjaaja itse tehnyt liikkeitä malliksi vaan kuljeskeli pitkin salia huutelemassa ohjeita. Mutta onneksi tunnilla oli monta edistyneempää, mukaanlukien ystäväni, joiden liikkeitä sujuvasti kopioin. Tunnin jälkeen olin likomärkä, rentoutunut ja melko varmasti parisen senttiä pidempi. Vettä kului 90 minuutin aikana puolisentoista litraa.

Seuraavana päivänä jalkojani ja selkääni piinannut kireys tuntui hieman helpottaneen, mutta samaan aikaan jostain syvältä tuntui löytyvän uusia, erilaisesta treenistä kipeytyneitä lihaksia. Ihoni oli pehmeä ja olo rento ja raikas. Ihastuin tähän uuteen lajiin sen verran, että marssin suoraan salista tiskille ostamaan kuukausikorttia. Tavoitteenani on nyt käydä joogan avulla avaamassa jumejani kahdesta kolmeen kertaan viikossa ja toivon sen auttavan erinäisissä treenaamistani haitanneissa ongelmissa (lisää niistä täällä).

Suosittelen lämpimästi kaikkia kokeilemaan Bikram-joogaa (hot-jooga) jos mahdollista. Se sopii erinomaisesti aloittelijalle ja kaikille ryhmäliikuntatunteja vihaaville, sillä tunnit ovat hidastempoisia eikä pieni eroavaisuus tekotahdissa haittaa. Näillä tunneilla ei myöskään tehdä mitään ihmissolmuja tai muitakaan liikkeitä, jotka vaatisivat yli-inhimillistä notkeutta. Useat tunnilla tehtävät asennot ovat mahdollista tehdä myös osittaisena, mikäli oikea asento tuntuu liian haastavalta.