Ihanaa, meillekin tuli kylmä!

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tuulta, sadetta, pilvisiä päiviä, usvaisia aamuja ja pimeitä iltoja. Viileys laskeutui etelä-Kaliforniaan – ja se on mahtavaa!

Farkut, neuleet, hatut, huivit, hupparit ja saapikkaat – voi kuinka olenkaan teitä kaivannut!

Hyvä on. Myönnetään, että sadetta on ehkä vain muutamana päivänä viikossa, pilvisyys lähinnä puolipilvistä ja usvakin haihtuu siinä vaiheessa, kun aurinko lämmittää päivän lähemmäs kahtakymmentä astetta. Mutta hei – täkäläisellä mittapuulla se riittää syyksi kaivaa talvikamppeet esille!

Tähän aikaan vuodesta kadulla kulkiessaan näkeekin pukeutumista laidasta laitaan. Vastaani tulevat Uggit jalassa tallustava nainen untuvatakkiin kääriytyneenä sekä kylmäverisempi ystävänsä, sandaalit jalassa ja t-paita päällä. Oman pukeutumislinjani olen löytänyt jostain siitä välimaastosta. Toppatakkiin pukeutuminen tuntuu liioittelulta nurmikon yhä vihertäessä, mutta syystuulien puhaltaessa on ihanaa hylätä farkkushortsit ja topit muutamaksi kuukaudeksi kaapin perukoille. Täkäläinen talvi vastaakin vaatetukseltaan lähinnä suomalaista syksyä.

Oma suosikkini tänä syksynä on paksu neulemekko. Ei kylmä, ei kuuma, vaan juuri sopiva!

 

On suorastaan syntistä, että kaupat pursuavat toinen toistaan ihanampia talvitakkeja ja -kenkiä paikassa, jossa lumisade on vain kaukainen sääilmiö ylhäällä vuorenhuipuilla. Lumihuippujen ihastelu kun ei vaadi erityisen lämmintä vaatetusta täältä alhaalta käsin. Jokaisella vaatekauppakierroksella joudunkin kieltämään itseäni ostamasta sitä maailman ihaninta talvitakkia tai niitä söpöjä tekoturkiksella vuorattuja saappaita, kun ei niille kuitenkaan olisi käyttöä.

Vaikka toisaalta, olenhan tulossa jouluksi Suomeen. Montako erilaista talvitakkia ja kenkäparia tarvitsee 11 vuorokauden lomamatkalle?

Kulta muuten, yks pikku juttu…

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

”… olen oikeasti hieman vanhempi, kuin olen sinun antanut ymmärtää. Tarkalleen ottaen reilut kahdeksan vuotta.”

Auts. Oma ikä ei ehkä kuulosta siltä kaikkein fiksuimmalta asialta salata omalta puolisoltaan. Kuitenkin Iltalehden tekemän kyselyn mukaan oikea ikä on yksi niistä asioista, joka puolisolta pidetään visusti salassa.Siis mitä? Todellisen iän onnistunut salaaminen on jo ihan arkisten asioiden valossakin melkoinen saavutus. Ei nimittäin ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun itse joitain papereita täytellessäni olen tarvinnut myös mieheni sosiaaliturvatunnusta.

Mitä muita suuria (ja uskomattomia) puolisolta pimitettäviä salaisuuksia suomalaisten omaltatunnolta sitten löytyy?

• uskonto sekä uskonnollisuus

• sairaudet

• tupakan- ja pilvenpoltto

• vankilatuomiot

• erilaiset seksuaaliset taipumukset

• salaiset säästötilit ja rahaperinnöt

• maksuhäiriöt

… sekä tottakai ne perinteiset parisuhteen ulkopuoliset suhteet.

Itseni kaltaisen ääliö-rehellisen ihmisen mielestä tuntuu uskomattomalta, että ihmiset omasta tahdostaan elävät valheessa ja vetävät valheiden syvään suohon myös autuaan tietämättömän puolisonsa. Salaiset säästötilit ovat sinänsä pikkujuttu ellei muu perhe nyt sitten näe nälkää, mutta esimerkiksi oman uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa salaaminen omalta puolisoltaan lähentelee jo vahvasti vääristeltyä minäkuvaa. Keneen sitä sitten onkaan rakastunut, jos ei oma puoliso olekkaan todellisuudessa sitä mitä on vuosikaudet antanut ymmärtää? Ja mikä motivoi ihmistä moisessa itsepetoksessa edes elämään? Kaiken lisäksi valheella on tapana olla lyhyet jäljet. Menetetyt luottotiedot voivat putkahtaa esiin yhteistä asuntolainaa hakiessa, ovelle ilmestyä jälkikasvua vuosien takaa, kaupassa tulla vastaan vanha sellitoveri tai luurangot kaatua ryminällä ulos kaapista hetkenä minä hyvänsä. Onko jatkuva paljastumisen pelossa eläminen sitten sen keinotekoisesti ylläpidetyn parisuhteen arvoista?

