Vuokrakämpästä koti: makuuhuone

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Vaikka oman kodin remontoimisen jälkeen vannoinkin, että en enää ikinä ryhdy tähän, löysin joitakin viikkoja sitten itseni maalitela toisessa ja maalipurkki toisessa kädessä seisoskelemasta rautakaupan kassajonossa. Mitenkäs tässä nyt näin kävi?

Talo, jossa asumme, on jo kolmas vuokratalo, jossa olemme viimeisen kolmen vuoden aikana asuneet. Ensimmäistä lukuunottamatta, olen enemmän tai vähemmän modifioinut asuntojen sisäpintoja omaa makuani vastaavaksi. Eniten työtä on kuitenkin teettänyt nykyinen vuokratalomme, jonka pinnoille ja yleiskunnolle annoimme paljon anteeksi sijainnin, hitusen edullisemman vuokran ja pihalla olevan uima-altaan vuoksi. Eihän se maalaaminen niin iso homma ole, eihän?

Bye bye, baby blue

Tällä kertaa kerron makuuhuoneestamme, paikallisittain kutsuttuna master bedroomista sekä sen yhteydessä olevasta kylpyhuoneesta. Omistajan naisystävän tekemä alkuperäinen värivalinta oli omille verkkokalvoillenisietämätön. Tuo imelänsininen baby blue olisi sopinut paremmin taaperoikäisen pikkupojan huoneeseen, jos edes sinne. Viisi pitkää kuukautta heräsin joka aamu huoneesta, jonka seinät pyrkivät parhaansa mukaan pilaamaan jokaisen päiväni heti silmät avattuani. Yritettyäni tarpeeksi monta kertaa ulos huoneesta silmiä avaamatta, oli lopulta pakko tehdä asialle jotain.

Makuuhuone ennen kuin ostin maalipöntön

 

WC/suihkukoppi -yhdistelmä ennen…

Kylppäri valmiina muutokseen

Viiden kuukauden painajainen on ohi. Sininen on poissa.

Lippu seinällä muistuttaa, missä olen

Ja kuva vielä tästäkin kulmasta.

Kuvassa myös 80 taalalla ostettu lipasto

20 minuuttia tuohon suuntaan on meri

Vesilintu ja lankakerälamppu

WC:n kaappi sai uuden valkoisen maalin pintaan

Vessan ikkunalla tuikkivat tähtöset, jotka oikeasti olisivat kynttijänjalkoja…

Voihan vessanovenkahva…!!

Kylpyhuoneen seinä sai tehostevärin ja melasta rakennetun pyyheripustimen

Kylppärin seinälle ripustettiin kuvia maailman meriltä

…ja lopuksi vielä maisema makuuhuoneen ranskalaiselta parvekkeelta.

Tämä näkymä antoi paljon anteeksi kodin pienille kauneusvirheille.

Rakastan sitä, että aamulla verhot avatessani näen nuo kukkulat! 

Ja hei, palmut kasvaa, ei voi olla paha paikka!

Viikon aggressiivit

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Olen viime kuukausien aikana kasvanut ihmisenä (yeah right), tai sitten vain lakannut välittämästä, mutta suuret vastoinkäymiset eivät enää mieltäni juurikaan heilauta suuntaan taikka toiseen. Siksi en jaksa niistä juurikaan huudella ja toisaalta, miksi murehtia asioita, joille ei kuitenkaan voi tehdä mitään, tai ainakaan kovin paljoa. ”Murehtikoot ja miettikööt ne, joilla on isompi pää”, kuuluu motto rapakon takaa. Mutta eipä hätää, en minä sentäs yli-ihminen ole! Varsin huolettomasta elämänasenteestani huolimatta, näen edelleen punaista monista pienistä asioista. Niinpä sanumarian eilisestä avautumisesta inspiroituneena, päätin minäkin listata kuluneen viikon ärsytykset. Realismia – olkaa hyvät!

