Vuoristoratapäivä heikkovatsaisille

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kuulun niihin ihmisiin, joiden vatsalaukun huvipuistolaitteet kääntävät ympäri todella helposti. Vihasin lapsena tivoleita ja niiden pienessä tilassa itsensä ympäri pyöriviä laitteita (etenkin ne pyörivät kahvikupit ovat aiheuttaneet elinikäisen trauman). Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä herkemmäksi vatsani on muuttunut jaLinnanmäellä käydessäni olen jo tottunut siihen, että kestän korkeintaan yhden pyörivän laitteen ja tämän jälkeen saan huristella loppupäivän possujunassa.

Nämä faktat tiedostaen suuntasimme eilen ystäviemme kanssa Six Flags Magic Mountain -vuoristoratapuistoon Los Angelesin pohjoispuolelle. Positiivista oli se, että tiesin ennalta etteivät vuoristoradat aiheuta minulle pahoinvointia aivan niin pahassa mittakaavassa, kuin pyörivät laitteet. Silti puiston porteille saapuessa, tai itse asiassa vuoristoratojen näkyessä jo kauas moottoritielle, kävi kylmäämään ja muistin, että minullahan on myös lievä korkeanpaikankammo, kuolemanpelosta nyt puhumattakaan.

Kuvassa nimensä veroinen vuoristorata Scream

 

Päätimme aloittaa päivän komeasti, varsin kookkaan kokoisessa vuoristoradassa, Goliathissa. Tiedättehän sen vuoristoradoissa olevan ensimmäisen pitkän ylämäen, jonka jälkeen vuoristorata syöksyy hurjaan laskuun? Se ylämäki, jonka aikana ehtii ajatella kuinka järkevää laitteeseen istuminen oli ja voisiko tästä penkistä vielä jotenkin livistää. No, Goliathin ensimmäinen ylämäki oli niin pitkä, että ehdin jopa tehdä suunnitelman siitä, kuinka vielä pääsisin pakenemaan. Koska kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa ja videokuva sitäkin enemmän, kaivoin teille Youtubesta videopätkän ajelusta:

 

 

Näyttäähän se hurjalta, näin jälkikäteenkin katsottunakin. Mutta vanha tivoleiden vihaaja tajusi jossain siellä tiukoissa mutkissa, vatsan pysyessä tyynenä, että rakastaa vuoristoratoja. Ensimmäisen alamäen, tai ehkä paremminkin pudotuksen jälkeen kiljumiseni vaihtui hysteeriseen nauruun. Lisää!

Seuraavaksi vatsalaukulle tehtiin tutuksi pää alaspäin tehtävät loopit Batmanissa. Tuon pyörityksen seurauksena vatsa kurnahteli ja vääntelehti jo pahaenteisesti, ei kuitenkaan pahoivoinnista vaan puhtaasti nälästä. Yhtä hampurilaisateriaa myöhemmin oli aika laittaa täpötäysi vatsa todelliselle koetukselle – ensinViperissa ja heti tämän jälkeen X2:ssa, jonka merkillisestä matkustusasennosta on vaikeaa päätellä mihin suuntaan seuraavaksi mentäisiin, missä on horisontti ja kauanko tämä vielä jatkuu. Erinomaisen hauska vuoristorata, joka ei valitettavasti pääse täysin oikeuksiinsa tässä videossa:

 

 

Erikoisista matkustusasennoista puheenollen Six Flags Magic Mountain -puistossa sijaitsee myös maailman pisin vatsallaan matkattava vuoristorata Tatsu. Hurjaa vauhtia vatsallaan, pää menosuuntaa kohti matkattaessa tuleva tunne muistuttaa erehdyttävästi lentämistä. Korkeanpaikankammoiselle pikkuruisilta näyttävien ihmisten katselu vatsallaan ilmassa roikkuen tosin tuotti aluksi pientä heikotuksen tunnetta, mutta tunteen selätettyäni nautin lentelystä suunnattomasti. Tässä ehdoton oma suosikkini:

