Ryhmäliikuntatrauma

Vaikka en olekaan erityisen ujo tai arka, on minullakin tilanteeni, joita kammoksun kuin mummo uutta kahvimerkkiä. Minä nimittäin pelkään kuollakseni ryhmäliikuntatunneille menoa.

Trauman syntyajat johtavat juurensa aina 90-luvun alkupuolelle, jolloin ystävieni yllytyksestä lähdin kokeilemaan maalaispitäjään juuri saapunutta villitystä, aerobiciä. Muistan, kuinka seisoin eturivissä ja heiluttelin raajojani mielipuolisesti kaikkiin eri ilmansuuntiin. Liikesarjat olivat mahdottomia muistaa ja rytmi niin nopea, että tahdissa pysyäkseen olisi pitänyt olla piripäinen orava. Selvisin menossa mukana ehkä vartin, jonka jälkeen istahdin traumatisoituneena salin reunalle tuijottamaan musiikin tahdissa vispaavia käsiä, punakoita kasvoja ja villisti pyöriviä poninhäntiä. Pyörrytti.

Viitisentoista vuotta myöhemmin yritin ryhmäliikuntatunnille menoa uudestaan. Ilmoittauduin innostuneena kendon alkeiskurssille, mutta vaikka ensimmäiset viikot vaikuttivatkin lupaavilta, tarvittiin vain yksi flunssainen väliviikko, sitä seuranneet umpihuonot treenit ja minä luovutin – ja trauma sen kuin syveni.

Tuon tapauksen jälkeen uskalsin vasta muutama vuosi sitten kokeilla bikram-joogaa paikallisella joogastudiolla, ja sitäkin puoliväkisin. Riskinotto kuitenkin kannatti, sillä hidastempoinen bikram-jooga oli lopulta niin hauskaa, että harrastaisin sitä kai vieläkin, jos se täällä perämetsissä olisi mahdollista. Sen sijaan pelko vauhdikkaampia ja haastavampia tunteja kohtaan pysyi ennallaan. Monet kerrat olisin halunnut kokeilla crossfitiä, kehonpainotreenejä tai vaikka jotain itsepuolustuslajia, mutta vetosin aina kustannuksiin ja ajanpuutteeseen. Todellisuudessa kuitenkin ajattelin, että ”en mä kuitenkaan pysty”.

030216_1

Ostettuani nyt vuodenvaihteessa kuukausikortin Ääneseudun Kuntokeskukseen, kuului tutustumistarjoukseen vapaa osallistuminen ryhmäliikuntatunneille. Todettuani, etteivät tekosyyni enää kelpaisi, uskaltauduin vihdoin hyödyntämään tarjouksen ja kirjauduin sisään ryhmäliikuntatuntien varausjärjestelmään. Klik, klik. Siinä se nyt oli, varaus ensimmäiselle tunnille. Sen verran halusin kuitenkin pelata varmanpäälle, että ensimmäiseksi tunniksi valikoitui syvävenyttely. Päätin, että jos saisin houkuteltua itseni ensin tälle helpolle tunnille enkä karkaisi kesken kaiken, kokeilisin seuraavaksi jotain haastavampaa. Vaikka alkulämmittelyt hyppelyineen toivatkin mieleeni kammottavia muistikuvia lapsuudesta, nautin suuresti itse tunnista. Niin oli aika lunastaa lupaus ja varata paikat astetta haastavammille tunneille, core- ja fascia -treeneihin.

Etenkin ennen core-treenejä jännitti järkyttävän paljon. Vatsaa väänsi ja unohdin tyystin, että olisin koskaan treenannut keskivartaloa, tai oikeastaan yhtään mitään. Nousevan paniikin vuoksi teki mieli perua koko homma ja kun tunnin alkaessa keräilin omalle jumppapaikalleni kahvakuulaa, steppilautaa ja jumppamattoa, halusin todenteolla paeta paikalta. Minä kuitenkin jäin ja tunnin jälkeen taputin itseäni olalle. Selvisin hengissä, pysyin mukana ja mikä parasta, itsetuntoni salli sen, että jäi vielä parantamisen varaakin. Samanlaisilla fiiliksillä poistuin myös hitusen kummalliselta, mutta hyvää tekevältä fascia-tunnilta.