Matto, joka opettelee pian lentämään – ikkunasta

 

1. HOMEKASVUSTO JUOMAREPUSSA

Viikon pohjanoteeraus ja ehdoton inhokki numero yksi, on homehtunut juomareppu. Reppu oli ollut poissa käytöstä puolisen vuotta ja mitä ilmeisemmin olin unohtanut huuhdella ja kuivata sen kunnolla edellisen käyttökerran jälkeen. Pyörälenkille lähtiessäni täytin repun Gatoradella terästetyllä vedellä  ja join onnellisena repun tyhjäksi. Kotona reppua huuhdellessani huomasin, että sekä juomaletku että koko nestesäiliö oli kasvattanut sisäänsä huomattavan määrän vihreää, sammalennäköistä hometta. Herkempi olisi kai tässä vaiheessa oksentanut. Minä mietin, että olikohan siinä homeessa paljon hiilareita.

 

2. HIRVIÖ AUTOTALLISSA

Tiedättehän sen tunteen, kun aurinkolomalla istut hotellin parvekkeella viinilasi kädessäsi, lempeän iltatuulen hyväillessä auringonpolttamaa ihoasi ja kuulet pimeydessä heinäsirkkojen hennon soinnin. Siitä tietää, että on lomalla etelän lämmössä, kaukana stressistä. Kun tuo sama säksätys alkaa kuulua omassa autotallissa valojen sammuttua, tiedät, että sisätiloihin on tunkeutunut hirvittävä öttiäinen. On vaikeaa rentoutua sohvalla telkkaria katsellen, kun kuulet autotallista mulkosilmäisen heinäsirkan taukoamattoman, vertahyytävän elämöinnin.

 

3. MATTO, JOKA OPETTELEE PIAN LENTÄMÄÄN – IKKUNASTA

Löysimme pitkähkön etsiskelyn jälkeen makuuhuoneeseemme ihanan pehmeän villaisen maton, jonka päällä voi venytellä raskaan treenin jälkeen. Ja katinkontit. Mattoa ei tarvitse kuin katsoa, ja siitä pöllähtää valtaisa määrä pölyä ja karvaa ympäriinsä. Eipä siis paljoa houkuta ajatus maton päällä pyöriskelystä, kun mattovillaa on muutenkin joka vaatekappaleessa, autossa ja eväsleipien välissä. Kuka helvetti tuollaisia mattoja edes valmistaa? Ja minkälainen idiootti sellaisen ostaa?

 

4. AJOKIELLOSSA OLEVA MOOTTORIPYÖRÄ

Tyhmä amerikkalainen vakuutusyhtiö keksi, että pitääkseen moottoripyörävakuutuksen voimassa, pitäisi olla voimassaoleva moottoripyöräkortti. Nyt oikeasti! Suomalaisen moottoripyöräkortin hankkimiseen vaaditaan tuntikausia kuolettavan tylsää istumista teoriatunneilla, loputtomalta tuntuvaa keilojen väistelyä harjoittelukentällä ja vielä vähän lisää ajotunteja liikenteen seassa, opettaja haukkana selustaa vartioiden. Mutta se ei jenkille riitä. Pitää tehdä omat testit ja kokeet. No, onneksi voi aina ajaa autolla, kunnes saa paikalliset korttiasiat kuntoon.

 

5. AJOKIELLOSSA OLEVA AUTO

Paitsi ettei voi enää ajaa autollakaan, sillä sekin meni katsastuskonttorin paperisähläyksen vuoksi eilen ajokieltoon. AAARGHH….!

 

6. TYHMÄ VIISAUDENHAMMAS

Vaikkei järki yleensä paljon päätäni pakota, niin tällä viikolla on pakottanut, ainakin leukaperissä. Mikäpä siellä muukaan muistuttelee olemassaolostaan, kuin kauan kadoksissa ollut viisaudenhammas, joka nyt pyrkii pintaan muita hampaita tieltään työntäen. Vaikuttaisi siis kovasti siltä, että dieettini saa tehostepotkun viisaudenhampaan poistamisen ja nestemäiseksi muuttuvan ravinnonsaannin muodossa.