 

 

Sitten niihin miinuspuoliin. Viivyimme puistossa noin kahdeksan tuntia. Ruokajonotuksen ja paikasta toiseen siirtymisen lisäksi ehdimme käydä kahdeksassa eri laitteessa, eli melkoinen määrä laitteita jäi kokonaan kokeilematta. Koska koulut ovat loppuneet, oli puisto melko ruuhkainen myös keskellä viikkoa ja pisin jonotusaika (Tatsuun) oli reipas tunti. Jos on kesäloma-aikana keskellä viikkoa ruuhkaista, niin miettikääpä viikonloppuja. Jos siis olet suuntaamassa paikallisiin huvipuistoihin, vältä viikonloppuja!

Luonnettahan tuo tuntien jonottaminen kasvattaa, mutta onneksi siinä jonottaessa voi vaikka nauttia Kalifornian auringosta.

Arvostus ja arvostelu

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Välillä sitä miettii, että mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee internetissä. Ihmiset, jotka kasvokkain ovat asiallisia, hauskoja ja mukaviakin, unohtavat yleiset käyttäytymissäännöt ja kohteliaisuudet päästyään näppäimistön äärelle. Sitä kun on niin helppoa näppäimistö sauhuten kirjoittaa sanoiksi kaikki se, jota ei välttämättä viitsisi kaverille vasten kasvoja sanoa.

Ehkä muistatte, kuinka jokin aika sitten kerroin pervo-sedäksi paljastuneesta Facebook-kaveristani, jonka lopulta tissi-kommentteihin kyllästyneenä poistin kokonaan kaverilistaltani. Tämän internetissä järjenkäytöstään luopuneen ihmistyypin lisäksi on olemassa toinenkin Facebookissa mellastava, käytöstavat unohtanut ihmisryhmä, arvostelijat.

Facebookissa ylimääräistä verenpaineen nousua aiheuttava arvostelija on henkilö, joka katsoo, että hänellä on oikeus ja ennen kaikkea velvollisuus korjata tuttaviensa näkemyksiä ja mielipiteitä sekä arvostella heidän toimintaansa. Arvosteljan kirjoitussävy on usein negatiivinen, agressiivinen ja jopa loukkaava. Niille kaikkein räikeimmille arvostelijoille ei mikään ole pyhää, ei edes kaverilistallaan olevien henkilöiden ulkonäkö. Arvostelija uskoo vakaasti siihen, että kaikki Facebookissa julkaistu on vapaata riistaa arvosteltavaksi, vaikka kyseessä olisikin henkilön yksityinen, vain muutamalle sadalle ihmiselle näkyvä Facebook-profiili.

Tällä kertaa arvostelija-ihmistyyppi aktivoitui kuvasta, jonka lähetin Facebook-profiiliini ja koki tarpeelliseksi kritisoida ulkonäköäni melko kovin sanankääntein. Mietin jätettyä kommenttia pitkään ja monelta kantilta. Oliko sen tarkoitus loukata? Oliko se huono vitsi? Vai oliko ne kaikki muut kuvaan ilmaantuneet positiiviset kommentit kirjoittajalle liikaa ja hänen oli pakko pudottaa minut takaisin maanpinnalle kirjoittamalla oman näkemyksensä kaikkien kavereitteni näkyville? Vaikka kirjoituksen perään olikin lisätty hymiö, ei kommentti uponnut minuun vitsistä ja tuo hymiö vaikutti minuun lähinnä samalla tavalla, kuin pystyyn nostettu keskisormi. Myönnetään, minä provosoidun. En kuitenkaan siksi, etten edustanut kommentoijan ihailemaa naiskuvaa, vaan siksi, etten voi sietää tyhmiä ihmisiä.

