Pesänrakennushaaveita

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Olen yrittänyt parhaani mukaan elää sen filosofian mukaan, että koti olisi siellä mihin reppunsa laskee. Viime aikoina on kuitenkin tuntunut siltä, ettei edes kaksi matkalaukullista roinaa ole riittänyt ja olenkin ihan tosissani alkanut haikailla oman kodin perään.

Muutaman kuukauden kodittomuus on herättänyt minussa omituisen, kauan piilossa olleen tunteen, halun asettua aloilleni. Voi olla, että kyseessä on vain kriisin aiheuttama hetkellinen mielenhäiriö, joka katoaa kyllä heti kunhan saamme taas tuulta siipien alle, mutta tällä hetkellä olisin enemmän kuin valmis heittäytymään pesänrakennusvietin vietäväksi.

Tämän kummallisen ja epärealistisen tunteen vallassa olenkin ryhtynyt leikkelemään lehdistä ja mainoksista kivoja sisustusideoita talteen ja liimannut ne sitten sisustusinspiraatiokirjaani.

Sisustusinspiraatiokirjaan!

Jumankekka, että minulla on nyt sitten sellainenkin. Seuraavaksi alan kai lukea sisustusblogeja ja kehitän tyylitajun.

Ehkä sisustussuunnittelu on tässä vaiheessa hivenen ennenaikaista, ajanhukkaa ja epärealistakin, etenkään kun ei tiedä missä maassa, milloin ja millä budjetilla meillä seuraavan kerran on katto pään päällä, mutta olkoot. Pitäähän naisella katastrofin keskelläkin unelmia olla, ainakin lehtileikkeiden ja liimapuikon verran.

Pelkotiloja

/ A. K. Nikkinen / 15 kommenttia

Joku viisas sanoi minulle muinoin, että älä pelkää elämää vaan anna sen viedä, se kyllä kantaa. Ja voi jessus, kuinka tiukasti olenkaan noihin sanoihin viime aikoina takertunut! Olen jankannut itselleni aina kyllästymiseen saakka, että kävi miten kävi, kaikki kyllä järjestyy.

Todellisuudessa itsensä rauhoittelu ei auta paljoakaan. Kun pelottaa niin pelottaa.

Vasta viime aikoina olen uskaltautunut ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, ettei mies välttämättä työllistykään uudelleen täällä Yhdysvalloissa. Että me ihan oikeasti saatamme joutua muuttamaan Kaliforniasta pois, kun oleskelulupa lakkaa olemasta. Että me ihan tosissamme palaamme ehkä Suomeen. Ja että kaiken lisäksi toinen meistä olisi siellä työtön.

Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että Suomeen olisi kiva palata, saisi olla taas perheen ja ystävien kanssa, puhua omalla äidinkielellä, pyöriä vanhoissa ympyröissä ja lähteä aamulla töihin niin kuin normaalit ihmiset. Ja jos nyt johonkin, niin sinne haluaisin perustaa sen oikean kodin, hankkia koiran ja farmariauton, pystyttää takapihalle kasvihuoneen ja elää suomalaista unelmaa.

Mutta kun ne ihanatkaan ajatukset eivät kokonaan peitä pelkoa. Sen lisäksi, että pelkään mieheni mahdollisesti pitkääkin työttömyyttä ja siitä seuraavaa taloudellista ahdinkoa, pelkään itseäni.

Pelkään, että neljäntenäkymmenentenätoisena pakkasaamuna ajatukseni ajautuvat vanhan kotipihan palmupuun alle, lämpöön ja aurinkoon, ja jumiutuvat sinne. Pelkään, että palaan muistoissani uudelleen ja uudelleen vuorille horisontissa, kaikkeen mihin Kaliforniassa rakastuin ja kaikkeen minkä menetin.

Pelottaa, että kuuden vuoden muistot nakertavat sisimpäni kyyniseksi ja katkeraksi. Pelottaa, etten koskaan lakkaa vertaamasta nykyisyyttä menneisyyteen.

Eniten kuitenkin pelottaa, ettei ulkosuomalaisesta saa enää suomalaista.

Ei auta kuin räpiköidä ja toivoa, että ne siivet jossain vaiheessa ottavat tuulta alleen ja alkavat kantaa. Että kävi miten kävi, oppisin ajan mittaan näkemään menneisyyden rikkautena, en menetyksenä.

 

Superhelpot kauraleipäset

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Tässä eräänä aamuna pääsi käymään niin, että aamiaisleipäpussukka ammotti tyhjyyttään. Näppäränä vaimona kietaisin leivontanutturan päälaelle ja pyöräytin pellillisen kauraleipiä alle kahdenkymmenen minuutin.

Kauraleivät ovat ainakin teoriassa helppoja tehdä ja vaadittavat ainekset löytyvät kaapista oikeastaan mihin vuorokauden- tai vuodenaikaan tahansa.

Kauraleipäset

2,5 dl vehnäjauhoja
2,5 dl kaurahiutaleita (mieluummin niitä isoja ja paksumpia kuin pika)
2,5 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
50 g voita
2,5 dl maitoa (vesi ja piimä kelpuutetaan ja!)