***

Tuntuu ihan pöljältä pelätä näin kovasti jotain treeneihin liittyvää, minä kun kuitenkin olen tätä nykyä varsin liikunnallinen ja hyvässä lihassa oleva ihminen. Todennäköisesti en vaan ole päässyt yli niistä lapsuuden fiiliksistä, kun astmani ja sitä seuranneen rapakuntoni takia jäin aina viimeiseksi kaikissa vähänkään rankemmissa lajeissa. Vaikka muilla elämän osa-alueilla osaan jo suhtautua epäonnistumiseen osana kehitysprosessia ja hyväksyä, että sekin kuuluu elämään, niin liikunnan osalta pelkään epäonnistumista edelleen niin paljon, että jätän mielummin yrittämättä kuin ottaisin sen riskin, että ketuilleen menee.

Nyt kun olen vihdoin saanut niskalenkin kammostani, haaveilen jo seuraavasta askeleesta kohti haastavampia tunteja. Etenkin salini tarjoama kehonpainotreeni houkuttaisi kovasti, mutta samalla se myös pelottaa julmetusti; kehonpainoa kun on tässä tapauksessa melkoisen paljon. Aion kuitenkin tarttua härkää sarvista, sillä jos jätän jotain tekemättä, haluan tehdä sen siksi, etten oikeasti pidä siitä, enkä vain siksi, että epäilen etten pitäisi siitä.

 

 

Kohtalotovereita?

 

Mättöviikot

Sivusin tässä muutama juttu takaperin suomalaisia herkkuja, joista olen jäänyt paitsi vietettyäni kuusi vuotta Kaliforniassa. Koska tähän sivulauseeseen liittyen tuli heti tarkentavia kysymyksiä, päätin pureutua tänään niihin antimiin, joilla olen viime viikkoina antaumuksella kupuani täytellyt ja vyötärönympärystäni kasvattanut.

Jäätelöt

Tiedättehän sen epäuskon tunteen kaupan pakastealtaalla, kun alkukesästä huomaat markkinoille tulleen kymmenittäin uusia jäätelömakuja? Se tekee kuulkaas aika monta uutuusjäätelöä kuudessa vuodessa. Tällä hetkellä työn alla ovat tuutit ja puikot, litran pakkauksia en ole uskaltanut vielä edes katsella.

Suklaat & karkit

Grrrrh. Kaukana ovat ne ajat, kun saattoi kävellä suoraan karkkihyllylle ja napata mukaansa perinteisen Fazerin Sinisen sen enempää asiaa miettimättä. Nyt sekä Fazerilta että Pandalta on tullut valtavat määrät uusia suklaamakuja, jotka haastavat jopa tuon vanhan kestosuosikin. Melkoinen myllerrys on tapahtunut myös muussa karkkitarjonnassa. Erityisen rakastunut olen Maraboun uusiin karkkipusseihin.

310116_2

Leivät

Ah, tuoreet lähileipomoiden leivät, kuinka olenkaan teitä kaivannut tuolla kaukana mauttomien paahtoleipien maassa! Toki suurleipomoiden leivätkin ovat hyviä, mutta parhaita ovat kuitenkin ne markettien eteiskojuista myytävät leipomukset.

Naksut ja sipsit

Ruisnachot! Miten hyviä ne ovatkaan ihan sellaisenaan tai tuorejuustojen kaverina. Harmi vaan, että ne pussit ovat niin onnettoman pieniä. Varsinaista sipsinnälkääni olen hoidellut Taffelin Raffeleilla sekä sormiin sopivilla Hot rodeilla.

Juustot

Amerikkalaiset juustot ovat pääsääntöisesti mauttomia ja mitäänsanomattomia. Suomessa juustomarkkinat ovat sen sijaan kehittyneet entisestään ja kauppoihin on tullut valtaisa määrä niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin uutuusjuustoja. Myös tuorejuustojen runsasta valikoimaa on ollut ikävä, joten jääkaapistani löytyy nyt Creme Bonjourea aina purkki tai pari. Myös leipäjuusto on löytänyt tiensä ostoskoriini jo useamman kerran sekä maailman ihanin sinihomejuusto, Aura.