Sitä helposti kuvittelisi, että omassa profiilissaan, omissa kuvissaan ja itse luodussa sisällössä nauttisi edes jonkinlaista arvostusta, vähän kuin omassa kodissaan. Itselleni kun ei tulisi mieleenkään kirjoittaa tuttavieni Facebook-profiiliin sitä, kuinka joku näyttää lihavalta tai kuinka joku toinen muistuttaa tikku-ukkoa. Jos jokin ei minua miellytä, en tunne pakottavaa tarvetta herjata häntä hänen omalla maaperällään, vaan pidän asian omana tietonani. Ja miksi edes pitäisin kaverilistallani ihmisiä, joita tahtoisin loukata? Ja miksi ihmeessä pitäisin kaverilistallani ihmistä, joka tietoisesti haluaa loukata minua?

Muistakaa ihmiset ne hyvät tavat myös Facebookissa. Ystäviä, vaikka vain Facebook-sellaisia, tulisi arvostaaheidän omalla sivustollaan eikä arvostella, ellei sitä sitten ole erikseen pyydetty.

Aktiiviloman saldoa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ei sillä, että löhölomissa olisi mitään vikaa, mutta kyllä kunnon aktiivilomakin nollaa arjen paineet. Kolme urheilun ja ulkoilun täyteistä päivää Big Bearilla ajoi asiansa ja olen kuin uudesti syntynyt. Erityisesti vaihtelu treenirutiineihin teki hyvää, sillä perinteisen raudan nostelun sijaan treenit koostuivat erilaisistaulkoaktiviteeteista.

Kyllä näissä maisemissa kelpasi olla aktiivinen!

Oli hienoa herätä aamuisin linnunlauluun ja tajuta, että on koko päivä aikaa reippailla. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsin, aloitin aamuni tunnin hölkällä. En ole viime aikoina turhan paljon juossut ja ensimmäisen aamun hölkkä tuntuikin todella tahmealta. Vasta lenkin jälkeen tajusin miksi. Big Bear sijaitsee noin kahden kilometrin korkeudella merenpinnasta ja tottumattomalle tuolla korkeudella ilma tuntuu jo melkoisen ohuelta. Niinpä myös reilun kolmen tunnin reipas haikkaus 2300 metrin korkeuteen tuntui jo ihan urheilusuoritukselta, varsinkin kun lämmintä oli kolmisenkymmentä astetta.

Päivähaikkaus vuorille.

Yhden pidemmän ja yhden lyhyemmän haikkauksen lisäksi kävimme melomassa Big Bear Lakella. Kaksikkokajakki olikin oiva apuväline hulppeiden rantamökkien bongaukseen eikä kahdenkympin tuntivuokrakaan päätä huimannut.

Mökkibongauksen saldoa kajakin kyydistä.

Untuvikko melontahommissa.

Viimeiseksi ennen kotiinlähtöä kävimme vielä vaijerirata, eli zipline tourilla. Oli muuten superhauskaa liukua puiden lomassa ja metsän yllä vaijerirataa pitkin! Rata koostui kaiken kaikkiaan yhdeksästä hieman erilaisesta liu’usta. Tällaiselle lievästi korkeanpaikankammoiselle sillalta valjaiden ja vaijerin varaan hyppääminen tuntui aluksi ikävästi vatsanpohjassa, mutta kahden ensimmäisen liu’un jälkeen siihenkin tottui ja loppu olikin pelkkää huvia!

Hei me lennetään!

Kaikkia tarjolla olleita aktiviteettejä ei kolmeen päivään saatu mahdutettua, joten seuraavaan kertaan jäivät ainakin maastoratsastus, maastopyöräily sekä vesijetti-ajelut.

Anteeksi rakkaat mainostajat, mutta…

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

…tuo Lilyn etusivun juttujen välissä oleva kilpailubanneri, jossa nuorimies rääkyy kitarisat ojossa, saa aina etusivua selaillessani niskakarvat nousemaan pystyyn. Voi olla, että olen ainoa, jonka verkkokalvoihin särähtää tuo bannerissa käytetty kuva ja siihen yhdistetty sanoma: ”Voita Ruisrock-liput sekä viinitasting”. 

