Osoitekirja, vanhanajan Facebook

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Olen tänään viettänyt lähes pari tuntia ”osoite muuttuu” -kortteja epäergonomisessa asennossa kirjoitellen ja saanut sen seurauksena sekä peukalooni että niskaani krampin. Osoitteenmuutos-korttien lähettäminen onkin yksi niistä perinteistä joista en ole suostunut luopumaan, vaikka nykyaika siihen kovasti painostaakin. Ja miksipä en niitä lähettäisi – olisihan suoranaista hulluutta olla hyödyntämättä yhtä harvoista postin tajoamistailmaisista palveluista, vaikkakin korttien Suomeen toimittaminen jonkin taalan maksaakin.

Nopeampiakin vaihtoehtoja uuden osoitteen ilmoittamiselle olisi. Mutta esimerkiksi tekstiviestitse lähetetyn ilmoituksen voi vaikka vahingossa poistaa tai se voi hautautua muiden ei-lähellekään-niin-tärkeiden -viestien sekaan. Samoin voi käydä sähköpostille. Perinteisesti postikortilla ilmoitettu osoite taas sujahtaa helposti talteen osoitekirjan sivuille ja käsinkirjoitettu osoite jättää mukavasti tulkinnanvaraa lukijalleen. Mutta hetkinen, onko ihmisillä enää perinteistä osoitekirjaa, johon uuden osoitteen raapustaa?

Osoitekirja onkin yksi niistä yllättävistä paikoista, joihin tallentuvat niin omat kuin muidenkin ihmisten elämänvaiheet. Kattavuudeltaan sitä voitaisiinkin kutsua vanhanajan Facebookiksi, tosin sillä erotuksella, että kuulakärkikynää käytettäessä henkilö ei koskaan ole kirjasta poistettavissa.

Yhdeltä sivulta selviävät nopeasti tuttavan koko asuinpaikkojen kirjo sekä puolison liittyminen samaan talouteen, kun taas jonkun toisen nimi on avioliiton solmimisen myötä siirtynyt kokonaan toisen aakkosen alle, uudelle sivulle. Ja niin ennen vanhempiensa kanssa samassa taloudessa asunut nuorinainenkin on jo muuttanut omilleen ja saanut vanhempiensa alle oman osoitteensa. Osoitekirja kätkee sisäänsä myös paljon kirjoittajan omaa historiaa, riveittäin entisten poikaystävien sukulaisia, joiden osoitteille ei enää ole käyttöä. Samoin säilyvät osoitekirjan kansien välissä merkinnät niistä ihmisistä, joilla ei enää maanpäällistä osoitetta ole. Heidän joukkoonsa liittyi tänä vuonna mummoni ja kortteja lähti maailmalle yksi edellisvuotta vähemmän.

Huomasin tänään, että osoitekirjani kannet sinnittelevät kiinni enää muutaman liimatipan varassa. Harkitsin jo hetken uuden ostamista kirjakaupasta, mutta en taida pystyä yli 15 vuotta palvellutta osoitekirjaani vaihtamaan uuteen. Onhan näilläkin sivuilla vielä tilaa vaihdella osoitteita, avioitua, erota tai tehdä lapsia.

Nainen ja miesten jutut

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Minä olen aina ollut sillä tavalla ärsyttävä puoliso, että tykkään miesten jutuista. Tässä tapauksessa miesten jutuilla tarkoitan niitä asioita ja harrastuksia, joista oma mieheni on kiinnostunut ja joiden pariin olen itsekin ajautunut. Eivät yhteiset kiinnostuksen aiheet meille kuitenkaan yllätyksenä tulleet, syntyihän liittomme aikoinaan auto- ja moottoripyöräharrastajan kohtalokkaasta tapaamisesta kapealla hiekkatiellä. Mutta mikä siinä sitten ärsyttää? Eikö ole vain hyvä asia, että pariskunnalla on paljon yhteistä?

Pääasiassa se onkin. Minun on hyvin vaikea kuvitella itseäni elämään miehen kanssa, joka jatkuvasti varoittelisi minua moottoripyöräilyn vaaroista ja muistuttaisi minua siitä, kuinka moottoripyörävakuutuksiin menevän rahan voisi käyttää myös rahastosäästämiseen. Samoin tiedän, että miehelleni on tärkeää se, että arvostan tallissamme olevaa, yli nelikymppistä autovanhusta, joka ei ilman hinausautoa ole liikkunut metriäkään viimeiseen kahteen vuoteen. Yhteiset moottoripyörämatkat, kisaviikonloput moottoriurheilun parissa tai harrastajien yhteistapaamiset ovatkin olleet niitä parhaimpia asioita joita yhdessä olemme tehneet.