310116_3

Sesonkiherkut

Mämmissähän on se hyvä puoli, että sitä saa kaupoista ympäri vuoden, joten olen syönyt mämmiä noin roveellisen per viikko. Jää nähtäväksi hidastuuko vai nopeutuuko tahti kevään lähestyessä. Tämähän on muutenkin makoisaa aikaa vuodesta, sillä kaikki viralliset leivospäivät ajoittuvat juuri näille main. Runebergintorttuja olen syönyt jo kahden menetetyn vuoden edestä, laskiaispullia yhden. Melko monet tortut ja pullat saan siis vielä kiskaista ennen varsinaista H-hetkeä.

Maitotuotteet

Anteeksi nyt vaan, mutta mitä helvettiä? Maitohyllylle ensimmäistä kertaa mennessäni en meinannut löytää etsimääni, niin paljon on hyllyihin ilmestynyt erilaisia maitoja ja maidon kaltaisia, ei-ihan-mutta-melkein-maitoja. Hulluutta, sanon minä. Maitojen sijaan olen keskittynyt pehmeillä rahkoilla ja makurahkoilla herkutteluun, niitä kun ei USA:ssa ollut juuri tarjolla.

310116_4

Makkarat, nakit ja leikkeleet

Täydelliset makkarat ja nakit olivat USA:ssa kiven alla. Nämä ovat tietysti makuasioita, mutta itselleni uppoaa sellainen tasalaatuinen, runsasjauhoinen, knöllitön ja lihapaakuton perusmakkara. Viimeisimpänä olen pistellyt poskeeni mm. Atrian Punaista lenkkiä, Hiillosmakkaraa, Snellmanin nakkeja, ryynimakkaraa, Gotleria sekä kielileikettä. Lähitulevaisuuden suunnitelmissa on syödä myös mustaamakkaraa.

Mättöruoka

Nyt kun kaikilla ravinto-ohjeistuksilla on pyyhitty takamusta, voinemme siirtyä sujuvasti mättöruokaan, eli suomalaistyyppisiin krapulapizzoihin, kebabiin, makkaraperunoihin sekä lihapiirakoihin, kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla lisämausteilla, tottakai. Suonet tukkoon!

310116_1

Olut

Vähintään yhtä paljon kuin uutuusjäätelöitä, on markkinoille tullut myös uusia oluita. Niinpä saunahetkiäni on siivittänyt joka kerta erilainen olutelämys. Ja aivan kuten viinit, myös oluet valitsen usein puhtaasti etiketin ja nimen perusteella.

 
***

Tajusinpa tässä kirjoitellessani, että kyllä melkoisen epäterveelliseltä kuulostaa tämä meikäläisen nykyruokavalio. No, on tässä ihan oikeaakin ruokaa syöty, mutta myönnettäköön, että kyllä tähän mättämiseen olisi silti parempi joku roti tulla. Sitä odotellessa.

 

 

 

Todellinen lifestyle-blogi

Olen usein saanut kiitosta tavastani kirjoittaa blogissani avoimesti – en vain onnenhetkistä – vaan myös eteeni osuneista vastoinkäymisistä. Samasta syystä olen itsekin kiitellyt niitä kanssabloggaajia, jotka uskaltavat rikkoa täydellisen elämän illuusion ja näyttää, ettei niin täydellistä elämää olekaan, etteikö ainakin hetkittäin joutuisi kahlaamaan polvia myöten siinä itsessään.

Luokittelen oman blogini kai kategorioista suosituimpaan, lifestyle-blogiksi. Minulle se tarkoittaa – jos ei nyt peilikirkasta – niin ainakin kohtuullisen särmää peilikuvaa itsestäni sekä päiväkirjamaisia otteita elämästä sen hyvine ja huonoine käänteineen. En missään tapauksessa halua blogini perustuvan valheellisen kliiniselle kuvalle todellisuudesta, tai tarjota lukijoilleni jotain sellaista, jota ei ole edes olemassa. Jos näin haluaisin, kirjoittaisin lifestyle-blogin sijaan fantasiakirjoja.