 

7. MÄTKYJEN ERÄPÄIVÄ, OSA 2

Tarviiko tämä selityksiä? On mukavaa, että edes yksi asia muistuttaa koti-Suomesta.

 

Noin. Ei se elämä Kaliforniassakaan pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Mutta hei, teillä on siellä Suomessa kai aika paljon pakkasta? Meillä oli tänään +22, varjossa. Hah, löytyihän sitä positiivisuutta!

Kyllähän sä tiedät mitä susta kylillä puhutaan?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

En muuten tiedä. Kertoisitko?

Tuskin kukaan meistä on välttynyt tilanteelta, jossa eteesi lyödään viikkoja ympäriinsä suusta suuhun kiertäneitä faktoja omasta elämästäsi. Kun itse kuulin olevani ”salarakas, muttei vielä tiedetä kenen”, pisti se lähinnä hymyilyttämään. Kuittasin väitteen toteamalla itsekseni, ettei Seiskan lukeminen vain sovi kaikille, jos kenellekään. Kun sitten vuosi myöhemmin kuulin tarinan saaneen jatko-osan, jonka mukaan minulla olisi suhdeHenry Saaren ja useiden muiden miesten kanssa, ei enää paljoa naurattanut. Olisi nyt ollut edes Vin Diesel!

Jos et tiedä mitä sinulle kuuluu, kysy naapurikyttääjältä

On hämmästyttävää, kuinka usein kaikki muut tuntuvat tietävän asioittesi oikean laidan paremmin, kuin sinä itse. Yleensä ikävien juorujen takana ovat ne ihmiset, jotka todellisuudessa kaikkein vähiten asioistasi tietävät. Kun ei oma elämä tarjoa tarpeeksi virikkeitä, on todellisen informaation puutteessa helppo päästää mielikuvituksensa valloilleen ja kuvitella jonkun toisen elämästä henkeäsalpaava jännitysnäytelmä. Klassisin esimerkki juorujen alullepanijasta on perinteisesti naapurintäti. Melkein jokaisessa pitäjässä, naapurustossa tai taloyhtiössä on oma juoruämmänsä, jonka ikkunan ohi kävellessäsi voit aina nähdä verhojen heilahtavan. Myös meidän nykyinen vuokraisäntämme varoitteli, että naapurissamme asuu erittäin tiedonjanoinen rouvashenkilö. Mahtaa muuten naapurinrouvaa kismittää, kun ei ymmärrä suomenkielisestä molotuksestamme tuon taivaallista.

Surullista kyllä, toisinaan ikävät juorut lähtevät liikkeelle lähipiiristä. Ihminen, jota pidit kaverinasi, onkin keksinyt, että olet sairastunut masennukseen ja parisuhteesi on onneton. Pian ikävä ja perätön arvailu muuttuu ihmisten korvissa faktaksi ja saat tämän tästä vastailla kysymyksiin siitä, kuinka terveyden- tai parisuhteesi laita on, kysyjät kun ovat kuulleet ”vähän juttua siitä, ettei kaikki ole hyvin”. Niin myös melkein joka suvusta löytyy juorukello, joka on tietävinään kaiken sukulaistensa asioista. Tietonsa hän on ehkä ennustanut kahvinporoista tai heinäsirkanhypyistä, mutta hän ei epäröi hetkeäkään jakaa informaatiotaan kaikkien halukkaiden ja haluttomien kanssa.

