Viimeisen kuukauden aikana ovat vierashuoneemme olleet jatkuvassa käytössä ja talo täynnä elämää. Kun toiset vieraat ovat menneet, ovat toiset tulleet. On tehty yhdessä ruokaa, käyty ostoksilla, nautittu Kalifornian auringosta ja parannettu maailmaa. Ja sitä vartenhan meillä on naurettavan ylimitoitettu talo, että ystävillämme on halutessaan mahdollisuus tulla kurkistamaan meidän elämäämme ja kulkea kanssamme hetken verran yhtä matkaa ison meren tällä puolen. Mutta mitä ystävyyssuhteelle sitten tapahtuu, kun yhden illan sijaan saman katon alla oleskellaankin päiväkausia? Tai entä kun vieraat ovatkin kirjaimellisesti vieraita?

Olen aina pitänyt ovet avoinna ystäville. Kyseessä on puhtaasti isovanhempieni luota opittu toimintamalli. Lapsena mummolassa ollessa tottui siihen, että joka päivä joku kävi kylässä. Ja aina keitettiin kahvit. Käymään sai tulla milloin vain eikä tulevasta vierailusta välttämättä tarvinut etukäteen varoittaa. Sen kun ilmestyi ovelle ja kohta rupateltiinkin jo kahvikupin äärellä viimeaikaisia kuulumisia. Samanlaista maaseudulta tuttua vieraanvaraisuutta olen itsekin halunnut jatkaa. Pakastimessa on aina ollut pullaa jos joku on sattunut ohikulkiessaan poikkeamaan kahville ja käymään on pyydetty kaikkia – niin vanhoja kuin uusiakin tuttuja, aina mukavasta saliohjaajasta lähtien. Niin oli Suomessa ja niin haluan olevan myös täällä.

Kaliforniassa asuessamme vierailujen luonne on kuitenkin ymmärrettävästä syystä muuttunut. Ellei paikallisia tuttaviamme lasketa mukaan, niin yleensä Suomesta saapuvien vieraiden kestitys kestää yhden illan sijasta muutamista päivistä aina muutamaan viikkoon. Siitäkin huolimatta ovat kotiimme edelleen tervetulleita niin vanhat kuin uudetkin tuttavuudet enkä ole epäröinyt hetkeäkään pyytää viikon Kalifornian matkalle juuri tapaamaani ihmistä mikäli aaltopituutemme ovat tuntuneet kulkevan samoissa sfääreissä. Ja maksuksi majoituksesta on aina riittänyt Fazerin sininen ja Porvoon laku.

On selvää, että pidempi vierailu lähentää eri tavalla, kuin yhden illan grillibileet. Kun saman katon alla on vietetty muutamia päiviä, alkaa yhdestä jos toisestakin paljastumaan uusia puolia. Joku on ehkä aamuisin kärttyinen ennen ensimmäistä kahvikupillista. Toinen taas ei herää koskaan ennen puoltapäivää eikä joku halua koskaan syödä sitä mitä muut haluaisivat. Oma siivousneuroottisuutenikin saattaa toisille tulla yllätyksenä. Niiden faktojen kanssa sitten opetellaan elämään sulassa sovussa. Harvoin edes vuosien ystävyys on lähentänyt niin perusteellisesti kuin viikko tai pari arjen jakamista. Voisinkin väittää tuntevani viikon yhdessäolon jälkeen juuri tapaamani ihmisen paremmin, kuin osan vanhoista tuttavistani vuosien takaa.

Tässäkin asiassa uskon hyvän kiertämiseen. Olen varma, että Suomeen matkatessani myös minulle järjestyy tarpeen vaatiessa majapaikka jostain, tai ainakin kupillinen kahvia.