Kun puolitoista kuukautta sitten paluumuutimme Suomeen, pelkäsin jo etukäteen kysymystä, jonka tulisin kuulemaan vielä monta kertaa:

Miltäs se nyt tuntuu, palata Suomeen?

Vaikka kysyjät eivät tietenkään voineet ymmärtää osuvansa suoraan kipeään kohtaan, saati että he olisivat tietoisesti halunneet olla ilkeitä, tuntui kysymys äärimmäisen hankalalta ja epämiellyttävältä vastata. Kuinka sanoa, että tuntuu ihan paskalta ilman, ettei loukkaisi kysyjää tai kuulostaisi synnyinmaansa vihaajalta? Vaikkei kysyjä sitä todennäköisesti edes tajuaisi, tarkoittaa tuo kysymys avattuna samaa kuin tiedustelisi miltä tuntuu, kun on joutunut jättämään kotinsa, kotimaansa, ystävänsä ja koko entisen elämänsä pakon edessä, puhumattakaan työttömyydestä tai mittavan summan maksavasta muutosta? Kuinka siihen voi muotoilla sellaisen kauniin vastauksen, kuin kysyjä odottaa kuulevansa?

Vältelläkseni hankalia kysymyksiä, niistä poikivia lisäkysymyksiä ja mahdollista mielensä pahoittamista, vetäydyin viikoiksi omiin oloihini enkä tavannut lähisukulaisia lukuunottamatta montaakaan ihmistä. Ensimmäiset viikot olivat kai jonkinlaista suruaikaa, jolloin päästin pikkuhiljaa irti unelmistani, kohotin hitaasti katseen maanraosta kohti horisonttia ja raotin varovasti silmiäni ympärillä oleville positiivisille asioille. Olo alkoi helpottua.

Vaikkei aikaa paluusta ole vielä niin paljon kulunutkaan, tuntuu että ensimmäisten viikkojen tunnelmista on tultu jo melko pitkälle. Pakkomuuton repimä haava on alkanut pikkuhiljaa arpeutua ja Kalifornia painua muistoissa syvemmälle, yhdeksi elämän upeimmista kokemuksista. Kun on lakannut taistelemasta aktiivisesti takaisin vanhaan pääsemisen puolesta, on jäänyt enemmän tilaa haaveilla tulevaisuudesta. Ja vaikka sen entisen kotikadun muistelu vielä vähän kirpaiseekin, ei luminen maisema ikkunan takana tunnukaan enää niin pahalta.

Itse asiassa, se maisema tuntuu aika hyvältä. Ihan tosi, tosi hyvältä.

Meillä ei vieläkään ole omaa kotia, ei edes näköpiirissä, mutta majailemme vuorotellen isäni ja äitini luona, Nivalassa ja Äänekoskella, ja otamme takaisin kuuden Kalifornia-vuoden aikana menetettyä yhteistä aikaa. Olen pakkasten myötä rakastunut myös talveen, vaikken ennen Kaliforniaa ole talvi-ihminen ollutkaan ja olen pikkuhiljaa saanut yliotteen jopa pimeydestä ja päässyt yli paluun jälkeen vaivanneesta ylenpalttisesta väsymyksestä. Olen kotiutunut uusien kotikaupunkien kuntosaleille, syönyt suomalaista suklaata rasiatolkulla, hämmästellyt laajentuneita elintarvikevalikoimia, palannut lomalta töihin samalle aikavyöhykkeelle muun toimiston kanssa, kuvannut pakkasen jäädyttämiä maisemia ja alkanut miehen kiusaksi puhua kuin itsestään alkuperäismurteellani. Vaa eläpä hättäile, kyllä nää asiat tästä viellä järijestyy.

Eihän tämä olekaan loppu. Tämä on uusi alku.