Ongelmalliseksi asia muodostuukin vasta, kun pitäisi näitä yhteisiä asioita tehdä erikseen. Eihän kaikkea ainavoi yhdessä tehdä. Kun mies sitten ilmoittaa, että on lähdössä viikonlopuksi ajelulle poikien kanssa ja nyt onkin tiedossa poikien reissu, jään minä katkerana kotiin omaa moottoripyörääni kaihoisasti tuijottaen. Edes järkiperäinen ”pitäähän toisen välillä mennä yksinkin” -ajattelu ei vie pois sitä tosiasiaa, että jään paitsi jostain, mikä mielestäni olisi aivan järjettömän hauskaa. Lopulta sitten mieskin ärsyyntyy, kun vaimo on harmissaan. Onhan se kumma, kun ei voi miesten reissuja tehdä ilman, että siitä seuraa vihamielistä mulkoilua. Voi niitä tehdä, mutta onko pakko tehdä niitä asioita joista minäkin tykkäisin! Noina masentavina hetkinä olen joskus salaa toivonut, että mieheni harrastaisi yhteisten harrastustemme lisäksi jotain kuolettavan tylsää, vaikkapa golfia. Voisin vaikka vannoa, että poikien golfausmatkalta jätetyksi tuleminen ei tuntuisi lainkaan niin pahalta kuin pudottaminen pois moottoripyöräreissulta. Saisivat aivan huoletta huristella golfkärryinensä pieleen lentäneen pallon perässä pitkin viheriöitä.

Vaikka en minä sitten tiedä. Miltä sekin oikein tuntuisi, kun kotiin tulisi mies, joka on koko viikonlopun ajellut golfkärryllä? Ehkä se viikonlopun pitkin aavikkoa moottoripyöräillyt, hieman reissussa rähjääntynytkin mies on kuitenkin enemmän minun makuuni – vaikka sitten en olisikaan itse ollut mukana.

”Ku sä oot ton näköinen”

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

”Emmä kyl muista sua. Siis mä katoin mun luokkakuvaaki varmaan kymmenen kertaa etkä sä kyl oo siinä. Et sä oo voinu olla mun kans samalla luokalla”. 

– koulukaveri lapsuudesta

Kyllä minä siellä kuvassa olen. Keskimmäisessä rivissä, vaaleanpunaisessa pörrövillapaidassani. Minulla on lyhyet, tummanruskeat ja luonnonkiharat hiukset ja niillä on oma elämä. Ne eivät mene kauniisti ponnarille tai letille niin kuin muilla, eivätkä ne valu pitkinä ja sileinä pitkin selkääni. Kasvoni ovat pyöreät ja hymyilen suu tiukasti kiinni, sillä etuhampaani ovat hieman liian isot ja loput hampaistani vähän vinossa. Tuossa noin, näetkö?

”Ai sä oot toi. Mut hei, kyl mä voin sulle drinkin tarjoo vaikken sua muistakkaa, ku sä oot ton näköinen nyt”

Myönnetään, siitä pörröpäisestä pikkutytöstä on tullut ihan hyvännäköinen näin aikuisiällä. Ei mikään missi tai huippumalli, mutta hyvännäköinen. Tosin kyllä minulla edelleen on ne samat hiukset, jotka luonnonkiharoiltaan ovat yhtä vaikeasti hallittavissa kuin ennenkin. Etuhampaani ovat vieläkin suhteettoman suuret ja kasvoni pyöreät, vaikkakin iän myötä ovatkin hieman kulmistuneet. Vanhan luokkakaverin tapaamisesta meni kuitenkin maku. Vaa’assa ei paljoa painanut kahdeksan vuotta samalla luokalla, ainoastaan nykyinen ulkonäköni. Ulkonäkö ei ole muistamisen mitta.

