Aika monta kertaa on tullut kitistyä tästä meidän vuokratalosta, milloin on vuotanut ikkunatiivisteet, milloin tullut oven alta sadevesi sisään, tai milloin hajonnut viemäriputki, uima-altaan lämmitin tai takapihan kastelulaitteet. Ja jos nyt ei muuta, niin sitten muurahaiset ovat vaeltaneet sankoin joukoin kohti ruokakomeroita. Mutta silti, tämä talo on tuntunut kodilta, tämä naapurusto omalta, olen rakastunut näihin lenkkipolkuihin ja pyöräilyreitteihin, puhumattakaan salista, jota voisi jo luonnehtia toiseksi kodiksi. Ja mikä tärkeintä, me olemme olleet tässä talossa hyvin onnellisia. Kaikki hyvä päättyy kuitenkin aikanaan, sillä viime viikolla tuli vuokraisännältä viesti, että hän on päättänyt perheineen muuttaa taloonsa takaisin. Neljän seesteisen vuoden jälkeen meillä on nyt alle kaksi kuukautta aikaa muuttaa ulos kodistamme. Voi rutto.
Hei hei, istutukset.
Harmittaa. Ei niinkään kaikki se vaiva, jonka olen nähnyt tehdäkseni tästä kodista mieleisen, vaan se vaiva, jonka tiedän olevan edessä, kun ryhdyn taas rakentamaan kotia uudesta talosta. Harmittaa myös ajoitus, sillä kesälomalle olisi ollut muutakin käyttöä ja nyt vieraammekin joutuvat keskelle muuttohässäkkää. Harmittaa, että viimeisen neljän vuoden aikana alueen vuokrataso on noussut hurjasti. Harmittaa, että juuri kesän kynnyksellä joudumme hyvin todennäköisesti luopumaan uima-altaasta ja minulle niin rakkaasta vuorinäkymästä. Harmittaa, että ehdin juuri istuttamaan takapihallemme kaksi uutta hedelmäpuuta, mehikasveja sekä pensaita ja koska tiedän, että omistaja tappaa ne kuitenkin.
Hei hei, maisemat ja uima-allas.
Yritän tässä kuitenkin olla positiivisella mielellä, vaikka tekisi mieli vaan kirota. Ehkä uusi asuinpaikka tuo mukanaan uusia ihmisiä tai uusia harrastuksia. Ehkä uusi koti ei vuoda sateella ja ehkä siinä on järkevämpi pohjaratkaisu. Ehkä uuden kodin pihalla on valmiina hedelmäpuita ja ehkä sen omistaja pitää talostaan parempaa huolta. Suurin ongelma on kuitenkin se, että siistejä taloja on näin kesällä todella vähän tarjolla ja jokainen vastaantullut, laiminlyöty murju masentaa minua entisestään.
Olo on siis tällä hetkellä hitusen lamaantunut ja olen pahoillani, mikäli se tulee näkymään päivitystahdin hiljentymisenä myös täällä blogissa. Toisaalta, jos kiireeltä ja ketutukseltani kykenisin, saisin kyllä tehtyä asunnonmetsästyksestä varsin surkuhupaisan juttusarjan. Harmi vaan, että niiden pahimpien talojen näytöissä olen ollut niin shokissa, etten ole tajunnut ottaa edes kuvia. Mutta jos ajattelette kokolattiamattoa lapsiperheen vessassa, siis aivan siinä pöntön ympärillä, ja kerrotte mielikuvan vastenmielisyyden viidellä, saatatte ymmärtää ilman kuviakin mistä puhun.
No, eiköhän tämä tästä vielä suttaannu ja iloksi muutu. Toivottavasti teillä muilla on asuntohommat hanskassa.
Onnenpäivä 