Miltä se sitten tuntuu, kun kuulee itsestään perättömiä väitteitä? Herkempi ihminen saattaisi kaikenlaisista väitteistä loukkaantua, mutta itseäni yleensä lähinnä naurattaa, että joku viitsii niin paljon nähdä vaivaa tarinoita keksiäkseen tai on unohtanut ottaa päivälääkkeensä. Toisinaan kuitenkin iskee pelko siitä, että joku voi ottaa kuulemansa jutut todesta. Varsinkin vanhemmat ihmiset voivat uskoa todeksi mitä hulluimpia tarinoita, kun eihän näistä nykyajan nuorista ikinä tiedä. Onneksi itsestäni kertovat juorut ovat olleet sen verran utopistisia ja sairaan mielen kehittelemiä, etten usko kenenkään niitä purematta nielevän. Nauruuni lähes tukehtuen, olen kuullut tarinoita siitä, kuinka kotonamme harrastetaan saatanallisia uhrimenoja, tehdään pornokuvauksia, kuulutaan uusnatsipuolueeseen, käytetään huumeita ja taistellaan vaikeaa alkoholismia vastaan. Niin ja onhan minulla vielä ne salasuhteetkin, vaikka aika kevyitä väitteitähän ne näihin muihin verrattuina ovat. Kuulopuheiden mukaan elämme siis varsin tapahtumarikasta elämää ison meren tällä puolen. Luotan kuitenkin siihen, että ihmiset osaavat käyttää tervettä järkeä juttuja kuunnellessaan. Juorukellon avatessa suunsa, siirtyy vastuu kuulijalle.

Koska omat juorutarinani lähentelevät jo mitä irvokkaimpia julkkisjuoruja, voisitte te, arvon lukijat, helpottaa oloani kertomalla itseänne koskevien juorujen parhaat palat! Feikkiluurangot ulos kaapista, hop hop!

Miksi normaalipainoinen laihduttaa?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kaksi normaalivartaloista, jopa keskivertoa lihaksikkaampaa naista seisoo ravintolan naistenhuoneen peilin edessä ja arvostelee vartaloaan. Vertaillaan vatsoja. Vertaillaan hauiksia. Osoitellaan kohtaa, josta pitäisi saada vielä puoli senttiä ympärystä pois. He näkevät toistensa olevan hyvässä kunnossa jo nyt, mutta eivät silti tuomitse toisen pyrkimystä kohti vielä tiukempaa vartaloa, vaikkeivät aivan tarkasti sitä toisen osoittamaa allia kykenekään näkemään. Kumpikin naisista tietää, että ei meidän tarvitsisi, mutta asioita voi tehdä vaikkei olisikaan pakko. Seuraavalla viikolla kolmas nainen ihmettelee kovaan ääneen, mikä hulluus normaalipainoisen naisen laittaa dieetille. ”Tämän täytyy olla nyt sitä syömishäiriötä tai vähintään masennusta”, tietää hän diagnosoida.

Se, ettei kuvassa erotu selvästi vatsalihaksia, ei välttämättä häiritse sinua.

Kuvassa olijaa se voi kuitenkin häiritä.

 

Miksei normaalipainoinen sitten saisi laihduttaa tai muokata vartaloaan? Miksi niin useiden ihmisten mielestä painonpudotus on ylipainoisten etuoikeus? 

Normaalipainoinen laihduttaja leimataan usein korvien välistään vinksahtaneeksi tai ainakin elämäänsä tyytymättömäksi. Ja jos ei vika ole korvien välissä, niin itserakas tuo laihduttaja ainakin on, sillä hänhän laihduttaa ainoastaan näyttääkseen paremmalta kuin muut. Huono roolimallikin hän on, kun ei pelkkä normaalipainous häntä tyydytä, vaan pitäisi olla vielä sporttinenkin. Mikä siinä on, että tavallisen ihmisen pitäisi näyttää urheilijalta, häh?