 

”Mä voisin olla susta muuten kiinnostunu, mut ku sä et oo sillee niin kauheen hyvännäkönen”

– vanha nettituttavuus

Mikäs siinä sitten. Ei auttanut vaikka sanoit, että olen kyllä tosi mukava ja huumorintajuinen. Ulkonäkökriteerisi eivät vain täyttyneet. Kyllä varmasti vielä jollekin toiselle kelpaisin, sanoit. Ja sitten vuosia myöhemmin lähestyit minua uudelleen:

”Onpas susta tullu hyvännäkönen, voidaanhan me vieläki tavata jos vaan haluut”

Mietitäänpä hetki haluaisinko. En halua. Haluan, että minusta pidettäisiin ja minusta oltaisiin kiinnostuneita sen takia millainen olen ihmisenä eikä sen vuoksi miltä näytän. Toivottavasti kirpaisi, kun tajusit mitä menetit. Ulkonäkö ei ole kiinnostavuuden mitta.

 

”Sullon asiat varmaan tosi hyvin, ku oot ton näköinen”

– tuttava 

On minulla asiat hyvin ja olen onnellinen. En vain ymmärrä miten se liittyy ulkonäkööni. Ovatko hyvännäköiset ihmiset automaattisesti menestyneitä ja onnellisia? Voisin näyttää samalta ja olla vakavasti sairas, juuri konkurssin tehnyt, alkoholisoitunut, eronnut tai keskenmenon saanut. Ulkonäkö ei ole onnellisuuden mitta.

 

”Ku mä näin sut ekan kerran niin mä kyllä ajattelin, että sun on pakko olla kusipää ku näytätki tolta”

– vanha naapuri

Entinen naapurini on ihana ihminen, todella. Mutta tuli kuitenkin paljastaneeksi sen, mitä ihmiset kai usein ajattelevat. Hyvännäköinen ihminen on inhottava ja muille ilkeä. Mihin tämä perustuu, sitä en vieläkään tiedä, mutta hän vakuutteli, että yleensä asia on juuri näin. Olenpa sitten onnekas, kun minulla on niin monta hyvännäköistä mukavaa ystävää. Ulkonäkö ei ole mukavuuden mitta.

 

”Säki oot tollanen, ittees täynnä, ku oot ton näköinen”

– puolituntematon ihminen kadulla

Olisipa ihanaa, jos itsetuntoni olisi niin hyvä kuin yleisesti kuvitellaan. Ei ole. Ulkonäköni kanssa olen nykyään pitkälti jo sinut, niin epäkohtien kuin hyvien puolienkin osalta, mutta tekemisteni suhteen tunnen edelleen suurta epävarmuutta. Voisinpa saada tuon lausahduksen sanojan itseluottamuksen. Itselläni kun ei olisi pokkaa huudella ihmisille joita en tunne kuin ulkonäöltä. Ulkonäkö ei ole itseluottamuksen mitta.

 

”Miksi sun pitää yrittää näyttää tolta, sä oot ihan tavallinen tyttö”

– anoppi

Viimeiset kaksi vuotta olen ollut pääsääntöisesti kotona, sillä teen töitä kotoa käsin. Tästä syystä meikkaan aika usein pelkästään ruokakauppaan menoa varten. Mikä tahansa tekosyy itsensä ehostamiselle riittää, kun on möllöttänyt päivän kotona. Jos taas lähdemme ulos syömään, niin laittaudun sitäkin enemmän – niin itseni kuin miehenikin takia. Ja näin tekee valtaosa naisista. Olen siis aivan tavallinen M-kokoon mahtuva tyttö. Ulkonäökö ei ole erikoisuuden mitta.

 

Älkääkä ymmärtäkö väärin, tarkoitukseni ei ole itkeä kuinka kurjaa on näyttää siltä kuin näytän. Sillä joka kerta, kun joku tulee sanomaan nätiksi, otan sen kohteliaisuutena. Enhän suotta ole lätrännyt litratolkulla erilaisten voiteiden kanssa ja treenannun salilla lihassäikeet repeillen. Mutta kun ihmisen persoonallisuus, taidot tai taitamattomuus kyseenalaistetaan pelkästään ulkokuorta katsomalla, on se mielestäni epäreilua – näyttipä ihminen sitten miltä tahansa.

Ruisleipää kaukomailla

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Ulkosuomalaisella on kolme vaihtoehtoa kotimaisten perinneruokien suhteen. Ensimmäinen vaihtoehto on raahata aina Suomessa käydessään matkalaukullinen kaikkea mahdollista mukanaan uusille kotikonnuille. Toimii vähän aikaa, mutta lopulta jatkuva säännöstely alkaa syödä naista enemmän kuin nainen suomituliaisia. Toinen vaihtoehto on Suomessa käydessään vetää perinneruoka-överit ja olla iloisin mielin ilman suomiherkkuja aina seuraavaan vierailuun saakka. Kolmas, ja itseni valitsema vaihtoehto, on opetella tekemään mieluisimmat herkut itse. Jos Saarioisten äidit osaa, osaan minäkin.