Itse elän ruskeasilmäiselle varsin sinisilmäisessä kuplassa itselleni uskotellen, että ihmiset ympärilläni ovat minulle rehellisiä, mukaan lukien puolisoni. Olenhan minäkin rehellinen, ainakin melkein. Ehkä joskus olen muutamat hintalaput repinyt juuri ostetuista vaatteista irti jo autossa ja sanonut kotona huolettomasti, että eiväthän ne paljon mitään maksaneet (hupsis, taisin juuri paljastua). Muutoin sitten muistutankin lähinnä avointa kirjaa.

Niinpä pyydänkin teitä, arvon lukijat,  kertomaan mitä te olette salanneet puolisoltanne ja miksi? Onko kyseessä jotain elämää suurempaa vai vain naurettava pikkujuttu?

Ethän sinä vain halua lapsia?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Näillä sanoin anoppini minulta tiedusteli lapsentekosuunnitelmistani ensitapaamisellamme. Siinä oli pulla mennä väärään kurkkuun, kun anoppi käytti kaiken verbaalisen lahjakkuutensa luodakseen lämminhenkisen suhteen uuteen miniäänsä. Kun kohu Vappu Pimiän raskausepäily-raivostumisen ympärillä on jo laantumassa, on se kuitenkin jättänyt ilmaan leijailemaan kysymyksen siitä, onko raskaudesta tai tulevaisuuden perheenlisäyssuunnitelmista soveliasta udella laisinkaan?

Hei, kuvassa on vauva! Mutta miten se liittyy mihinkään?

Vatsan osoittelu ja kysely mahdollisesta raskaudesta on aina riskialtista. Jos tuttavan tapaamisesta on kulunut jo tovi, on yhtä paljon mahdollista, että hän on lihonnut kuin että hän olisi raskaana. Älä siis tee sitä. Asian laita selvinnee sinulle joka tapauksessa lähikuukausien aikana. Yhtälailla varmuudella raskaana olevannaisen vatsan osoittelu ja sen suuruuden taivastelu on auttamattoman tyylitöntä. Vatsansa kantaja tietää taatusti itsekin, kuinka suunnaton navanympäryksensä on.

Uteluihin mahdollisesta tulevaisuuden perheenlisäyksestä minä kuitenkin suhtaudun lempeämmin. Olenhan itsekin ystäviltäni kysynyt haluaisivatko he joskus saada lapsia. Itse en kuitenkaan lähtisi käyttämään anoppini suosimaa kysymysmuotoa, sillä vaikka olisin kysymishetkellä halunnut kymmenen lasta ja lammasfarmin, en olisi kyennyt vastaamaan mitenkään muuten kuin ”en tietenkään”. Sanomattakin selvää pitäisi myös olla, että ventovierailta asiaa ei kannata tiedustella. Aihe kun voi olla monelle parille kovinkin arka.

Kysyä voi, mutta älä tuputa! Niin lapsentekoasioissa kuin lastenkasvatusasioissakin, tuputtaminen ja painostaminen on pidemmän päälle hermoja raastavaa. Lapsettomalle ihmiselle ylenpalttinen jankutus siitä, kuinka lapsenteon jälkeen mikään ei tunnu lasta tärkeämmältä, on varmin tapa pitää tämä ihminen jatkossakin lapsettomana. Ei kukko käskien laula. Myös fraasit ”naisen tehtävä on jatkaa sukua” ja ”nainen on nainen vasta, kun on synnyttänyt”, ovat enemmän masentavia kuin kannustavia. Jos pyhitän elämäni valaiden suojelemiselle, olenko ihmisenä huonompi kuin ne, jotka synnyttävät lapsen joka toinen vuosi?