 

Yksinkertaista matematiikkaa

Normaalipainon määrittelemiseksi on olemassa painohaarukka. Esimerkiksi itseni mittaisen (n. 170 cm) naisen normaalipaino on välillä 58-69 kg. Helppo päässälasku kertoo, että pituiseni normaalipainoisen painohaarukka on yhdentoista kilon mittainen. Kuvitellaan, että painaisin 63 kiloa. Haluaisin kuitenkin pudottaa painoani, vaikka sitten näyttääkseni paremmalta juuri ostamassani iltapuvussa, ja laihduttaa viisi kiloa. Elopainoa minulle jäisi vielä 58 kiloa ja olisin edelleen normaalipainoinen, vaikkakin skaalan alapäässä. Tämä on hyvin helppoa ja yksinkertaista matematiikkaa, ei anoreksiaa.

 

No miksi se normaalipainoinen sitten laihduttaa tai on dieetillä, ärsyttääkseenkö?

Syitä painonpudotukselle tai dieetillä ololle on monia, niin normaalipainoisella kuin ylipainoisellakin. Tunnen useita normaalipainoisia, jotka kerran pari vuodessa noudattavat tiukkaa dieettiä pysyäkseen jatkossakin normaalipainoisina. Miksi pitäisi päästää itsensä ylipainoiseksi ennen kuin saa laihduttaa? Ulkonäöllisten syiden lisäksi myös terveydelliset syyt voivat saada normaalipainoisen siirtymään painohaarukkansa ylärajalta alarajalle. Itselleni painonpudotus ja dieetti perustuu niihin viimeisiin muutamiin kiloihin, jotka kadotettuani saisin vaivalla työstämäni lihakset näkyviin ja pääsisin eroon selluliitista. Me sporttisuutta tavoittelevat ihmiset olemmekin tarkkoja siitä, että katoava massa on nimenomaan rasvaa, ei lihasta. Ja toisaalta, minun puolestani painoni saa pysyä myös ennallaan, kunhan rasva korvaantuu lihaksella.

En usko, että parin kilon menetys tai ulkonäöllisten tavoitteiden saavuttaminen tekisi minusta sen onnellisempaa, mutta ainakin tuntisin oloni paremmaksi bikineissä. Pinnallista ehkä, myönnetään, mutta minkä takia normaalipainoinen ei saisi kadottaa sitä muutamaa kiloa, mutta ylipainoisen karistaessa vyötärönympäryksestään viisitoista senttiä, tekee yleisö rivissä aaltoja? Läski on läskiä, oli sitä sitten kilo tai kymmenen.

Voidaanko siis sopia, että tsempataan toisiamme kohti tavoitetta, olipa sitten kyse kilosta tai kolmestakymmenestä?

 

ps. jätin tietoisesti ottamatta sen enempää kantaa erilaisiin syömishäiriöihin tai asioihin, jotka niihin johtavat. Kirjoitin jutun puhtaasti normaalipainoisen, mieleltään terveen ihmisen näkökulmasta toisista normaalipainoisista, terveellä pohjalla olevista laihduttajista ja dieettaajista.

Alustus omalle dieetin aloittamiselleni löytyy täältä.

Parempaa kuin spinning

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kalifornian aurinko nousi tänä aamuna kirkkaana ja tulvi sisään verhojen välistä herättäen minut heti seitsemän jälkeen. Mikä täydellinen aamu maastopyörälenkille! Edellisestä pyörälenkistä oli jo vierähtänyt tovi, tarkemmin sanottuna puolisen vuotta. Vielä viime kesänä pyöräilin paljon, useita kertoja viikossa, niin maastossa kuin kadullakin. Sitten eräänä aikaisena aamuna, hyvin samankaltaisena kuin tänään, minä kaaduin. Ei siinä pahasti käynyt, mutta innostukseni koki vähintään yhtä kovan kolauksen, kuin olkapäänikin. Ehkä tänään tapahtuneesta oli kulunut tarpeeksi aikaa, sillä jostain syystä aamulla herätessäni minä tunsin tuon vanhan innostuksen uudelleen, kiipesin pyöräni päälle, poljin sydämeni kyllyydestä ja lopulta 2,5 tuntia ja 1500 kaloria myöhemmin, oli liekki pyöräilyyn syttynyt uudelleen. Että minä olen kaivannut näitä ylämäkiä, rasituksesta hakkaavaa pulssiani, kivikkoisia polkuja ja luontoa ympärilläni.