Tänään leivoin perinneherkuista suurinta, ruisleipää.

(huom. sisältää epämääräisen ohjeen!)

Ruisleipäohjeita on tutkimukseni mukaan yhtä monta kuin tekijöitäkin. Itse käytin pitkään tuttavalta saatua ohjetta, mutta olenpa minäkin sitä jo muunnellut. Yhteistä kaikille ohjeille ovat kuitenkin hyvin suurpiirteiset ainesmäärät sekä epämääräiset paistoajat. Toisin sanoen, ruisleivän teko on ihan oikeasti oma taiteenlajinsa joka vaatii harjoittelua ja aikaa, paljon. Ruisleipä ei synny hetkessä eikä ihan kahdessakaan, mutta vaivannäkö kannattaa. Kun talo täyttyy vastaleivotun ruisleivän tuoksusta ja liinan alla odottavat syöjäänsä tuoreet ruislimput, on se jotain mitä ei edes Citymarketin leipähylly voi tarjota. Ja ensimmäinen, se maistuu aina parhaalta!

JA SITTEN SE OHJE:

Aloita taikinan teko edellisenä päivänä. Taikinan valmistus aloitetaan taikinajuuren teosta. Tämä on vaihe, joka tekee ruisleivästä happaman.

Taikinajuuri:

8 dl vettä

1 l ruisjauhoja

2 rkl – 1 dl hapanjuurta (jos aiot käyttää kohotuksen lisänä hiivaa, laita juurta 2 rkl. Mikäli taas et, käytä juurta 1 dl)

Lämmitä vesi n. 40-asteiseksi. Sekoita kaikki ainekset hyvin keskenään isoon kulhoon ja tuloksena pitäisi olla vellimäinen koostumus. Jätä peitettynä odottelemaan jatkotoimenpiteitä vuorokaudeksi. Mikäli käytät juurta desin verran, riittää lyhyempikin aika, esimerkiksi 14 tuntia. Tämä aika määrittää taikinan happamuuden. Mikäli sinulla ei ole hapanjuurta, yritä tiedustella sen saatavuutta kylän vanhimmilta. Jos tämä ei tuota tulosta, voi hapanjuuren valmistaa myös itse (ohjeita tähän löytyy netistä). Huomioi kuitenkin, että ottaa aikansa ennen kuin uusi juuri on täydellinen. Aikansa käytyään taikinanjuuren pitäisi vaahdota. Mikäli näin ei tapahdu, älä edes yritä leipoa leipää loppuun ilman hiivaa. Muista ottaa desin verran juurta talteen! Juuri säilyy jääkaapissa n. 2-3 viikkoa ja joskus pitkästyttyään se saattaa päältä homehtua, mutta tähän ei kuole. Kaavit vain homekerroksen päältä pois ennen käyttöä. Juuri säilyy hyvin myös pakastettuna.

Leipätaikina:

3 dl vettä

10-15 dl ruisjauhoja

2 rkl suolaa

(2 ps hiivaa)

Lämmitä vesi n. 40-asteiseksi. Mikäli päätät käyttää lisäkohotuksena hiivaa, lisää kuivahiiva veteen tässä vaiheessa. Sekoita vesi taikinajuuren sekaan. Lisää suola. Ja sitten jauhot, pikkuhiljaa ja puhtaasti perstuntumalla. Joku viisas sanoi, että taikina on sopivaa sitten, kun puukauha pysyy nipin napin yhdessä osassa sillä sekoittaessa. Jos kauha katkeaa, on taikina liian tämäkkää. Itse en luota kauhoihin, joten sotken käteni reilusti taikinaan. Kun taikina on pehmeää, mutta kiinteää ja sen saa kaavittua reunoilta astian keskelle ”palloksi”, on se valmis. Paina sormensyrjällä taikinan päälle risti ja jätä kohoamaan liinan alle. Kohoamiseen menee mitä menee, tunnista kahteen. Kun taikina on paisunut kaksinkertaiseksi ja risti kadonnut, on se valmis leivottavaksi. Leivo taikinasta kaksi limppua. Muotoile ne pisaranmuotoiseksi, nosta pellille, jauhota ja peitä liinalla. Anna kohota, tällä kertaa vähintään tunnin, ehkä jopa 1,5 tuntia. Kohotessaan leivät repeilevät.