Ymmärrän, että omalla kohdallamme ihmisiä kovasti kiinnostaa lapsentekoaikeemme. Koska asumme ulkomailla ja kotosuomessa meitä nähdään ainoastaan kerran vuodessa, voi hyvinkin olla mahdollista, että pääsemme lisääntymään ikään kuin salaa. No, nyt kun siellä kotisohvillanne tämän jutun myötä kuumeisesti mietitte, että haluaako se A. Sinivaara sitten lapsia vai ei, niin voisin vastata, että olisihan se ihanaa haluta.

Katselin tänään miehiä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Vain naisille tarkoitetut salit ovat pöljä keksintö. Tähän kiistattomaan tulokseen tulin tänään, kun ihan vain ohimennen siinä sarjojen välissä, tulin katselleeksi ympärilleni. Ajatella, että kahdeksan taalan kuukausihintaan saan rajattoman treenaamisen lisäksi katsella rajattomasti miehiä!

Mutta mennäänpä takaisin niihin naisten saleihin. Mikä saa naisen valitsemaan kuntosalin, jossa käy ainoastaan naisia? Kun tuosta lystistä, ainakin tällä pallonpuoliskolla, saa vieläpä maksaa tavalliseen kuntosaliin verrattuna yli kymmenkertaisen hinnan. Pikaisen nettisurffauksen ja oman pohdinnan seurauksena keksin seuraavat syyt:

1. Miehet tuijottaa

Tuijota takaisin. Niin minäkin teen ja nautin siitä. Sitä paitsi naisetkin tuijottaa, mutta toisinaan eri syystä. Siinä missä naisen katse joskus sisältää kateutta tai ylimielisyyttä, on miehen katse usein vain puhtaasti utelias.

2. Miehet kommentoi

Nyt kun olisi mahdollisuus niitä kehuja miehiltä saada, niin ne ei sitten kelpaa. Muutoin kyllä ollaan aina valittamassa, kun ei miehet koskaan kehu. Kuntosalilla tapahtuva mieslähtöinen kommentointi on lähes poikkeuksetta positiivista. Kerran eräs nainen tuli kommentoimaan minulle, että hänen mielestään hauikseni on liian iso ja minun tulisi rajoittaa treenaamistani. Yksikään mies ei ole koskaan sanonut minulle mitään vastaavaa. Päin vastoin – miehet kannustaa.

3. Miehet neuvoo

On siis parempi tehdä liikkeet vuodesta toiseen väärin ja loukata itsensä, kuin antaa miehen neuvoa kuinka liike tulisi tehdä oikein? Miksi neuvova nainen on parempi kuin neuvova mies?

4. Olen naimisissa

Niin? Jos miehesi kieltää sinua menemästä paikkoihin joissa on muita miehiä, suosittelisin ottamaan avioeron tai hankkiutumaan ainakin pariterapiaan.

5. Miehet yrittää iskeä

Pieni vinkki: mies voi jutella naiselle ilman taka-ajatuksia, myös kuntosalilla. Jos mies kuitenkin osoittaa kiinnostustaan, niin voihan tarjouksesta aina kieltäytyä samalla tavalla kuin missä tahansa muuallakin.

6. Naisten saleilla on ryhmäliikuntatunteja

Sekasaleillakin on. Ja valtaosa osallistujista on kuitenkin naisia. Mikäli sekaan eksyy kuitenkin yksi mies, niin mitä sitten? Pystythän tekemään ruokaostoksetkin, vaikka samassa kaupassa on myös miesasiakkaita.

7. Haluan naisen personal traineriksi

Se on ihan ok, kunhan se ei perustu siihen, että nainen ei vaatisi sinulta niin paljon. Mitä järkeä on personal trainerissa, joka ei laita sinua ylittämään itseäsi? Meidän salillamme on aika uskomaton, jääkaappi-pakastinyhdistelmän kokoinen mies-PT. Muutama päivä sitten seurasin hänen työskentelyään naisasiakkaan kanssa jalkaprässissä. Miehen kannustaessa naista jaksamaan vielä yhden, sen viimeisten toiston, teki nainen työtä käskettyä. Koska se PT:n mielestä meni niin helposti, kehotti hän tekemään vielä pari lisää. Nainen pinnisti itsestään kaiken irti ja teki kuin tekikin vielä kaksi toistoa. Kun nainen sitten tutisevin jaloin nousi prässistä pois, kaappasi PT naisen ilmaan ja tuo heidän ympärillään leijaileva onnistumisen tunne oli lähes käsinkosketeltavissa. Olisin valmis maksamaan vaikka vähän extraakin siitä, että joku nostaisi minutkin kevyenoloisesti ilmaan, kun olen juuri kaikkeni antanut ja hädin tuskin pysyn tolpillani.