Harmittavan usein lifestyle-blogeissa nähdään ihmiselosta vain siloiteltu versio, joka voi etenkin nuorille muodostaa hyvinkin vääristyneen mielikuvan todellisuudesta ja luoda täysin epärealistisia odotuksia elämälle. Blogimaailma on pullollaan juttuja terveellisistä ruokavalioista, tehokkaista treeneistä, noususuhdanteisista urista, kunnianhimoisista opinnoista, ihanasta perhe-elämästä, suloisesta vauva-ajasta, siisteistä kodeista, onnellisista parisuhteista, kuumista deiteistä, huolettomasta rahankäytöstä, shoppailureissuista, unelmamatkoista, täydellisen pyöreistä pakaroista, iloisesta mielestä ja energisestä olosta. Vain harvoin tartutaan aiheisiin, jotka vaatisivat omien heikkouksien ja epäonnistumisien tunnustamista.

310116_1

Kun todellisessa elämässä sitten sattuu ja tapahtuu, tulee vastoinkäymisiä, terveys pettää, talous romahtaa, parisuhde kariutuu, koti paljastuu hometaloksi, psyyke murenee, raskauskilot jämähtävät vyötärölle, lapsi on täysin mahdoton eikä elämässä ole tietoakaan siitä bloggaajien mainostamasta ihanan rennosta arjesta, voi blogielämää ihannoiva ihminen tuntea itsensä epäonnistuneeksi.

Miksei mun elämä suju? Miksi just mulle käy näin? Miksi mä en pysty vaikka muut pystyy?

Et se ole vain sinä. Ja juuri sen vuoksi koenkin niin tärkeäksi kirjoittaa myös niistä kerroista, kun kaikki menee päin seiniä eikä mikään suju. Tämä tuo lohtua niille, jotka omassa elämässään ponnistelevat vastoinkäymisten kanssa. Ei siksi, että muiden ongelmien edessä tuntisi omat ongelmansa jotenkin pienemmäksi, vaan siksi, koska on lohdullista huomata, ettei ole yksin. Sillä kyllä ne muutkin kulkevat joskus vastatuuleen, se siisteinkin koti on sotkussa, vahvimmankin mieli solmussa ja määrätietoisimmaltakin on suunta hukassa. Se on todellista lifestyleä se.

 

 

Havaintoja suomalaiselta salilta

Kaiken elämässä olevan epäjärjestyksen keskellä, olen saanut aika mukavastikin pidettyä kiinni salitreeneistäni. Nivalassa ollessani huristelen ehkä kolmesti viikossa Haapaveden liikuntahallin pienelle ja… no, hyvin vaatimattomalle kuntosalille, kun taas Äänekoskella oleskellessani käyn kuudesti viikossa modernilla ja hyvin varustellulla Ääneseudun kuntokeskuksen salilla.

240116_1

Että juu, kyllä täällä vielä kovasti treenataan, vaikkei siitä blogin puolella meteliä pidetäkään. Vielä kun saisin päätökseen kaikkien kuuden vuoden aikana tulleiden uutuusherkkujen ja -karkkien maistelun, niin voisin ehkä jonain päivänä näyttää vielä siltä, että teen muutakin kuin syön ja bloggaan.

240116_4


Mutta niin, on muuten Kalifornia-vuosien jälkeen pistänyt muutamakin eroavaisuus silmään suomalaiseen kuntosalimaailmaan palattuani:

• Salille ei tulla valmiiksi treenivaatteet päällä, ulkokengät jätetään eteiseen ja pukuhuoneet ovat oikeasti vaatteiden vaihtamista, ei pelkästään selfieiden ottamista varten.

• Treenikengät ovat menneen talven lumia. Salilla hipsitään nyt villasukissa.