Ja sitten paistetaan. Lämmitä uuni 250 asteeseen ja laita alatasolle kuppi jossa on kiehuvaa vettä. Tämä pitää uunin kosteana. Laita leivät uuniin ja laske lämpötila samantien 180 asteeseen. Anna paistua tunti. Kun tunti on kulunut, laske lämpötilaa 150 asteeseen. Paista 15-30 min. Leivän kypsyyden voi tarkistaa kopauttamalla leivänpohjaan. Mikäli leipä ”kumahtaa”, on se kypsä. Anna tuoreen leivän jäähtyä liinan alla puolisen tuntia ennen maistelua. Työlästä, myönnetään, mutta ihan mahdottoman hyvää!

Gourmeeksi naamioitu purkkitonnikala ja muita amerikan herkkuja

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Toisinaan paikallisen ruokakaupan tarjonta vetää raavaimmankin suomalaisen hiljaiseksi. Kierros hyllyjen välissä tekee nopeasti selväksi sen, että olemme tekemisissä äärettömän uusavuttoman ja ravintotietämättömän kansakunnan kanssa. Lilyn ruokaviikon kunniaksi esittelenkin teille tänään lähikauppamme parhaat palat!

Herkullinen tonnikalasalaatti amerikkalaisittain

Aloitetaanpa kevyesti. Uusin löytöni tässä valmisaterioiden luvatussa maassa on herkullinen tonnikalasalaatti. Tosiasiassa lounaspakkaus sisältää purkkitonnikalan ja tölkkikasviksien muodostamaa mössöä, joka nautitaan mukana tulevan suolakeksin päällä. Lisäksi pakkauksesta löytyy suklaakeksi ja säilykepersikkaa. Syy persikan yhdistämiseen purkkitonnikala-lounaaseen on minulle mysteeri, mutta suklaakeksin minä tavallaan ymmärrän. Paikallinen kun tuntuu tarvitsevan jälkiruoan tajutakseen, että syömisen saa jo lopettaa. Koko komeuden kruunasi asiakasystävällisyyttä henkivän pakkauspahvin päällä oleva erityismaininta siitä, että tonnikalapurkin saa auki nyt myös ilman purkinavaajaa! Välillä minua pelottaa tietoisuus siitä, että tällä kansalla on hallussaan ydinaseita.

 

Kalkkunannäköinen ja -makuinen mikä-lie

Seuraava, jo viime joulun tienoilla eteeni tullut einesruokien helmi, on kasvis-joulukalkkuna. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi uskomattoman herkullisennäköiseen myyntipakkaukseen. Sen kyljessä oleva kalkkuna näytti – no, kalkkunalta, ja vieläpä erityisen mehukkaalta sellaiselta. Pakkauksessa ollut teksti kuitenkin paljasti karun totuuden. Kyseessä oli totaalisen lihaton kasviskalkkuna. Toisin sanoen, kalkkunan muotoon leivottua ties-mitä. Eikä tässä vielä kaikki – tämä kasviskalkkuna ei vain näytä kalkkunalta vaan se myös maistuu kalkkunalta. En ole vieläkään keksinyt miksi kukaan, joka ei halua syödä kalkkunaa, haluaisi syödä jotain joka sekä näyttää että maistuu kalkkunalta.

 

Verisuonet ja suolet tukkiva aamupalojen kiistaton kuningas

Tämänkertaisen ruokamatkan päätämme pakaste-aamupalaan, jonka edessä karskeinkin rekkamies nöyrtyy. Tuo pakastealtaiden kuningas on tietenkin Hungry-manin All day breakfast. Painoa koko komeudella on vajaa puoli kiloa ja se kätkee sisäänsä reippaat tuhat kaloria, 64 grammaa rasvaa sekä hämmästyttävät 2090 mg natriumia. Pelkkä ajatuskin vatsaparastani työstämässä koko vuorokauden tarpeen ylittävää rasvamäärää makkaroiden, pekonin, lihapullien ja pannukakkujen muodossa, saa minut voimaan pahoin ja verisuoneni huutamaan hoosiannaa. Luulisi tuollaisen ravintoaineyhdistelmän olevan vähintäänkin laittomien aineiden listalla.

Bon appétit vaan kaikille!