Unohdinko jotain? Vai enkö vain osannut ajatella?

Tunnustus hellan ääreltä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Aloitetaan päivä mieltä keventävällä tunnustuksella. Olen onneton tapaus keittiössä, jopa suoranainen surkimus. Pelkään ainesosia ja niiden aina niin yllätyksellistä yhteensotkettua lopputulosta. Myös sisäänrakennettu siivousneurootikkoni vastustaa ruoanlaittoa. Tasot likaantuvat. Astiat sottaantuvat. Tonneittain murusia, tahroja ja läikkiä kaikkialla, eikä vähiten kaasuliedellä. Ja sitten se epäonnistuminen. Jos kanasta tulikin mautonta, lihasta sitkeää ja kasvikset jäivätkin raa’aksi. Hirvittävän vaivannäön seurauksena lautaselta tuijottaa syyttävästi jokin, josta et  tietäisi mitä se on, ellet olisi sitä itse valmistanut.

Aloitin ruokahuollon haltuunoton valmistamalla ämpärillisen lounassalaattia loppuviikolle. Ohje herkulliseen pastasalaattiin on napattu Pastanjauhajilta.

Kyllä minä laitan ruokaa, joskus. Yleensä kuitenkin vasta kun on pakko. Elelen huolettomasti aamupäivän kaurapuuron voimin, iltapäivästä leikkaan pari palaa ruisleivästä ja hieman ennen alkuillan salitreeniä täydennän energiavarastoani jogurtilla ja banaanilla. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ravitsemusekspertti tajutakseen, että iltayhdeksältä, salitreenin jälkeen, on aika kova nälkä. Ja kun minulla on nälkä, on oikeasti kiire. Muutoin niin rauhallisesta luonteesta tulee äärimmäisen räjähdysherkkä, joka voi saada kipinänsä mistä tahansa. Onneksi tähän aikaan päivästä paikalla on jo mies ruoanlaittotaitoineen pelastamassa sen, mitä pelastettavissa on. Mutta vaikka tarjolla olisi minkälaista hanhenmaksapalleroa kaviaarilla, ei se muuta totuutta kauniimmaksi. Päivän ainoa oikea ateria kello yhdeksältä illalla on pahasti pielessä.

Entistä pahemmaksi tilanne muuttuu miehen ollessa työmatkalla. Kun ei kukaan laita ruokaa eikä edes vaadi sitä, on selvää, että mitään oikeaa ruokaa ei noina päivinä keittiössämme tarjoilla. Pikaruokaan en ole taipuvainen enkä oikein valmisruokaankaan. Siispä vaihtoehdoksi jää taas se ruisleipä. Ja kahvi. Kerran, ollessani kolme viikkoa yksin, kävin viimeisellä viikolla ostamassa itselleni housut. Nuo housut ovat edelleen kaapissani – käyttämättömänä. Ne eivät mitenkään mahdu päälleni, vaikka silloin sovituskopissa ne jalkaani sujahtivatkin.

Muutama päivä sitten mies varsin terävästi totesikin ääneen sen, joka omassa alitajunnassani oli kolkutellut jo hyvän tovin. Tähän on tultava muutos. Vaikka leipomisessa olenkin ruoanlaittoa parempi ja tekemäni ruisleipä on oikeasti todella hyvää, en voi elää pelkällä leivällä koko päivää. Kaksi kertaa päivässä treenaava ihminen tarvitsee lounaaksi oikeaa ruokaa ja satunnaisen mutustelun sijaan myös oikean ruoka-ajan, kello kaksitoista. Myös päivällisaika joutaa remonttiin. Aion siirtää syrjään niin neuroottisuuteni kuin pelkotilanikin, ottaa härkää kiinni sarvista ja valmistaa siitä pienelle perheellemme ravitsevan aterian. Ja tämä tapahtukoon kello viisi, eli parahiksi silloin, kun mies tulee töistä.

Ensi vuoden tavoitteeni onkin ansaita ”vuoden vaimo” -palkinto. Tosin tuota  palkintoakin tärkeämpää olisi, että riittävä ja säännöllinen ravinnonsaanti alkaisi näkyä myös lihaksistossani. Ja olisihan se mukavaa, että vielä joskus ruokailu-aikatauluuni mahtuisi ihan oikea iltapalakin.