Huh hah hei ja samppanjaa pullo… tai kolme. Eilen oli taas se päivä vuodesta, kun ikääni rullattiin numerolla ylöspäin ja olo on tänään ollut sen mukainen. Liekö sitten syypäänä skumppa vai univelka, mutta meininki on tällä hetkellä kuin juoksupyörästä pudonneella marsulla. Tai no, ehkä se perimmäinen syy huteraan oloon löytyy kuitenkin siitä ikääntymisestä. Eipä nimittäin nuorena tyttönä kestänyt päänsärky pitkälle iltapäivään pienen illanvieton jälkeen eikä toisaalta pieni univelkakaan paljoa silmäluomia painanut. Mutta toista se on nyt, kolmekymmentäkolmevuotiaalla, jonka täytyy saada paljon unta ja lepoa heti jos ilta on käynyt ristisanatehtävien täyttämistä villimmäksi.

Okei, eihän tässä nyt vielä niin vanhoja olla, mutta kyllä sitä väkisinkin alkaa huomata pieniä signaaleja siellä täällä, ettei tässä toisaalta olla myöskään enää niin nuoria.

Se on kyllä sanottava, että päänsisäisesti ikääntyminen on ollut tähän mennessä pelkkää nousukautta, eikä alamäen alkamisesta ole vielä tietoakaan. Vaikkei asiat ole yhtään sen enempää järjestyksessä tai hallinnassa kuin vuosikymmen sitten, ei tässä vaiheessa elämää vaan jaksa enää stressata kovinkaan paljoa, ainakaan kokoajan. Sitä ikään kuin tiedostaa ja hyväksyy paremmin sen, ettei kaikkeen voi vaikuttaa eikä kaikkea voi suunnitella tai järjestää. Kun tarpeeksi monta kertaa vetää punakynällä suunnitelmat yli, tajuaa oman erehtyväisyytensä ja lyö päänsä seiniin, oviin ja ikkunoihin, sitä oppii ainakin hetkittäin sulkemaan silmät, levittämään kädet, heittäytymään ja luottamaan siihen, että elämä kantaa – tai no, jos ei elämä, niin vaikka sitten se puoliso.

Mutta kroppa, se onkin eri asia se. Siinä ikääntyminen kyllä näkyy, kuuluu ja tuntuu. Sitä vaan eräänä päivänä tajuaa, ettei kukaan ole enää vuosikausiin kysynyt papereita olutta ostaessa, meikkivoiteet ovat niin paksuja, että ne pitäisi levittää lastalla eikä ryppyvoidepurnukassakaan enää lue ryppyjen ehkäisyyn vaan tasoittamiseen. Huonosti nukutut yöt näkyvät välittömästi naamassa, silmäpussit peittävät näkökentän ja kasvot ovat kalpeat kuin kuolleella muumilla. Ja jos ruokahuolto pääsee repsahtamaan vähänkään pidemmäksi aikaa, muuttaa kehno ravinto ihon hylkeenharmaaksi parissa viikossa, myös silloin, kun olet rantalomalla ja kuvittelet työstäväsi rusketusta. Ja niin, ne rypyt, jotka ilmaantuivat kaikista ryppyjä ehkäisevistä voiteista huolimatta. Massiiviset otsaryppyni ovat saaneet kaverikseen silmärypyt, jotka nielevät syövereihinsä helposti ne ensimmäiset kolme litraa kasvoille levitetystä meikkivoiteesta.

Ikä paitsi näkyy, se myös tuntuu kropassa. Paikat alkavat hitaasti antautua sieltä täältä eikä kroppa aina pystykään kaikkeen mihin pää sen kuvittelee pystyvän. Ja kun sitten joku paikka hajoaa ja tulee treenitaukoa, kertyy vyötäisille rasvaa nopeammin kuin ehdit suurempia housuja ostamaan. Ja se mikä on lanteille tarttunut, ei todellakaan katoa yhtä helposti kuin ennen vanhaan. Aineenvaihdunta hidastuu, liike hidastuu ja järki hidastuu. Ainoat asiat jotka nopeutuvat, ovat ajankulu ja virtsaamisen tarve.

Mutta tiedättekös mitä? Ei muuten sureta, harmita tai itketä tippaakaan. Itse asiassa, en ikimaailmassa vaihtaisi sitä siloposkisempaa, selluliitittomampaa ja nopeammalla krapulanselätyskyvyllä varustettua nuorikkoa tähän keski-ikää lähestyvään nykyversioon. Siinä, kun nuorempi minä olisi tänä aamuna purskahtanut itkuun ja lukkiutunut päiväksi kotiinsa, vilkaisi nykyminä peiliin, naurahti kuivasti jäätyneiltä kilin kiveksiltä näyttäville silmäpusseilleen ja poistui kotoa, meikittömänä. Tänään ei todellakaan tarvitse henkkareita kaljan ostamiseen.

Onnea vaan mulle!

Kuvat: Eiliseltä, ennen krapulaa ja kilin jäätyneitä kiveksiä.