• Säärystimet. Ne ovat Suomessa kova juttu talvella. Myös salilla, lämpimässä.

• Rauta painaa. Etenkin kun sekoittaa kilot paunoihin.

• Naiset ovat laajentaneet reviiriään laitteiden ja steppereiden läheisyydestä myös vapaiden painojen äärelle.

• Ei niin pientä tyttöä, etteikö olisi jumalattoman kokoista persettä. Eikä mikään ihme, sillä n. 80 % salilla olevista naisista on treenaamassa takalistoa.

240116_2

• Mieheni ei ole enää salin ainoa mies, joka treenaa jalkoja.

• Etenkin nuoret naiset hakeutuvat treenaamaan laumoittain.

• Painonnostovyö on muotivaruste, joka kiristetään vyötäisille niin olkapäitä kuin hauiksiakin treenatessa.

• Myös rannesiteet ovat olennainen osa pukeutumista, ei niinkään treenaamista.

• Mitä suuremmat kuulokkeet, sitä kovempi treeni.

• Better Bodiesin jälleenmyyjillä mahtaa pyyhkiä hyvin.

240116_3

 

Että sellaisia havaintoja näin vuosien poissaolon jälkeen. Kuulostaako tutulta?

 

 

 

Kotokutoista

Pian kuukauden päivät äitini kanssa saman katon alla vietettyäni voisin sanoa, että vaikka moni piirre minussa onkin periytynyt juuri äidiltäni, jäi geenilottopotista uupumaan äitini intohimo neulomiseen ja muihin käsitöihin, tai kuten äitini asian ilmaisee – neuloosi. Niin, onhan se paha neuloa, kun on kaksi vasenta kättä, koordinaatiokyky sitä luokkaa, etten välttämättä löydä pimeässä edes nenääni ja sekoan jo alkeellisimmissakin laskutoimituksissa.

230116_1

Toisaalta puolustuksekseni on sanottava, että edellisestä kutomisyritelmästä on kulunut aikaa jo lähemmäs 25 vuotta. Muistan edelleen kylmän käsityöluokan, loputtomalta tuntuneen kaulaliinaprojektin, kaikki ne parittomat villasukat ja opettajani lohduttoman huokailun. Kotona yritin inspiroitua äitini luomuksista ja kerran innostuin jopa työstämään omatoimisesti villapipoa, mutta kärsivällisyyteni loputtua tuli piposta vain nipin napin riittävän suuri kissalle ja seuraavan pipon teinkin jo suosiolla gerbiilille. Lopulta ilmoitin koulussa siirtyväni puutyötunneille, mutta yleisen painostuksen vuoksi palasin vain muutamaa viikkoa myöhemmin takaisin kutimien ja ompelukoneiden äärelle ja trauma sen kuin syveni.

Mutta palataanpa takaisin äitiini. Hän tuossa pian saapumisemme jälkeen kysäisi, että olisiko minulla tarvetta villapaidalle, hänellä kun olisi juuri sellainen työn alla. Vain muutamaa tuntia myöhemmin, oli päälläni uusi, alpakan villasta kudottu, pehmoinen ja lämmin, maailman ihanin neule. Varmistaakseen, että perheemme varmasti tarkenisi myös paukkupakkasissa, hän sysäsi meille vielä hyvän kasan villasukkia ja lapasia, ”näitä kun syntyy helposti muutamat illassa”.

230116_3

Viime viikot äitini jokailtaista kutomista seuranneena, voisin vihdoin olla valmis kokeilemaan kutomista uudelleen itsekin, sillä kyllähän omien toiveiden ja mittojen mukaan tekaistu neule on melkoinen motivaattori. Ja onhan nykypäivänä internet täynnä kaikenlaisia poropeukaloille suunnattuja ohjeita ja videoita, joten ehkäpä minäkin voisin kerran elämässäni onnistua kutomaan – jos en nyt villapaitaa – niin ainakin parillisen määrän villasukkia.

230116_2

Mitenkäs teiltä muilta sujuu neulomishommat? Ja olenko ainoa koulun käsityötunneista traumatisoitunut?