Maastopyöräilyssä on se hyvä puoli, että voi nähdä spinning-salin takaseinää pidemmälle – aina Tyynellemerelle saakka

 

Tarkoituksemme oli käydä vain leppoisalla sunnuntai-aamulenkillä. Ensimmäisen ylämäen selätettyämme suuntasimme kohti seuraavaa ylämäkeä ja sitä seuraavaa, kunnes lopulta tulimme kohtaan, jossa asfalttitieltä erkani kohti vuorta kiemurteleva traili. Koska lenkkiä oli takana vasta vajaa tunti, päätimme käydä kurkistamassa minkälaisia pyöräilymaastoja etelä-Kalifornian karrelle palaneilla kukkuloilla oli tarjottavanaan. Ylöspäin suuntaava polku oli suurimmaksi osaksi varsin helposti ajettavaa, joten keskittymiskykyä riitti myös maisemien ihailuun. Korkealta näki kauas, aina Tyynellemerelle saakka.

Kukkulanvalloituksen käännyttyä alamäkeen, minä muistin, kuinka raskasta alamäen ajaminen vähänkään haastavammassa maastossa on. En voi kehuskella, että tuon vuorelle kiipeämisen jälkeen voimia olisi ollut liikaa jäljellä, joten takakenossa seisaaltaan pitkän, mutkaisen ja loputtomalta tuntuvan alamäen ajaminen alkoi tosissaan tuntua reisien lisäksi myös käsivarsissa. Lopulta minun oli tunnustettava raukkamaisuuteni ja talutettava pyöräni kädet väsymyksestä vapisten niistä muutamista kohdista, joissa kivikko kävi ajotaidoilleni liian haastavaksi. Viime kesäinen kaatuminen on jättänyt jälkensä, muutenkin kuin arpina käsivarteen ja olkapäähän.

Maastopyöräilyn huono puoli on, että joskus voi sattua hupsis.

Kuva viime kesäisen kaatumisen haavereista.

Vaikka selvisinkin vuorelta alas ilman haavereita, ei kommelluksilta tälläkään kertaa vältytty. Traililta pois selvittyämme, laskimme alaspäin suuntaavaa tietä hyvän matkaa, tuuli korvissa suhisten. Koska suuntavaistoni on jotakuinkin samaa luokkaa kuin aidanseipäällä, tajusimme mäen alas päästyämme lähteneemme tietä väärään suuntaan. Kaksikymmentä hikistä minuuttia myöhemmin, olimme kiivenneet takaisin kohtaan, josta olimme ajaneet harhaan.

Ja nyt, pakollisen hehkutuksen paikka: etelä-Kalifornian talvi on mahtava! Edes pohjoisempana asuessamme en voinut tammikuussa lähteä aamu-kahdeksalta maastopyöräilemään pelkässä t-paidassa. Täällä kelit ulkona harrastamiselle ovat loistavat ympäri vuoden, kunhan muistaa aina ulos lähtiessään käyttää hetken aurinkorasvan levitykselle.

Lopuksi vielä nippelitietoa tämän päivän ajolenkistä:

Kesto: 2 h 35 min

Max. syke: 185

Keskisyke: 157

Palaneet kalorit: 1510

Matka: 31,2 km

Korkein piste: 615 m

Kokonaisnousu: 687 m

Ylämäkeä: 1 h 16 min

Alamäkeä: 42 min

Tasaista: 37 min

Ehkä tällä maastopyöräilyllä se painokin alkaisi putoamaan. Ja toisaalta voisin kuvitella, että tällä kiipeämisellä voi reisiinkin tulla voimaa lisää. Kävi miten kävi, tätä on saatava lisää!