En tiedä Suomesta, mutta ainakin tällä pallonpuoliskolla viininmaistelu mielletään jokseenkin sivistyneeksi tapahtumaksi, vaikkei aina maltetakaan sylkeä kuppiin ja maistelun lopputuloksena olisi pieni hiprakka. Tuo kuvassa oleva kaljapäissään kiljuva teini ei houkuta ainakaan minua hakeutumaan lähellekään kyseistä tasting-tilaisuutta, eikä itse asiassa lähelle koko Ruisrockia. Ymmärrän kyllä, että kyseessä on Ruisrockin alueella oleva tasting-tilaisuus, jonka kohderyhmää on pääasiassa nuoriso ja jolla ei todennäköisesti ole mitään tekemistä oikean viininmaistelun kanssa, mutta silti.

Voisitteko siis ensi kerralla puhua tuollaisen mainoskuvan yhteydessä ihan vain ilmaisesta viinasta, yrittämättä pukea sitä sivistyneeksi viininmaisteluksi?

 

Tässä vielä tuo hermoja raastava kilpailubanneri:

Yök. Vanhan AD:n silmät itkevät verta.

Aamulenkillä metsässä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Sisäinen kelloni ja makuuhuoneen ohuiden verhojen välistä sisään langennut auringonvalo herätti minut tänäkin aamuna hyvissä ajoin ennen seitsemää. Koko muun seurueen vedellessä onnellisena hirsiä, päätin minä suunnata juoksulenkille läheisen metsän syövereissä kulkevalle trailille.

Olin edellisenä iltana kartoittanut lähialueen lenkkimaastoja ja siinä karttaa silmäillessäni sattunut lukemaan muutamia aiheeseen liittyviä ohjeita. Ohjeissa suositeltiin, ettei metsään lähdettäisi yksin ja jos kuitenkin menet, pitäisi kertoa etukäteen jollekulle mihin olet menossa, kauanko viivyt, ottaa mukaan pippurisumute, hätäpilli, reilusti juotavaa sekä kartta. No, eihän tässä millekään tuntien lenkille oltu menossa, joten lähdin yksin, ilman karttaa, ilman juotavaa, ilman pillejä ja pippurisumutteita. Ihme hössöttäjiä nuo amerikkalaiset.

Olin hölkännyt trailia ehkä viisitoista minuuttia, liikenteen äänet olivat hiljenneet, aurinko alkoi lämmittää ja satunnaista lintujenlaulua ja korppien raakkumista lukuunottamatta oli kuolemanhiljaista. Kuolemanhiljaista. Pysähdyin ja tunsin vainoharhan hiipivän seurakseni salakavalasti takavasemmalta. Kuiva kangasmetsä olisi taatusti täynnä karhuja. Ja jumankekka, onhan tämän pitäjän nimikin Big Bear. Mitenhän isoja ne karhut ovat? Vilkaisin puhelinta ja kohta, jossa pitäisi olla kuuluvuuspalkit, oli typerä punainen ruksi. Yht’äkkiä, puoli kahdeksalta aamulla, keskellä metsää, minä tunsin olevani melko yksin. Polulla oli kyllä reilusti jalanjälkiä jatassunjälkiä. Oravan, pupun, koiran ja sitten muutama, omaa kämmentäni reilusti suurempaa jälkeä. En jäänyt sen enempää miettimään mikä otus jäljet oli jälkeensä jättänyt, vaan käännyin takaisin niiltä sijoiltani.

Niin siinä sitten kävi, että tämä koko elämänsä itseään maalaisena pitänyt pakeni metsästä ja päätyi juoksemaan lenkin loppuun järvenrannassa, mökkialueella. Ensi kerralla otan kyllä mukaan jonkun, jonka voin syöttää hädän tullen pedoille.