1. Lämmitä uuni 250 asteeseen (485 F).

2. Sekoita kuivat aineet keskenään.

3. Lisää sulatettu voi ja neste. Sekoita hyvin.

4. Jaa tasakokoisiin kasoihin pellille ja taputtele suunnilleen leivän näköisiksi.

5. Paista uunin keskitasolla n. 10-12 minuuttia, kunnes leivät ovat saaneet hieman väriä.

6. Kun näpit eivät enää pala, syö! Ovat parhaita tuoreena!

Niin helppo, nopea ja idioottivarma kuin ohje onkin, onnistuin silti turaamaan puoli keittiötä siivouskuntoon voita sulattaessani. Käännettyäni selkäni hetkeksi mikrossa pyörivälle voiköntille, havahduin ehkä sekunnin liian myöhään takaani kuuluvaan vaimeaan tussahdukseen. Ja tiedättehän, mikrossa voita sulattaessa tai maksalaatikkoa lämmittäessä tuo vaimea ääni on takuuvarma merkki muutaman silmänräpäyksen päässä olevasta räjähdyksestä.

Käännyin salamana ympäri ja juuri samalla hetkellä, kun kiskaisin mikron oven auki, kuului pamaus, joka lennätti sulan voin paitsi pitkin mikron seiniä, myös pitkin hellaa ja vaatteitani.

Voittajafiilis.

Kun leuka maahan putosi

/ A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Tiedättekös, kun joskus täytyy nipistää itseään ollakseen varma, että on ylipäätään hereillä? No, sattuipa näin tänä aamuna.

Olin juoksemassa maastossa, kun vastaani laukkasi ylväästi vitivalkoinen hevonen selässään hyvin ruskettunut ja muodostunut mies ilman paitaa. Herre gud, verkkokalvoni vaihtoivat välittömästi filmin hidastukselle ja kuulin taivaallisen enkelikuoron laulavan jossain taustalla auringon leikitellessä ratsastajan hikisenkostealla iholla.

Koska en saanut tapauksesta kuvaa maahan pudonneen leuan estäessä pääsyn taskuille, kaivoin Youtubesta mainosvideon, joka tuli tapauksesta välittömästi mieleeni:

Tekisi mieli sanoa tähän väliin jotain viitaten Virve Rostiin ja kuumottaviin kainaloihin, mutta koska en ole Virve Rosti, ne eivät olleet varsinaisesti kainalot joita kuumotti ja koska äitikin lukee tätä, niin jätän sanomatta.

Only in California.

ps. Ja koska tasa-arvo, niin tässä vielä toinenkin Youtube-pätkä.

Kulttuuriero kuuluu lenkkipolullakin

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Perjantaina oli taas se päivä viikosta, kun oli aika hakea vaihtelevuutta peruslenkkiin ja kipaista hitusen pidempi aamuhölkkä. Koska en varsinaisesti ole mikään juoksija, ulkona oli riivatun kuuma ja jalatkin edellisestä lenkistä vielä hivenen jumissa, alkoi kolmannentoista kilometrin kohdalla oman lihamassan kuljettaminen tuntua oikeasti työnteolta.

Mäennyppylää hiljalleen valloittaessani suhahti ohitseni pari maastopyöräilijää, jotka huikkasivat ohimennen: ”Looking good! Go girl!”. Koska kuutisen vuotta Yhdysvalloissa on jo karsinut minusta pois sen ennakkoluulon, että tuntemattomille ihmisille huutelu olisi aina vittuilua, olin kannustuksesta aidosti hyvilläni. Itse asiassa tuo kommentti atleettisen pyöräilijän suusta antoi niin paljon lisäpotkua, että lihavuoren loppumatka sujui Mertarannan sanoin suoranaisessa hurmiossa.

Ero suomalaiseen treenikäyttäytymiseen on tässä suhteessa silmiinpistävä. Vieraiden menoa ei suomalaisella lenkkipolulla tai salilla paljon kommentoida, paitsi ehkä hiihtoladulla, jossa huidotaan aggressiivisesti sauvalla hitaampia siirtymään sivummalle maleksimasta. Huomautetaan nyt kuitenkin, että tämä on puhtaasti omaa kokemustani ja on toki mahdollista, että mielikuvani on täysin vääristynyt.

Sen verran olen jo omaksunut Kalifornian letkeyttä, että olen itsekin alkanut kannustamaan tuntemattomia ihmisiä ylämäissä ja huikaamaan salilla ohimennen, että ”Good job!”. Mutta kannustaisinko sitten tuntematonta kanssatreenaajaa Suomessa? Salilla ehkä, mutta lenkkipolulla tuntemattomalle kannustuksen heittäminen tuntuu yhtä luontevalta kuin hammastikut kynnen alla.

Mikä ihme siinä sitten on niin hankalaa? Kulttuurierot toki, se että pelkää toisen osapuolen pitävän hulluna tai humalaisena, mutta myös se, että suomen kieli ei vakavuutensa vuoksi vaan taivu kevyenletkeisiin kannustushuudahduksiin kuten englanti.

Ajatellaanpa, että joku kääntyisi lenkkipolulla katsomaan ja huikkaisi, että tyttö hei, hyvältä näyttää! Tuleeko silloin suominaisella ensimmäisenä mieleen että a) jee, kiitos! vai b) suksi suolle pervo…!

En nyt sano, että toisessa maassa olisi paremmin kuin toisessa, sillä askel kiristyy valitsipa sitten vastaukseksi a:n tai b:n. Vaihtoehto a:n kannattaja juoksee entistä kovempaa positiivisuuden ja kannustuksen voimalla, kun taas vaihtoehto b:ssä henkilö pinkoo henkensä kaupalla karkuun himoraiskaajaksi kuvittelemaansa henkilöä. Lopputulos on sama.